Perjantai-ilta...

Tequilaa, suolaa ja sitruunalohkoja (hätäinen korvike limelle). Näillä mennään!

Syntymäpäiväjuhlintaa kera turkinpippurikakun yms.

Mieheni täytti tänään vuosia. Juhlapäivän kunniaksi olen ahertanut keittiössä maanantaista asti vaihtelevalla menestyksellä.

Mieheni ei juurikaan pidä turkinpippureista, mutta katala suunnitelmani oli toteuttaa siitä huolimatta Fazerin turkinpippurikakkuresepti. Se kuulosti mielenkiintoiselta ja kokeilun arvoiselta. Tosin muuntelin reseptiä tekovaiheessa paremmin makuumme sopivaksi. Tässä oma versioni Tyrkisk Peber -kakusta:

Tyrkisk Peber –friikin hyytelökakku sitruunavivahteella

Pohja
150 g Digestive-keksejä
80 g voita tai margariinia
50 g Fazer Tyrkisk Peber Crush -rouhetta

Turkinpippurihyytelö
100 g Fazer Tyrkisk Peber Crush -rouhetta
2 dl vispikermaa
1 dl tomusokeria
200 g rahkaa
5 liivatelehteä
1/2 dl vettä
Yhden sitruunan mehu

Pinta
4 liivatelehteä
3 dl appelsiini- tai mangomehua

Koristeluun 50 g Fazer Tyrkisk Peber Crush -rouhetta ja lakupaloja


Sulata rasva ja murenna keksit. Sekoita keksimurut ja Fazer Tyrkisk Peber Crush -murut (50 g) voisulan kanssa ja painele muruseos leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan pohjalle.

Vatkaa kerma vaahdoksi ja sekoita vaahdon joukkoon lähes kaikki loput Fazer Tyrkisk Peber Crush -rouheesta ja rahka. Lisää joukkoon sitruunamehu.
Liota turkinpippurihyytelöön tulevat liivatelehdet runsaassa kylmässä vedessä noin 5 minuuttia ja purista liivatelehdistä ylimääräinen vesi pois. Sulata liivatelehdet kiehuvaan veteen. Sekoita liivateseos kevyesti käännellen Fazer Tyrkisk Peber Crush vaahtoon ja kaada seos keksipohjan päälle.
Anna kakun hyytyä jääkaapissa 2-3 tuntia, tai kunnes seos on hyytynyt.

Kuumenna appelsiinimehu. Purista lopuista liivatelehdistä vesi pois ja sulata liivatelehdet kuumaan mehuun. Valuta liivateseos hyytyneen Turkinpippurihyytelön päälle. Hyydytä kakku jääkaapissa pari tuntia.

Koristele kakun reunat Fazer Tyrkisk Peber Crush-muruilla ja nostele tryffelit kakun päälle. Tämänpäiväisestä kakusta jätin koristeet pois, sillä unohdin ostaa tryffelit...

---

Turkinpippurikakun seuraksi tein perinteisemmän omenahilloa ja kermaa sisältävän täytekakun. Tämän kakun koristelin yksinkertaisesti rouhitulla suklaalla. Sen parempaan en olemattomilla koristelutaidoillani ja -välineilläni tällä kertaa pystynyt.



Lisäksi tarjolla oli tonnikalahyrriä ja kinkku-aura-ananaspiirakkaa. Hyrriin sain idean Marien kinkku-fetahyrristä. Pizzapohjataikinan tein tosin oman reseptini mukaan: 1 dl vettä, 15 g hiivaa, 1/4 tl suolaa 2 rkl öljyä ja 2,5 dl vehnäjauhoja. Taikinan ainesosat saa tosin tuplata isompaa satsia varten, tuosta määrästä tuli ehkä 12 melko pientä hyrrää. Hyrrät täytin tomaattipyreellä, chilitonnikalalla ja juustoraasteella.

Piirakan tein yhdistelemällä useampia reseptejä. Tällä ohjeella piirakka lopulta valmistui:

Kinkku-aura-ananaspiirakka

Pohja:
100 g margariinia
4 dl vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
1 1/2 maitoa
15 grammaa hiivaa

Täyte:
200 grammaa kinkkusuikaleita
125 grammaa aurajuustomurua
1 tlk ananaspaloja
2 kanamunaa
2 dl ruokakermaa
1-2 dl juustoraastetta
Jauhettua paprikaa


Kuivat aineet sekoitetaan murumaiseksi seokseksi. Seokseen lisätään kädenlämpöinen maito johon hiiva on liotettu, ja taikina alustetaan tasaiseksi. Taikinaa kohotetaan noin vartti lämpimässä, jonka jälkeen se kaulitaan levyksi ja nostetaan voideltuun piirakkavuokaan (halkaisija noin 28 cm). Täytteen ainekset sekoitetaan keskenään ja kaadetaan pohjan päälle. Piirakkaa paistetaan 200 asteessa noin 25-30 minuuttia.

Huoli

Syksyinen viikonloppu taipuu kohti loppuaan. Mieheni lähti taas kerran työmatkalle, tällä kertaa Itä-Suomeen. Suljen verhot visusti, etten näkisi pimeää, sateista sunnuntai-iltaa, joka juuri nyt tuntuu niin kovin pelottavalta. Yritän epätoivoisesti unohtaa, että mieheni on yksin jossain tuolla pimeässä, edessään yli neljänsadan kilometrin matka. Huoli saa käteni tärisemään ja pelko ajatukseni sumenemaan.

Rakastaminen ei aina ole kaunista. Juuri nyt se on lähes sietämätöntä. Voi kun sydämessäni olisi on/off-kytkin, jota kääntämällä saisin kaikki nämä tunteet katoamaan!

Vuohenjuusto-kanapurilaiset

Olen vuohenjuustoaddikti. Jos haluan herkutella, ostan paketin vuohenjuustoa ja syön sen sellaisenaan. Ja kotitekoiseen kanahampurilaiseen vuohenjuusto sopii aivan mainiosti.

Vuohenjuusto-kanapurilaiset - 4 annosta

Kahdeksan maalaisleipäviipaletta tai neljä halkaistua isoa sämpylää
Neljä kanan rintafilettä (hunajamarinoitu sopii tähän aivan hyvin)
Pötkö mieluisaa vuohenjuustoa
2 isoa punasipulia ohuiksi viipaleiksi leikattuna
2 tl balsamicoa
2 tl ruokosokeria
Muutama timjaminoksa
Oliiviöljyä

Lisäksi:
Salaattia
Tomaattia
Suolakurkkuviipaleita
Majoneesia
Sweet chili -kastiketta tai paholaisenhilloa
Mustapippuria

Aloita kuullottamalla punasipulia oliiviöljyssä pienellä lämmöllä koko ajan sekoitellen kunnes sipuli on pehmeää. Varo ruskistamista. Sekoita joukkoon sokeri, balsamico ja timjami. Nosta sivuun odottamaan.

Paista sitten kananfileet, mutta varo etteivät ne kuivu liikaa. Jaa vuohenjuusto neljään osaan ja murustele se fileiden päälle. Gratinoi pihvejä grillivastuksen alla uunissa kunnes juusto on hieman sulanut.

Paahda leivät kevyesti ja kokoa hampurilaiset. Laita pohjalle salaattia, sitten punasipulihilloketta ja sen päälle juustokuorrutetut kanafileet. Viipaloi päälle vielä tomaattia ja suolakurkkua, mausta majoneesilla, chilikastikkeella ja mustapippurilla. Jos purilaiset eivät tahdo pysyä kasassa, voit halutessasi painaa cocktailtikun niiden läpi. Tarjoile salaatin ja vaikkapa ranskalaisten kera.

Mietteitä koulunpenkiltä

Suurimman osan ajasta opiskelu tuntuu vastenmieliseltä. 45 minuuttia tuntuu tätä nykyä vähintäänkin kaksituntiselta, mikäli sen joutuu viettämään koulunpenkillä istuen. En ymmärrä, miten pärjäsin lukiossa, jossa oppitunnit kestivät 70 minuuttia, sillä täällä ammattikorkeakoulussa näännyn ensimmäisen vartin kuluessa. Tauotkaan eivät ole auttaneet sen jälkeen kuin lopetin tupakoinnin; en kykene keksimään yhtä rentouttavaa vastaavaa toimintaa välituntien ajaksi.

Olen kuitenkin oppinut, ettei tunnilla läsnäolemiseen tarvita muuta kuin opiskeluun harjautunut keho - sellainen, joka osaa näyttää keskittyneeltä ja kirjoittaa muistiinpanot itsestään, niin että voin käyttää kaiken aivokapasiteettini jonkin mielenkiintoisemman tai tärkeämmän asian pohtimiseen. Eiliset tunnit menivät koiraa murehtiessa - joka muuten parani ihmeellisesti itsestään yön aikana - ja tänään olen pyöritellyt mielessäni tulevaa viikonloppua, mieheni lähestyvää syntymäpäivää ja syyslomasuunnitelmia. Erityisen kivaa on suunnitella rakkaan syntymäpäivää, joka osuu juuri syyslomaviikolle, vaikka en vielä tiedä, onko kultani silloin edes kotona.

Koulu on myös varsin sopiva paikka pohtia kissatulokkaallemme sopivaa nimeä. Se on yli viikon riehunut meillä nimettömänä, sillä mikään mieleentullut nimi ei tunnu sopivan kyseiselle virtapallolle. Viikonloppuna se oli Pabu, maanantaina Kati, eilen Aiko. Viimeyönä kutsuin sitä Häiriköksi: Mieheni poissaollessa nukun lähes aina tuvan puolella elukoitten seurassa, ja tämä itsepäinen katti änkeytyi yöllä tyynylleni kiehnaamaan ja kehräämään kerta toisensa jälkeen häätöyrityksistäni huolimatta.

En koskaan ole ollut kissaihminen. Olen aina pitänyt kissoja liian itsetietoisina, liian omapäisinä ja liian ylpeinä, eikä nämä ominaisuudet ole vedonneet minuun sillä tavalla kuin koirien nöyryys, uskollisuus ja ehdoton rehellisyys isäntäänsä tai emäntäänsä kohtaan. Tuo uusin kissatulokas on kuitenkin häkellyttävä tapaus. Se on juuri niin kissamainen kuin kissa vaan voi olla, ja aivan uskomattoman ihastuttava otus kaikkine ihmeellisine ominaisuuksineen. Vaikka minusta ei kissaihmistä saa väännettyä millään, alan vihdoin ymmärtää, miksi kissat viehättävät toisia enemmän kuin koirat.

Tiistai-iltana

Päivät lyhenevät. Pimeä tulee taas kovin nopeasti. Tänään ilmassa on ollut sellaista kirpeyttä, että yöllä lämpötila laskenee miinuksen puolelle. Pitäisi kaiketi hakea kasa polttopuita sisälle ja lämmittää tuo vanha kunnon pönttömuuri ennen nukkumaanmenoa, tai ainakin voisin sytyttää pienen valkean takkaan. Vaikka syksy tuntuukin toisinaan jotenkin ikävältä vuodenajalta, on suunnattoman hauskaa kun voi taas polttaa kynttilöitä iltaisin tai istua takkatulen ääressä lämmittelemässä. Kesällä, kun on lämmintä ja valoisaa, tulessa ei ole sitä taikaa, mitä siinä on tällaisina kylminä, pimeinä iltoina.

Mieheni lähti Etelä-Suomeen kolmen päivän työmatkalle. En jäänyt ensimmäistä kertaa yksin kotosalle, joten luulisi että huoleen ja ikävään olisi jo tottunut. Silti joka kerta, kun auto peruuttaa pois tuosta pihasta, tunnen oloni kauhean kurjaksi. Tänään saatoin jopa vähän itkeäkin ennen eroa. Toki osasyy tuohon itkuun oli kasvava huoli toisesta koirastani, joka on kovin apaattinen ja kipeän oloinen, mutta valehtelisin, jos sanoisin ettei mieheni lähdöllä ollut mitään tekemistä kyyneleitteni kanssa. Pärjään kyllä vallan hyvin yksin kotona, mutta en häpeä myöntää, että ikävöin miestäni kovasti.

Toisaalta yksinolo on ihan mukavaakin. Ei se tietenkään yllä yhteisten hetkien tasolle: Eilinen crossipyörien parissa vietetty yhteinen ilta oli vesisateesta huolimatta yksi niistä hetkistä, joiden takia tätä elämää kannattaa elää. Yksinolossa on kuitenkin puolensa, kun saa mennä ja tulla ja olla niin kuin haluaa. En sano kokevani toisen huomioimista yhteiselossa rasitteena tai velvollisuutena - eihän minun ole mikään pakko asua tämän miehen kanssa saman katon alla - mutta koska välillä on oltava yksinkin, on keskityttävä niihin yksinolemisen hyviin puoliin. Sitäpaitsi, onhan täällä nämä karvaiset otukset pitämässä minulle seuraa. Talo ei voi tuntua kovin tyhjältä, kun koirat ja kissat pyörivät ympärillä.

"Chiang Mai"

Chiang Mai on kaupunki Pohjois-Thaimaassa. Olen käynyt siellä joitakin kertoja silloin kun vielä asuin perheeni kanssa Thaimaassa. Mieleeni noista matkoista ovat jääneet lähinnä upea vuoriso kaupungin ympärillä, erilaiset käsityöt, kulotetut pellot ja ilma, joka tuntui hätkähdyttävän raikkaalta Bangkokin pakokaasuihin ja läkähdyttävään kuumuuteen verrattuna.

Chiang Mai ei kuitenkaan ensimmäisenä tuo minun mieleeni kaupunkia ympäristöineen, vaan erään herkullisen, yksinkertaisen thairuokalajin. Oikea nimi tälle ruokalajille on Nam Prik Oon, mutta meillä sitä on jostain syystä kutsuttu aina "chiangmaiksi". Jos omistaa kunnollisen , hyvän kokoisen morttelin, ruoka on todella helppo valmistaa, ja siihen tarvittavat raaka-aineet löytyvät kohtalaisen helposti lähimarketistakin. Yleensä chiangmai tarjotaan muiden perinteisten ruokalajien ohella kypsäksi höyrytetyn tahmean riisin kanssa, mutta se menettelee myös "tavallisen" keitetyn riisin kanssa. Lisäksi tarjolle laitetaan vihreitä kasviksia, kuten kurkkua, salaatinlehtiä ja pavunvarsia.

"Chiang Mai" eli Nam Prik Oon

5-10 kuivattua kokonaista chilipalkoa riippuen siitä, kuinka tulista ruuasta haluat
Kolme tomaattia reilunkokoisina paloina
Punasipuli silputtuna
Soijakastiketta
Kalakastiketta
Jauhelihaa 400 grammaa - mielellään naudanjauhelihaa, mutta perinteinen sikanautakin käy ihan hyvin.


Liota chilipalkoja pienessä määrässä vettä, kunnes ne hieman pehmenevät. Hakkaa ne hienoksi morttelissa. Lisää joukkoon tomaatti ja punasipuli, jatka hakkaamista kunnes tomaatti on sopivasti pehmennyt. Lisää soija- ja kalakastike. Etenkin kalakastiketta kannattaa lisätä aluksi varovasti, sillä varsinkin tottumattomalle maku saattaa olla turhan eksoottinen. Ei kuitenkaan huolta - maku ei ole niin paha kuin kastikkeen haju antaa ymmärtää! Sekoita joukkoon jauheliha, painele seos tasaiseksi morttelissa.

Kuumenna pannulla tai wokissa tilkka öljyä, kaada seos pannulle. Kaada pannulle hieman vettä ruskistuksen alkuvaiheessa ja sekoittele, kunnes liha on kypsää. Lisää vettä paistovaiheessa tarpeen mukaan - älä anna ruuan kuivua liikaa. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa kala- tai soijakastiketta.

Aloitus

Otsikko on tylsä, mutta niin osuva, että on turha yrittää keksiä parempaa.

Olen suunnitellut blogin perustamista jo pitkään. En ole kirjoittanut päiväkirjaa kovin aktiivisesti sitten teinivuosien, vaikka välillä avautumisen terapeuttista vaikutusta kaipaankin. Lisäksi tuntuu melkein siltä kuin viime vuodet olisivat syöneet kirjoitustaitoani niin, että kaikki kirjoittamisen hienoudet on opeteltava uudestaan. Nykyisessä opinahjossani äidinkielentaitoja ei juurikaan pääse hiomaan, rakennusalalla kun keskitytään lähinnä laskelmiin. Ihan oikeasti on tullut ikävä lukion äidinkielentunteja, kun pääsi rakentamaan sanoista mitä nokkelimpia lausahduksia ja tarinoita. Nähtäväksi jää, korvaako oma blogi äidinkielentunnit tai päiväkirjan.

Toivottavasti.