Hinnalla millä hyvänsä

Kun päättää ryhtyä harrastamaan sellaisia lajeja kuin motocross ja enduro, on hyväksyttävä myös se tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin tulee satuttamaan itsensä. Oli siis täysin odotettavissa, että jossain vaiheessa löytäisin itseni maantasolta pohtimasta, onko valitsemani laji oikeasti kaiken tämän kivun arvoinen.

En ole ihan varma mitä tapahtui. Asiaa voisi spekuloida varmasti vaikka kuinka pitkään, mutta lopputulos lienee aina sama: aloittelijan moka. Pyörä nousi spoorista kohti taivasta, lennätti minut puolivoltilla radan ulkopuolelle, ja iskeydyin alaselkä edellä maahan sen verran kovaa, että jouduin hetken haukkomaan henkeä ihan tosissani. Kaiken tämän on täytynyt näyttää hirveän huvittavalta, sillä mieheni nauroi kypäränsä alla tullessaan katsomaan, kuinka minulle ja pyörälleni kävi. Hän kysyi minulta jotain kuntooni ja selviämiseen liittyvää, mutta en ole varma, pystyinkö vastaamaan mitään. Luultavasti nauroin itsekin.

Makasin siinä paikallani tuijottaen kirkasta taivasta ja odottaen, että alaselän kipu hellittäisi edes vähän. En ole ihan varma, kauan loikoilin maassa, mutta ilmeisesti riittävän pitkään, sillä huomasin äkkiä että mieleeni mahtui muutakin kuin tietoisuus kivusta. Ihmeekseni en kyseenalaistanut harrastukseni arvoa, kuten olin etukäteen olettanut tapahtuvan, vaan pelkästään omat ajotaitoni. Sisulla ja mieheni avulla punnersin itseni lopulta ylös maasta ja tuskasta puuskuttaen kävelin varikolle, mielessäni päällimmäisenä ajatus siitä, että ajamaan on opittava hinnalla millä hyvänsä.

En tiedä, kuinka vinksallaan ihmisen pitää olla päästään, että vielä silloinkin, kun kipu salpaa hengityksen ja selkää vihloo niin vimmatusti, ettei tiedä mihin asentoon itsensä väätäisi, on ihmisen suurin toive päästä mahdollisimman pian takaisin pyörän päälle. Nakkaan pari buranaa kurkkuuni ja valelen selkääni kylmägeelillä. Voitteko kuvitella, kuinka vaikeaa on istua paikallaan juuri tänään, turhan tietoisena siitä, että pihalla paistaa aurinko ja rata on kuiva...

Crossiradalla

Viikonlopun kiva kevätsää tarjosi hyvät olosuhteet pyörien parissa puuhastelulle. Pääsin testaamaan tuota uusinta projektipyörää Lapuan crossiradalle. Hyväkuntoisella radalla oli harvinaisen hauksa treenata omia ajotaitojaan, sillä radan kuiva ja kova pohja sopi erinomaisesti kaltaiselleni aloittelijalle.

Laulatin piikkiä omien taitojeni rajoissa onnellisena, kunnes se sammui radan varteen - tankki tyhjänä. Siinä vaiheessa alkoi myös oma fyysinen kestävyyteni olla lopussa, joten talutettuani pyörän viimesillä voimillani takaisin varikolle ryhdyin suosiolla riisumaan ajokamppeitani. Vaihtaessani ajohousut ja -saappaat farkkuihin ja tennareihin kirosin mielessäni huonoa kuntoani ja ajotaitojeni puutteellisuutta. Minulla ei ole mitään suuria tavotteita tämän harrastuksen suhteen, mutta itsensä voittaminenkin vaatii näköjään verta, hikeä ja kyyneliä - noin kuvainnollisesti ainakin. Eilisen myötä motivaatio harjoitella ja kehittyä kohosi taas huimasti, ja hinku päästä takaisin pyörän päälle on jo nyt kova, vaikka kädet, jalat, hartiat ja oikeastaan kaikki muutkin kehoni osat huutavat apua ja vaativat lepoa...