Ei pidä unohtaa sitäkään, että meidän veteraaninarttu on kesän tiimellyksessä valioitunut ja oli samaisessa Honkajoen näyttelyssä PN-2, ROP-VET ja lopulta BIS-4 VET. Upea päivä siis Thelmallakin.
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Honkajoki 8.8.2009
Näin hienosti meidän pieni neiti aloitti näyttelyuransa. Tai no, onhan Cillalla pari ROP-pentu -sijoitusta jo alla, mutta ei niitä lasketa, sillä pentuluokka on epävirallinen. Nämä pokaalit sen sijaan lasketaan!
Ei pidä unohtaa sitäkään, että meidän veteraaninarttu on kesän tiimellyksessä valioitunut ja oli samaisessa Honkajoen näyttelyssä PN-2, ROP-VET ja lopulta BIS-4 VET. Upea päivä siis Thelmallakin.
Ei pidä unohtaa sitäkään, että meidän veteraaninarttu on kesän tiimellyksessä valioitunut ja oli samaisessa Honkajoen näyttelyssä PN-2, ROP-VET ja lopulta BIS-4 VET. Upea päivä siis Thelmallakin.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Niin ylpee...
Olen tosi ylpeä, nimittäin koiristani. Cilla osallistui ensimmäistä kertaa elämässään koiranäyttelyyn lauantaina Tuurissa. Thelmalle kerta oli jo kahdeksas (tosin pieneltä tuokin näyttelymäärä tuntuu, kun otetaan huomioon että Thelma täyttää pian yhdeksän). Kumpikin tyttö pärjäsi loistavasti ja ylittivät kaikki odotukset. Pieni Cilla-riiviö oli rotunsa paras pentu ja Thelma-mummo yllätti myös olemalla rotunsa paras veteraani, paras narttu, sertivoittaja ja VSP. Oi mikä ihana päivä hyytävän kylmästä säästä huolimatta!
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Kesänalkua ja käsitöitä
En ole taaskaan ehtinyt päivittämään blogiani - tai oikeastaan en ole jaksanut päivittää sitä. Keväälle ja kesän alkuun pakkaantuu aina niin hirveästi tekemistä, että vaikka vapaa-aikaa jäisikin, sitä ei mielellään tuhlaa tietokoneella nysväämiseen.
Kesä sitten tuli - vaikka olisi kyllä saanut jäädä tulematta... Inhoan aurinkoa. Aurinko ja minä emme yksinkertaisesti sovi yhteen, emme sitten mitenkään. Olen varmaan vuosi sitten avautunut suunnilleen samasta aiheesta - ja luultavasti vuoden kuluttua kesän kynnyksellä avaudun aiheesta taas. Mutta kun tuo kirkas mollukka tuolla taivaankannella on vaan niin pirun ärsyttävä - etenkin, kun olen suurimman osan työpäivästäni pihalla. Ei hemmetti sitä päänsärkyä minkä mokoma valoilmiö minulle aiheuttaa!
(Tähän kohtaan sopisi hyvin sellainen nyrkkiään puiva hymiö jollainen löytyy chihuahua-keskustelupalstan hymiölistalta.)
Sitäpaitsi kevät ja kesä on kauhean säheltämisen aikaa. Poukkoillaan sinne sun tänne ja vielä vähän tuonnekin. Tekemistä riittää niin että pää hajoaa - ja ei, en todellakaan ole itse keksinyt itselleni hommia, sillä jos saisin itse päättää, pötköttelisin sohvannurkassa tuulettimen alla "kesävapaiden" ajan.
Vapaa-ajan puutteesta johtuen en ole viimeaikoina ehtinyt tekemään oikeastaan mitään sellaista, mikä edistäisi remonttia tai edes yleistä asumisviihtyvyyttä. Sen verran sain jostain revittyä joutoaikaa (ja rahaa, joka sekin on pirullisen tiukassa) että pystyin toteuttamaan pitkään suunnitelmissa olleen tilkkutäkin sohvansuojaksi. Siinä ohella hurautin myös koirien uusiin peteihin tuommoiset tyyliin sopivat pehmusteet. Eiköhän niissä kelpaa nyt köllötellä!
Kesä sitten tuli - vaikka olisi kyllä saanut jäädä tulematta... Inhoan aurinkoa. Aurinko ja minä emme yksinkertaisesti sovi yhteen, emme sitten mitenkään. Olen varmaan vuosi sitten avautunut suunnilleen samasta aiheesta - ja luultavasti vuoden kuluttua kesän kynnyksellä avaudun aiheesta taas. Mutta kun tuo kirkas mollukka tuolla taivaankannella on vaan niin pirun ärsyttävä - etenkin, kun olen suurimman osan työpäivästäni pihalla. Ei hemmetti sitä päänsärkyä minkä mokoma valoilmiö minulle aiheuttaa!
(Tähän kohtaan sopisi hyvin sellainen nyrkkiään puiva hymiö jollainen löytyy chihuahua-keskustelupalstan hymiölistalta.)
Sitäpaitsi kevät ja kesä on kauhean säheltämisen aikaa. Poukkoillaan sinne sun tänne ja vielä vähän tuonnekin. Tekemistä riittää niin että pää hajoaa - ja ei, en todellakaan ole itse keksinyt itselleni hommia, sillä jos saisin itse päättää, pötköttelisin sohvannurkassa tuulettimen alla "kesävapaiden" ajan.
Vapaa-ajan puutteesta johtuen en ole viimeaikoina ehtinyt tekemään oikeastaan mitään sellaista, mikä edistäisi remonttia tai edes yleistä asumisviihtyvyyttä. Sen verran sain jostain revittyä joutoaikaa (ja rahaa, joka sekin on pirullisen tiukassa) että pystyin toteuttamaan pitkään suunnitelmissa olleen tilkkutäkin sohvansuojaksi. Siinä ohella hurautin myös koirien uusiin peteihin tuommoiset tyyliin sopivat pehmusteet. Eiköhän niissä kelpaa nyt köllötellä!
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Uusi nojatuoli ja muuta mukavaa...
Jälleen sisustusaiheinen kirjoitus - heti edellisen perään (tosin tämä jäänee yhden kappaleen mittaiseksi; kuvat puhukoot puolestaan). Kävin perjantaina Ideaparkissa tuhlailemassa, ja jokin outo shoppailuvaihde jäi ilmeisesti päälle, sillä kun tänään lähdin etsimään meille tv-tasoa, tarttui mukaan tasan kaikkea muuta kuin tv-taso.
Ja jotain keittiöönkin...
Ja jotain keittiöönkin...
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Sisustushankintoja ja -lahjoja
Kylpyhuone on meidän talon harminkryyni. Huonosti toimivat tai pikemminkin täysin toimimattomat lattian kaadot, osittainen keskeneräisyys, pieni koko ja saunan ahtaus tekevät siitä oikein ongelmapesän. Niin, ja tietysti tämän kruunaa se, että juuri kylpyhuoneen rakenteet joutuvat kovimmalle rasitukselle missä tahansa taloudessa...
No, tämän kanssa on nyt vain elettävä, kunnes rahatilanne muuttuu niin, että varat huoneen korjaamiseen löytyy. Hankaloittaahan se tietysti jokapäiväistä elämää, kun jokaista vesipisaraa pitää erikseen vahtia joutumasta väärään nurkkaan, tai kun lattiaa ei voikaan noin vain suihkutella puhtaaksi kurakamppeiden jäljiltä (meillä kun ei ole muutakaan tilaa missä kuivata märkiä ulko- ja harrastusvaatteita). Eikä sekään auta, että noin pieneen tilaan pitäisi mahtua kymmeniä eri toimintoja saunomisesta pyykinpesuun ja meikkaamiseen.
Mutta se, että huone ei ole toimiva, ei estä minua tietenkään tavoittelemasta kaunista - ja ennen kaikkea käytännöllistä - kokonaisuutta. Viimeaikoina olen takunnut juuri kylpyhuoneen kanssa eniten, viettänyt siellä aikaa lattialla istuskellen ja miettien, miten tämän kaiken saisi kuntoon. Luonnollisesti siis viimeaikaiset sisustushankinnatkin ovat liittyneet juuri kylpyhuoneeseen...
Ihana pumppupullo käsisaippualle (meillä kun ei palasaippuoita oikein osata käyttää):
Kyltti - arvatkaa minkä oven päälle. Alunperin kiinnitys oli valkoisella kapealla satiininauhalla, mutta tuo juuttinaru sopii jotenkin paremmin tyyliini. Tuon naulan tilalla voisi tosin olla jokin nätti pieni ripustuskoukku, mutta katsotaan nyt...
Tämän naulakon sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi:
Yleisilmettä noin muuten...
No, tämän kanssa on nyt vain elettävä, kunnes rahatilanne muuttuu niin, että varat huoneen korjaamiseen löytyy. Hankaloittaahan se tietysti jokapäiväistä elämää, kun jokaista vesipisaraa pitää erikseen vahtia joutumasta väärään nurkkaan, tai kun lattiaa ei voikaan noin vain suihkutella puhtaaksi kurakamppeiden jäljiltä (meillä kun ei ole muutakaan tilaa missä kuivata märkiä ulko- ja harrastusvaatteita). Eikä sekään auta, että noin pieneen tilaan pitäisi mahtua kymmeniä eri toimintoja saunomisesta pyykinpesuun ja meikkaamiseen.
Mutta se, että huone ei ole toimiva, ei estä minua tietenkään tavoittelemasta kaunista - ja ennen kaikkea käytännöllistä - kokonaisuutta. Viimeaikoina olen takunnut juuri kylpyhuoneen kanssa eniten, viettänyt siellä aikaa lattialla istuskellen ja miettien, miten tämän kaiken saisi kuntoon. Luonnollisesti siis viimeaikaiset sisustushankinnatkin ovat liittyneet juuri kylpyhuoneeseen...
Ihana pumppupullo käsisaippualle (meillä kun ei palasaippuoita oikein osata käyttää):
Kyltti - arvatkaa minkä oven päälle. Alunperin kiinnitys oli valkoisella kapealla satiininauhalla, mutta tuo juuttinaru sopii jotenkin paremmin tyyliini. Tuon naulan tilalla voisi tosin olla jokin nätti pieni ripustuskoukku, mutta katsotaan nyt...
Tämän naulakon sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi:
Yleisilmettä noin muuten...
Taidetta...ko?
Heräsin tänään jo varhain aamusta viemään mieheni Päijänteen laitamille suunnistavalle bussille. Vielä istuessani autonratin takana minua haukotutti hirveästi, mutta kivutessani kotimme aurinkoiselle kuistille postipaketti ja ruokakassi kainalossani väsymys kaikkosi kummasti. Vaikken suorasta auringonpaisteesta niin pidäkään - lähinnä koska kirkas valo särkee silmiäni enkä ole vieläkään hankkinut aurinkolaseja omilla vahvuuksillani - jotain varsin piristävää auringonvalossa kyllä on.
Ei silti, olen yhä hämärien talvipäivien suuri fani. Jos pitäisi valita yksi maisema mitä katsoo lopun ikäänsä, se olisi epäilemättä näkymä Etelä-Pohjanmaan lakeuksista, himmeän talviauringon hohteessa kylpevistä lumisista pelloista ja kuuran kuorruttamista pensaista ja puista, jotka reunustavat hiljaisia talvipeltoja.
Talviteemaan liittyen, sain syntymäpäivälahjaksi Onni Ojan piirtämän taulun talvihämärästä. Se taitaa olla tällä hetkellä talossamme ainoa "korkeakulttuurinpala", mutta sulautuu kyllä ympäristöönsä varsin hyvin siitäkin huolimatta, että kaikki muu pienessä kodissamme taitaa viestiä kuinka vähän meillä oikeastaan piitataan korkeakulttuurista. Itseasiassa koko sana korkeakulttuuri on meille yhtä hölynpölyä. Jotenkin sanaan liittyvät ooppera ja taide ja ehkä Kiasma ja konsertit joissa soivat pääasiassa jousisoittimet, mutta sen syvempi merkitys on meille kyllä melkolailla epäselvä.
En siis usko ymmärtäväni taiteesta mitään enkä oikeastaan jaksa perehtyäkään siihen, minulle kun riittää että jokin näyttää omaan silmään hyvältä, kohteen arvosta tai merkityksellisyydestä riippumatta. Tuo Onni Ojan talvihämärä näyttää hyvältä ja tuntuukin hyvältä meidän seinällä, joten mielestäni se on siis varsin kelvollinen pala taidetta. Sitä ei myöskään tarvitse tuijottaa tuntitolkulla selvittääkseen, mistä koko maalauksessa on ylipäätään kyse, niin kuin joitakin abstrakteja värisotkuja. Viittaan tässä kohdassa häikäilemättä Soile Yli-Mäyryn Palava Uni -teokseen, joka löytyy lähisukulaisteni seinältä - omituinen keltaisen ja punaisen ja vähän muidenkin värien liitto, jonka katselemisesta saattaisi herkempi saada päänsäryn. Ei silti, olen oppinut pitämään kyseisestä maalauksesta. Tai paremminkin, se on salakavalasti valloittanut minut.
Ei silti, olen yhä hämärien talvipäivien suuri fani. Jos pitäisi valita yksi maisema mitä katsoo lopun ikäänsä, se olisi epäilemättä näkymä Etelä-Pohjanmaan lakeuksista, himmeän talviauringon hohteessa kylpevistä lumisista pelloista ja kuuran kuorruttamista pensaista ja puista, jotka reunustavat hiljaisia talvipeltoja.
Talviteemaan liittyen, sain syntymäpäivälahjaksi Onni Ojan piirtämän taulun talvihämärästä. Se taitaa olla tällä hetkellä talossamme ainoa "korkeakulttuurinpala", mutta sulautuu kyllä ympäristöönsä varsin hyvin siitäkin huolimatta, että kaikki muu pienessä kodissamme taitaa viestiä kuinka vähän meillä oikeastaan piitataan korkeakulttuurista. Itseasiassa koko sana korkeakulttuuri on meille yhtä hölynpölyä. Jotenkin sanaan liittyvät ooppera ja taide ja ehkä Kiasma ja konsertit joissa soivat pääasiassa jousisoittimet, mutta sen syvempi merkitys on meille kyllä melkolailla epäselvä.
En siis usko ymmärtäväni taiteesta mitään enkä oikeastaan jaksa perehtyäkään siihen, minulle kun riittää että jokin näyttää omaan silmään hyvältä, kohteen arvosta tai merkityksellisyydestä riippumatta. Tuo Onni Ojan talvihämärä näyttää hyvältä ja tuntuukin hyvältä meidän seinällä, joten mielestäni se on siis varsin kelvollinen pala taidetta. Sitä ei myöskään tarvitse tuijottaa tuntitolkulla selvittääkseen, mistä koko maalauksessa on ylipäätään kyse, niin kuin joitakin abstrakteja värisotkuja. Viittaan tässä kohdassa häikäilemättä Soile Yli-Mäyryn Palava Uni -teokseen, joka löytyy lähisukulaisteni seinältä - omituinen keltaisen ja punaisen ja vähän muidenkin värien liitto, jonka katselemisesta saattaisi herkempi saada päänsäryn. Ei silti, olen oppinut pitämään kyseisestä maalauksesta. Tai paremminkin, se on salakavalasti valloittanut minut.
torstai 19. maaliskuuta 2009
Hyydytetty lohitorttu ja hedelmäleivokset
Lohi - namsk! Oman syntymäpäiväni kunniaksi päätin kokeilla lohitorttua, siitäkin huolimatta että isäntä inhoaa kaikista maailman kaloista eniten juuri lohta. Tämän hyydytetyn tortun tekeminen osoittautui yllättävän helpoksi, ja niinhän siinä kävi, että yksi pala lohikakkua hävisi miehenkin lautaselta kaikesta antiloheilusta huolimatta.
Lohikakun ohella piti tietysti olla jotain makeaakin tarjottavaa. En ole täytekakkujen ystävä, ja korvasinkin perinteisen kermakakun pienillä ja yllättävän helppotekoisilla hedelmäleivoksilla. Leivospohjat väkersin Limepippurin ohjeella - on muuten hyvä ja helppo ohje, jota tulen käyttämään varmasti uudestaan. Täytteeksi leivospohjiin laitoin kiiwiä, persikkaa ja vaniljakreemiä, ja päälle pursottelin pieniä diplomaattikreemiruusukkeita. Hyviä tuli - liiankin hyviä, kehui appi kahvipöydässä!
Hyydytetty lohitorttu
Pohja:
150 g (n 2,5 dl) jauhettuja hapankorppuja tai näkkileipää
3/4 dl maitoa
3/4 dl sulatettua voita tai margariinia
1 rkl hienonnettua tilliä
ripaus mustapippuria
Täyte:
150 g graavisuolattua lohta
150 g kylmäsavustettua lohta (jätä muutama viipale koristeluun)
200 g ranskankermaa
0,5-1 tl sitruunapippuria
1 tl sokeria
ripaus suolaa
2 rkl hienonnettua tilliä
2 dl kuohukermaa
1-2 rkl sitruunamehua
5 liivatelehteä
Sekoita sulatettu voi, maito ja pohjan mausteet hapankorppurouheen joukkoon. Taputtele taikina leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan pohjalle ja laita kylmään täytteen valmistuksen ajaksi.
Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Silppua lohi ja sekoita ranskankermaan mausteiden kanssa. Lisää suolaa varoen, kala itsessään kun on jo melko suolaista! Vatkaa kuohukerma löysäksi vaahdoksi ja yhdistä täytteeseen. Kuumenna sitruunamehu kattilassa, purista liivatteet kuiviksi ja liuota ne sitruunamehuun. Älä keitä seosta! Kaada jäähtynyt liivateseos täytteen joukkoon ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Levitä täyte pohjan päälle ja anna hyytyä jääkaapissa vähintään neljä tuntia, mielellään yön yli. Koristele haluamallasi tavalla, esim. tillillä, tomaateilla ja lohiviipaleilla.
Lohikakun ohella piti tietysti olla jotain makeaakin tarjottavaa. En ole täytekakkujen ystävä, ja korvasinkin perinteisen kermakakun pienillä ja yllättävän helppotekoisilla hedelmäleivoksilla. Leivospohjat väkersin Limepippurin ohjeella - on muuten hyvä ja helppo ohje, jota tulen käyttämään varmasti uudestaan. Täytteeksi leivospohjiin laitoin kiiwiä, persikkaa ja vaniljakreemiä, ja päälle pursottelin pieniä diplomaattikreemiruusukkeita. Hyviä tuli - liiankin hyviä, kehui appi kahvipöydässä!
torstai 26. helmikuuta 2009
Pikku-Cilla treenailee
Olen päättänyt kasvattaa tuosta suloisesta pikkuriiviöstämme yhteiskuntakelpoisen koiran, joka osaa käyttäytyä, kuuntelee ja tottelee. Tämä lähinnä koska haluan todistaa kaikille, että chihuahuastakin saa hyvin käyttäytyvän, esimerkillisen pikkukoiran, kun vaan jaksaa treenata. Cillan pikkupäähän opit tuntuvat sitäpaitsi uppoavan todella helposti, ainakin tässä vaiheessa, kun ikää on 17 viikkoa.
Tein itselleni listan kaikista perusasioista mitä haluan pienen neidin osaavan. Listan kärkipäässä komeilevat sanat "ei" ja "kontakti". Ei-käskyä tulee tietysti harjoiteltua arkielämässä jotakuinkin joka päivä, vaikka pikkuneiti kohtalaisen kiltti pentu onkin. Kontaktiharjoituksia ujutan myös yhteiseen arkielämäämme, palkitsen katsekontaktista ja huomiosta, mutta toisaalta välillä treenaamme katsekontaktia ihan erikseenkin - keskellä olohuoneen ryijymattoa!
Vaikka olenkin aika hyvin perillä tapakasvatuksen periaatteista, täytyy myöntää, että varsinaisen koulutuksen suhteen olen täysin noviisi. Olen toki yrittänyt lukea aiheesta kirjoja ja artikkeleita, kysellyt tarkempia ohjeita ystäviltäni ja niin edelleen, mutta silti huomaan vähän väliä sortuvani virheisiin, ja mikä pahinta, yleensä tajuan mokanneeni vasta sitten kun huomaan koiran toimivan virheellisesti. Tästä ehkä parhaana ja samalla pahimpana esimerkkinä on Saga, jonka huomaan ehdollistuneen väärille asioille, kuten makupalalle katsekontaktin sijaan.
Virheiden korjaaminen tässä vaiheessa on hankalaa, joskaan ei mahdotonta. Sagan kanssa tilanne on siis hieman mutkikkaampi kuin Cillan kohdalla, joka on vielä kuin puhdas paperi, täysin muokattavissa omanlaisekseni koiraksi.
Nuorelta pennulta en vielä viitsi kovin paljoa vaatia. Olemme käyneet läpi suurin piirtein kaikki aikaisemmin mainitsemaltani listalta löytyvät liikkeet, mutta nyt käymme asiat läpi perusteellisemmin, emmekä etene seuraavaan kohtaan ennen kuin edellinen on kunnolla opeteltu.
Mitä tuo pikkutyttö nyt sitten jo osaakaan? No, ei vielä mitään kovin kummoista. Katsekontaktin se hakee jo varsin mainiosti. Toki namia pitää välillä vilkaista, mutta kun Cilla muistaa, että namia ei heru sitä tuijottamalla, se kääntyy tapittamaan minua silmiin (Tässä asiassa Cilla on valovuosia edellä emoaan Sagaa, joka pystyy tuijottamaan nyrkkiin piilotettua namia minuuttitolkulla kuin hypnotisoitu minun epätoivoisesta lirkuttelustani huolimatta). Istumaan Cilla käy melko kevyestä käsimerkistä, mutta oikean asennon löytäminen on vielä hakusessa. Olen tässä vaiheessa opettanut - tai ainakin yrittänyt opettaa - sen istumaan suoraan eteeni, mutta pylly tahtoo vielä vaeltaa vinoon. Paikka-käsky ja luoksetulo ovat seuraavana listalla. Kumpaakin on menestyksekkäästi jo harjoiteltukin, vaikka paikallaolo tuntuukin olevan pikkuneidille välillä kovin hankalaa, kun koko ajan on johonkin kiire!
Tein itselleni listan kaikista perusasioista mitä haluan pienen neidin osaavan. Listan kärkipäässä komeilevat sanat "ei" ja "kontakti". Ei-käskyä tulee tietysti harjoiteltua arkielämässä jotakuinkin joka päivä, vaikka pikkuneiti kohtalaisen kiltti pentu onkin. Kontaktiharjoituksia ujutan myös yhteiseen arkielämäämme, palkitsen katsekontaktista ja huomiosta, mutta toisaalta välillä treenaamme katsekontaktia ihan erikseenkin - keskellä olohuoneen ryijymattoa!
Vaikka olenkin aika hyvin perillä tapakasvatuksen periaatteista, täytyy myöntää, että varsinaisen koulutuksen suhteen olen täysin noviisi. Olen toki yrittänyt lukea aiheesta kirjoja ja artikkeleita, kysellyt tarkempia ohjeita ystäviltäni ja niin edelleen, mutta silti huomaan vähän väliä sortuvani virheisiin, ja mikä pahinta, yleensä tajuan mokanneeni vasta sitten kun huomaan koiran toimivan virheellisesti. Tästä ehkä parhaana ja samalla pahimpana esimerkkinä on Saga, jonka huomaan ehdollistuneen väärille asioille, kuten makupalalle katsekontaktin sijaan.
Virheiden korjaaminen tässä vaiheessa on hankalaa, joskaan ei mahdotonta. Sagan kanssa tilanne on siis hieman mutkikkaampi kuin Cillan kohdalla, joka on vielä kuin puhdas paperi, täysin muokattavissa omanlaisekseni koiraksi.
Nuorelta pennulta en vielä viitsi kovin paljoa vaatia. Olemme käyneet läpi suurin piirtein kaikki aikaisemmin mainitsemaltani listalta löytyvät liikkeet, mutta nyt käymme asiat läpi perusteellisemmin, emmekä etene seuraavaan kohtaan ennen kuin edellinen on kunnolla opeteltu.
Mitä tuo pikkutyttö nyt sitten jo osaakaan? No, ei vielä mitään kovin kummoista. Katsekontaktin se hakee jo varsin mainiosti. Toki namia pitää välillä vilkaista, mutta kun Cilla muistaa, että namia ei heru sitä tuijottamalla, se kääntyy tapittamaan minua silmiin (Tässä asiassa Cilla on valovuosia edellä emoaan Sagaa, joka pystyy tuijottamaan nyrkkiin piilotettua namia minuuttitolkulla kuin hypnotisoitu minun epätoivoisesta lirkuttelustani huolimatta). Istumaan Cilla käy melko kevyestä käsimerkistä, mutta oikean asennon löytäminen on vielä hakusessa. Olen tässä vaiheessa opettanut - tai ainakin yrittänyt opettaa - sen istumaan suoraan eteeni, mutta pylly tahtoo vielä vaeltaa vinoon. Paikka-käsky ja luoksetulo ovat seuraavana listalla. Kumpaakin on menestyksekkäästi jo harjoiteltukin, vaikka paikallaolo tuntuukin olevan pikkuneidille välillä kovin hankalaa, kun koko ajan on johonkin kiire!
tiistai 6. tammikuuta 2009
Kuulumisia pitkästä aikaa
Mistähän johtuu, että olen äärettömän huono kirjoittamaan päiväkirjaa tai päivittämään blogiani juuri silloin, kun ympärillä tapahtuu mielenkiintoisia asioita?
Edellisen postaukseni ja tämän päivän väliin mahtuu paljon. Itse asiassa kerrottavaa on varmaan liikaakin, sillä sopivaa hetkeä blogin päivittämiseen ei ole oikein löytynyt. Olen toki monta kertaa suunnitellut jotain tänne naputtelevani, mutta silti päivittäminen on jäänyt ja unohtunut, kun jokin muu, akuutimpi asia on häirinnyt hopeahiutaleisiin keskittymistä. Lopulta tänä yönä - pyörittyäni tunnin verran sängyssä ilman pienintäkään merkkiä unesta - päätin hoitaa tämän häiritsevän pienen yksityiskohdan pois päiväjärjestyksestä ja herättää blogini taas hetkellisesti henkiin.
Pentukolmikko, jonka kehitystä sain ihailla kahdeksan viikon ajan, on nyt levittäytynyt maailmalle. Pojat lähtivät joulun jälkeen uusiin koteihinsa. Vain pikkutyttö jäi kotiin - tosin tässä pikkutytössä on koiraa kolmenkin edestä! Cillaksi ristitty pieni neitokainen pistää koko taloutemme uuteen uskoon ja valloittaa paitsi parhaat makuupaikat myös kaikkien sydämet. Toki neidillä on omat ärsyttävät ominaisuutensa, joista ehkä pahin on tapa herätä varhain aamulla kerjäämään huomiota, mutta tämän pakkauksen mukana tulee toisaalta myös aimo annos ihanaa pennuntuoksua ja iloista vilinää, ja sitähän minä olen jo pitkään kaivannutkin!
Tämä syksy tarjosi enemmänkin uuden elämän ihmeitä kun mihin alunperin olin varautunut. Kolme chihuvauvaa syntyivät ihan harkitusti, mutta kissamme järjesti meille pienen yllätyksen - tai neljä pikkuista yllätystä, jos ihan tarkkoja ollaan.
Toki nämä pienet pumpulipallot olisivat pitäneet olla ennustettavissa - olinhan tyhmyyksissäni siirtänyt Riesan sterilisaation ajankohtaa koko ajan myöhemmälle syksyyn. Rangaistus moisesta oli vallan kauhea: neljä ihanaa, pörröistä, pehmoista, hyväntuoksuista höpönassua. Tiedän, ettei tällaisista vahinkovauvoista pitäisi olla järin riemuissaan, mutta niin hurmaavia otuksia nämä karvapallot ovat, ettei niitä yksinkertaisesti voi katsella hullaantumatta totaalisesti. Sitäpaitsi kissanpoikaset tarjosivat yllättäen lohdun veljiään ikävöivälle Cillalle - pikkutyttö nimittäin löysi uudet parhaat ystävänsä aivan toisen lajin parista!
Edellisen postaukseni ja tämän päivän väliin mahtuu paljon. Itse asiassa kerrottavaa on varmaan liikaakin, sillä sopivaa hetkeä blogin päivittämiseen ei ole oikein löytynyt. Olen toki monta kertaa suunnitellut jotain tänne naputtelevani, mutta silti päivittäminen on jäänyt ja unohtunut, kun jokin muu, akuutimpi asia on häirinnyt hopeahiutaleisiin keskittymistä. Lopulta tänä yönä - pyörittyäni tunnin verran sängyssä ilman pienintäkään merkkiä unesta - päätin hoitaa tämän häiritsevän pienen yksityiskohdan pois päiväjärjestyksestä ja herättää blogini taas hetkellisesti henkiin.
Pentukolmikko, jonka kehitystä sain ihailla kahdeksan viikon ajan, on nyt levittäytynyt maailmalle. Pojat lähtivät joulun jälkeen uusiin koteihinsa. Vain pikkutyttö jäi kotiin - tosin tässä pikkutytössä on koiraa kolmenkin edestä! Cillaksi ristitty pieni neitokainen pistää koko taloutemme uuteen uskoon ja valloittaa paitsi parhaat makuupaikat myös kaikkien sydämet. Toki neidillä on omat ärsyttävät ominaisuutensa, joista ehkä pahin on tapa herätä varhain aamulla kerjäämään huomiota, mutta tämän pakkauksen mukana tulee toisaalta myös aimo annos ihanaa pennuntuoksua ja iloista vilinää, ja sitähän minä olen jo pitkään kaivannutkin!
Tämä syksy tarjosi enemmänkin uuden elämän ihmeitä kun mihin alunperin olin varautunut. Kolme chihuvauvaa syntyivät ihan harkitusti, mutta kissamme järjesti meille pienen yllätyksen - tai neljä pikkuista yllätystä, jos ihan tarkkoja ollaan.
Toki nämä pienet pumpulipallot olisivat pitäneet olla ennustettavissa - olinhan tyhmyyksissäni siirtänyt Riesan sterilisaation ajankohtaa koko ajan myöhemmälle syksyyn. Rangaistus moisesta oli vallan kauhea: neljä ihanaa, pörröistä, pehmoista, hyväntuoksuista höpönassua. Tiedän, ettei tällaisista vahinkovauvoista pitäisi olla järin riemuissaan, mutta niin hurmaavia otuksia nämä karvapallot ovat, ettei niitä yksinkertaisesti voi katsella hullaantumatta totaalisesti. Sitäpaitsi kissanpoikaset tarjosivat yllättäen lohdun veljiään ikävöivälle Cillalle - pikkutyttö nimittäin löysi uudet parhaat ystävänsä aivan toisen lajin parista!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
