Projektina sello - lestiä puuhaamassa

Perjantai-iltana soitin antaumuksella levysirkkeliä ja (huonoa) vannesahaa. Ajattelin käydä sahauttamassa lestin osat puusepällä joulukuun aikana ja koota lestin omin päin ennen kuin kansalaisopiston kurssi jatkuu. Lestiin hankkimani vaneri on sen verran jytkyä tavaraa että en viitsisi Lapuan ala-asteen huonolla vannesahalla sitä ruveta työstämään.

Kyllä tässä alkaa jo vähäsen olla sitä tekemisen makua...

Projektina sello - piirrustukset

Jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka kauan tämä projekti saattaa kestää, kerrottakoon, että pelkästään piirrustusten tulkitsemiseen ja tarvittavien merkintöjen tekemiseen meni yksi kokonainen perjantai-ilta. Piirrustukset olivat reilusti epäsymmetriset soittimen alaosan suhteen, joten allekirjoittaneen piti ratkaista, haluaako kopioda epäsymmetrisyyden lestiinsä vai ei. Päädyin korjaamaan epäsymmetrisyyden niin, että alaposkista tulee aavistuksen leveämmät kuin alkuperäisen soittimen alaposkista. Toivottavasti tämä puolen sentin ero ei ole ratkaiseva...



(Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Joudun turvautumaan kännykkäni kameraan siihen asti että saan ostettua uuden muistikortin koiran ruuansulatuskanavaan kadonneen tilalle. Unna on aivan ihana!)

Projektina sello - Goffriller vs. Stradivari

De Munck Stradivarius -sellon piirustukset saapuivat alkuviikosta ja olen tutkinut niitä hullun kiilto silmissäni pari iltaa. Samassa lähetyksessä tuli myös Schneider Goffriller -sellon kuvat, mutta yksi vilkaisu niihin riitti kertomaan, ettei Matteo Goffriller yllä Antonio Stradivardin tasolle soittimen esteettisyyttä arvioitaessa. Toki Schneider on samalla tavalla ainutlaatuinen instrumentti kuin de Munck, mutta minun silmissäni se kuitenkin häviää cremonalaiselle paitsi esteettisyydessään myös äänessään: Schneiderin ääni on suuri ja voimakas, jopa hieman terävä - eli jotakuinkin täydellinen, JOS aikomukseni olisi soittaa selloa sinfoniaorkesterissa tai jos haluaisin toistaa sellollani Metallicaa Apocalyptican tyyliin. Tällaisissa tapauksissa en edes harkitsisi kopioivani melankolista, pehmeä-äänistä de Munckia, vaan lähtisin epäilemättä rakentamaan selloa Goffrillerin mallin mukaan.

Minä en kuitenkaan aio soittaa sen enempää sinfoniaorkesterissa kuin Apocalypticassakaan, ja sitäpaitsi, Schneider on aivan liian mahtipontinen soitin minun makuuni. Se on kuin lihaksillaan pullisteleva kilpahevonen lähtöviivalla, kun taas de Munck on kuin Milon Venus, aistillisempi, rauhallisempi ja ylväämpi. Täytyy tietenkin muistaa, että soittimet peilaavat aina soittajiensa tunteita, ja jotenkin minusta tuntuu että Zuill Bailey, jonka käsissä Schneider Goffriller tällä hetkellä soi, on soittimensa tavoin itsekin kuin korskuva, komea kilpahevonen. Enkä sano tätä missään nimessä pahalla - päinvastoin. Vai vertaisitteko itse tätä miestä ennemmin Louvrén hämärässä seisovaan kylmään marmoripatsaaseen?


Kuva: Liza-Marie Mazzucco. Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.colbertartists.com/ArtistBio.asp?ID=zuill-bailey&DT=Pho

No niin. Tähän väliin on pakko todeta, että Steven Isserlis, jonka esittelin de Munckin kanssa aikaisemmassa soitinrakentamista käsittelevässä postauksessani, muistuttaa Milon Venusta vielä vähemmän kuin Zuill Bailey, mutta ulkonäkö on toissijainen seikka kun puhutaan soittajan kyvystä tuottaa musiikkia kuulijoilleen. Isserliksen soittotyylissä ja tulkinnassa on jotain harvinaisen ylvästä ja herkkää, ja de Munck toistaa nuo tunnevivahteet täydellisesti. Ja niin komea kuin Zuill Bailey onkin selloineen, minä edelleen kuuntelen illan hämärässä mieluummin pikkuista Stradivariusta ja Isserliksen tulkintaa Lintujen laulusta.

Sitäpaitsi siihen on varmasti jokin erittäin hyvä syy miksi Feuermann ja Isserlis molemmat laittoivat Montagnanat ja Goffrillerit syrjään tämän kyseisen Stradivariuksen vuoksi. Steven Isserlis itse kuvailee selloa näin:

"My dream cello, that has everything that a cellist looks for in an instrument."


Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.hkpo.com/eng/press/press_releases/2010/20100602.jsp

BTW. Tilasin itselleni Thomannin halpaakin halvemman ja turhaakin turhemman valkoisen sellon "harjoituskappaleeksi". Halvalla sellolla voin harjoitella esimerkiksi sellon soittokuntoon viilaamista ja testata mm. kielten vaikutusta sointiin. Maksettuani liki kuusisataa euroa sellon rakentamiseen tarvittavista materiaaleista totesin, että on viisaampaa ostaa koekappaleeksi parin sadan euron lelusello kuin tehdä typeriä virheitä oikeasti arvokkaan puun kanssa. Minulla ei ole minkäänlaisia odotuksia halvan sellon suhteen, mutta mikäli saan viilattua sen jonkinlaiseen soittokuntoon, olen tyytyväinen - ja tartun entistä rohkeammin tähän projektiin, johon olen kovaa vauhtia sukeltamassa pää edellä...

Projektina sello - "esipuhe"

Koen vahvasti, että noin 18 vuotta sitten minua kohtaan tehtiin valtavaa vääryyttä!

Olin kymmenen vanha ja asuin perheeni kanssa Bangkokissa, Thaimaassa, kun vanhempani päättivät, että minun oli aika opetella soittamaan jotain toista instrumenttia pianon lisäksi. Eräässä läheisessä ostoskeksuksessa oli pieni soitinliike, jonka näyteikkunalla oli kolme erikokoista viulua ja sello. Haaveilin omistavani jonkun noista jousisoittimista aina liikkeessä käydessäni isäni ja pikkuveljeni harhaillessa kitaraosastolla, mutta koska olin silloin vielä lapsi enkä näin ollen voinut tietää mistään mitään, minun haaveitani ei huomioitu ja käteeni lyötiin luultavasti jo jonkin aikaa soitetun viulun sijaan upouusi Yamahan poikkihuilu.

Puupuhaltimet eivät ole järin mutkikkaita soittimia; Otteet ovat melko yksinkertaiset ja nopeasti opittavissa. Pianonsoitonopetuksessani oli hyödynnetty Suzuki-metodia, joka omasta mielestäni kasvattaa lapsista kokonaisvaltaisesti musikaalisia, kun taas perinteiset musiikinopetusmetodit keskittyvät vain yhteen instrumenttiin kerrallaan. Suzuki-taustastani oli hyötyä huilunsoiton opettelemisessa: Pystyin välittömästi tekniikan ja otteet opittuani hyödyntämään pianon ääressä omaksumiani musikaalisia taitoja myös huilunsoittoon, mikä toisinsanoen tarkoittaa sitä, että tietyin teknisin rajoituksin pystyin soittamaan huilulla mitä vain. Valitettavasti silloinen huilunsoitonopettajani ei tiennyt Suzuki-metodista juuri mitään, eikä näin ollen osannut hyödyntää opetuksessaan metodin tarjoamia mahdollisuuksia. Hän tavasi minulle itsepintaisesti nuotteja sen sijaan että olisi selvittänyt, miltä jonkin tietyn osion tuli kuulostaa soitettuna. Se oli kovin turhauttavaa lapselle, jolle musiikki oli kuin äidinkieli ja soitin väline, jolla tuotettiin tämän kielen "sanoja" (eli säveliä).

(Soitan muuten edelleen mieluummin korvakuulolta kuin nuoteista lukien, joskin osaan lukea nuottejakin täysin sujuvasti tarvittaessa.)

Jälkikäteen minulle on valjennut, että vaikka huilunsoitonopettajani olikin teknisesti kohtalaisen hyvä huilisti, eivät hänen musikaaliset taitonsa riittäneet haastamaan minua. Oikean tekniikan lisäksi huippuhuilisti osaa puhaltaa soittamiinsa säveliin myös sielun, ja juuri tämä kyky erottaa todelliset virtuoosit meistä muista. Minua ei koskaan haastettu paneutumaan huilulla puhallettujen sävelten sielunelämään kovin syvällisesti, ja mielenkiintoni poikkihuilua kohtaan alkoi nopeasti hiipua haasteiden vähetessä. En usko että epäpätevä opettaja oli kuitenkaan ainoa syy siihen, miksi lopetin huilunsoiton käytännössä kokonaan Suomeen muutettuani: huilu ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut minua. En edes kuunnellut huilumusiikkia. Sen sijaan kokoelmistani löytyi - ja löytyy edelleen - upeita, syvälle sävelten sielunelämään uppoavia sello- ja viulukonserttoja, joita kuuntelin haltioissani kevyemmän, kaupallisemman musiikin ohella.

Olen edelleen katkera siitä ettei "kakkosinstrumentikseni" valikoitunut jousisoitinta, sillä mielenkiito jousisoittimia kohtaan on säilynyt tähän päivään asti, kun taas poikkihuiluun en ole koskaan kyennyt suhtautumaan sillä intohimolla, mitä loistavalta huilistilta vaaditaan. Tietenkin tilanne saattaisi olla päinvastainen, mikäli olisin aloittanut viulun- tai sellonsoiton kymmenen vanhana ja jäänyt sitten samalla tavalla vaille innostavaa, inspiroivaa opetusta, kuten kävi poikkihuilun kanssa. Huomionarvoista on kuitenkin se, että kun minulta noin 12 vuoden iässä kysyttiin, mitä soitinta haluaisin osata soittaa täydellisen hyvin, en suinkaan vastannu, että huilua tai pianoa, joita kumpaakin treenasin tuolloin hyvin ahkerasti ja näennäisen innokkaastikin. Ilmiselvän vastauksen sijaan järkytin kysyjää ilmoittamalla haluavani osata soittaa selloa. Vastaus on pysynyt muuttumattomana tähän päivään saakka, mikä sinänsä on hieman surullista: Mikäli vastaus olisi ollut huilu, olisin epäilemättä etsinyt itselleni tasokkaan huilunsoitonopettajan heti Suomeen muutettuani ja jatkanut musiikkiharrastustani poikkihuilun parissa. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja musiikkiharrastukseni unohtui moneksi vuodeksi lähes kokonaan satunnaista pianonsoittoa lukuunottamatta. Harkitsin sellon hankkimista useaan otteeseen, mutta opiskelijan tuloilla kalliin sellon ostaminen on käytännössä mahdotonta, enkä yksinkertaisesti voinut ryhtyä toteuttamaan haavettani.

Epäonnistuneen soitinvalinnan lisäksi on lapsuudestani jäänyt eräs toinenkin seikka kalvamaan mieltäni. Suomessa lapset saivat kolmannella luokalla valita, kumpaa ainetta, puutöitä vai käsitöitä, halusivat ala-asteen ajan opiskella. Minulle kolmannella luokalla ilmoitettiin tylysti että "koska olet tyttö, sinun pitää tehdä tyttöjen juttuja". (Ihan selvennyksen vuoksi, kävin kouluni pienessä suomalaisessa koulussa ulkomailla, jossa perinteiset, kristilliset arvot ohjasivat opetusta ja muutakin toimintaa.) Asia on harmittanut minua aivan valtavasti, eikä pelkästään siksi että se oli ensimmäinen kerta kun minua sakotettiin sukupuolestani, vaan myös koska ala-asteella opitut puutyötaidot olisivat hieman helpottaneet sitä urakkaa, johon ryhdyin yhdeksän vuotta sitten ostaessani vanhan rintamamiestalon peruskorjattavaksi. Nyt jouduin opettelemaan kaiken aivan alusta asti, nimittäin ompelutaidosta ei ole mitään hyötyä silloin kun asentaa liseituuletina tai paneloi eteisen seinää tai pinnoittaa vanhaa uunia antiikkilaastilla.

Tietysti kuka tahansa huomaa selatessaan tätä blogia hieman taaksepäin etteivät ala-asteen käsityötunnit ole kohdallani menneet täysin hukkaan. En voi kuitenkaan väittää, että olisin missään vaiheessa merkittävästi tarvinnut käsityötaitoja: ne ovat olleet hyödyksi vain harrastusmielessä. Ihminen näet pärjää vallan mainiosti ilman pehmonalleja tai -lintuja, kun taas ehjä katto pään päällä ja homevapaat seinät ja kestävä lattia ovat eräänlaisia välttämättömyyksiä, vai mitä?

Nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, haen kompensaatiota näille kahdelle epäkohdalle elämässäni. Jousisoitinvirtuoosia minusta ei tietenkään enää voi tulla, enkä usko että muuntaudun enää järin lahjakkaaksi puusepäksikään, mutta aion silti yrittää. Tiedossa on verta, hikeä, kyyneleitä ja silkkaa tuskaa, kun Anna tarttuu puukkoon ja talttaan ja ryhtyy valmistamaan itselleen mitäpä muutakaan kuin täysikokoista selloa.

Esikuvana toimii italialaisen Antonio Stradivarin vuonna 1710 (1733) valmistama pienikokoinen de Munck -sello, tuo siro ja kevyt kaunotar mutta ah, niin syvä ja tumma ääneltään. En kuvittele, että minun tekeleeni voi koskaan vetää vertoja esikuvalleen, sillä minä en ole Stradivari, ja koska jousisoittimet ovat aina tekijänsä näköisiä ja minun kädentaitoni ovat hyvin vaatimattomat Stradivarin kädentaitoihin verrattuna, ei minun sellostani tule koskaan de Munckia. En tosin ymmärrä, miksi edes pyrkisin tekemään täydellisen Stradivarius-kopion, olkoonkin, että ne ovat jousisoitinten aatelia. Mielestäni jousisoittimia voisi mainiosti verrata ihmisiin: Toiset meistä ovat äiti Teresoita, toiset presidenttejä, toiset kotiäitejä ja -isiä - ja hyvä niin. Olemme erilaisia, mutta eikö maailma olisi aika kurja paikka jos olisimme kaikki toistemme kopioita? Samalla tavalla jousisoittimet ovat uniikkeja, ja juuri se niissä onkin niin kiehtovaa. Niiden ei kaikkien tarvitse olla Stradivariuksia tai Montagnanoja tai Gofrillereitä. (Tilasin muuten yhden Gofriller -sellonkin "kaavat", joten jos yhtäkkiä luovun ajatuksestani kopioida Stradivariusta, se johtuu siitä että Schneider Gofriller miellyttääkin enemmän silmää. Tosin olen kuullut, että kyseinen Gofriller on vaikea soitettava, mutta tuskin onnistuisin muutenkaan kaikkia sen ominaisuuksia omaan sellooni kopioimaan.)

Tässä Steven Isserlis, sellovirtuoosi joka ymmärtää paitsi soittimensa myös sävelten sielunelämää, ja tuo pieni, siro, syvä-ääninen de Munck Stradivarius. Kuuntele ja rakastu.


Ihan omin päin en työhön ryhdy. Lähden toteuttamaan tätä pitkäaikaista unelmaani Lapuan kansalaisopiston soitinrakentamisen kurssille, jota ohjaa pohjalainen viulunrakentajapiirin opettaja Jorma Nyrhinen. Sello tuskin valmistuu kevään aikana, vaan oletan tämän projektin kestävän ainakin pari vuotta, jopa pitempään. Wish me luck!