Munatoti

Mieheni inhoaa glögiä. En voi väittää pitäväni siitä itsekään, lukuunottamatta tyrnimarjaglögiä, jota taas ei tunnu hevillä löytyvän ainakaan tavallisten markettien hyllyiltä. Muutama päivä sitten törmäsin netissä surffaillessani munatotin ohjeeseen - ja muistaessani jonnekin kaappiemme perälle unohtuneen rommipullon päätin kokeilla, miten tämä amerikkalaisten "vastine" glögille pärjää joulujuomavertailussa.

Täytyy sanoa, että tämä joulujuoma taitaa nousta ylivoimaiseksi suosikiksi meidän taloudessamme. Jopa tuo rommi, jota ei suinkaan vahingossa ole unohdettu kaapinperälle, tuli käytettyä loppuun viimeistä pisaraa myöten. Paksu, maitopohjainen juoma houkuttelee tehokkaasti nautiskelemaan pehmeästä sohvasta ja paksuista vilteistä höyryävän kupin äärelle.

Munatoti neljälle

4 dl maitoa
2 dl kuohukermaa
2 luomumunaa
2-3 rkl (fariini)sokeria
vaniljasokeria
1 dl rommia, konjakkia tai näiden sekoitusta

Pinnalle:
Raastettua muskottipähkinää
(vaahdotettua kuohukermaa)


Kuumenna maito ja kerma kattilassa kiehuvaksi. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita munavaahtoon kuuma maito-kermaseos ja alkoholi vuorotellen. Kaada juoma mukeihin, koristele halutessasi kuohukermalla. Ripottele lopuksi päälle hieman raastettua muskottipähkinää.

Kaksiviikkoiset ipanat

Pennut ovat niin viehättäviä otuksia nukkuessaan ja tuhistessaan emon tissillä, ettei pentulaatikon äärestä oikeastaan malta poistua vain päivittääkseen kuulumisia blogiin, jota tuskin kukaan koskaan lukee. Tänään kuitenkin toisenlainen velvollisuus kutsui, ja minun oli pakko siirtää iso ahterini vaihteeksi koulunpenkille. Onneksi pennuista ei tarvitse olla erossa muutamaa hassua tuntia enempää - olkoonkin, että minuutit kuluvat täällä koululla äärettömän hitaasti, ja kahden tunnin koulupäivä tuntuu kestävän ikuisuuden.

Tämä pakollinen kouluvisiitti kaikessa tylsyydessään tarjoaa kuitenkin mainion mahdollisuuden blogiin naputtelulle, sillä opettajaa ei juurikaan näytä kiinnostavan, mitä me opiskelijat oikeastaan tietokoneillamme teemme.

Koen silti tarvetta hieman puollustella toimintaani: Käymme tällä tunnilla läpi sellaisia asioita, jotka ovat minulle entuudestaan tuttuja, joten älkää ainakaan suoraan tuomitko minua!

Pennut kasvavat hurjaa vauhtia. Suurin poika painaa liki puolikiloa - ja on vasta 14 vuorokautta vanha! Pikkutyttökin on oikeastaan jo kolminkertaistanut painonsa - Hieman päälle 100 grammaisesta rääpäleestä on kasvanut jo kunnon kokoinen pentu. Alkuviikosta naperoilla aukesivat myös silmät - ja mikä olisikaan suloisempi näky, kuin pienen pieni pentu, joka tihrustelee maailmaa "uusilla" silmillään.

Uuden elämän ihme

Odottelu on päättynyt. Melko hermojaraastavalla tavalla se päättyikin, mutta tässä on tulos.

Synnytys käynnistyi eilen puoleltapäivin, ja aluksi kaikki tuntui menevän hyvin. Hetkeä myöhemmin löysin itseni kuitenkin eläinlääkärin vastaanoton odotustilasta jännittämässä, kuinka leikkauspöydällä makaavalle koiralleni ja mahdollisille pennuille kävisi. Siinä tilanteessa minuutit tuntuivat hurjan pitkiltä, mutta onneksi seurassani oli vanhempi naishenkilö, jonka kanssa jutusteleminen vei ajatukseni tehokkaasti pois kaikista niistä kauhukuvista, mitä sana sektio päähäni yleensä onnistuu luomaan.

Kesken keskustelutuokiomme kuulimme leikkaussalin puolelta pontevan rääkäisyn. Maailmaan oli saatettu ainakin yksi uusi elämä. Hetkeä myöhemmin hoitaja ryntäsi luokseni kahden pienen käärön kanssa ja työnsi syliini kaksi varsin pirteää urospentua. Kolmas pennuista oli kuulemma hyvin eloton vielä, ja eläinlääkäri ja hoitaja tekivätkin tunnin verran töitä, ennen kuin pienen pieni tyttö saatiin kunnolla virkoamaan.

Saga menetti leikkauksessa paljon verta, ja kohtu tihkui vielä leikkauksen jälkeenkin tovin. Pysyttelimme eläinklinikalla tilannetta seuraten. Saga makasi peittokasan alla, lämpöpullojen keskellä tiputuksessa ja hytisi kylmästä. Vaikka pienet pennut ihania ovatkin, katsellessani vällyjen alla hytisevää koiraani en voinut olla soimaamatta itseäni siitä, että olin tieten tahtoen laittanut aluilleen tällaisen tapahtumaketjun pari kuukautta aikaisemmin.

Saga alkoi kuitenkin nopeasti virkoamaan ja lämpenemään, ja vuotokin väheni pikkuhiljaa. Pennut eivät sitä jaksaneet vielä siinä vaiheessa kiinnostaa, mutta voiko koiraraukkaa siitä moittia, olihan se juuri käynyt läpi melkoisen tapahtumasarjan, eikä olo varmasti aivan kivutonkaan ollut. Pakkasin pennut yhdessä hoitajan kanssa kylmälaukkuun lämpöpullojen päälle, laitoin Sagan kuljetuskoppaansa, ja palasimme kotiin.

Olin valmistautunut valvomaan koko yön, sillä en uskonut Sagan vielä välittävän pennuistaan. Eläinlääkärikin oli epäillyt, että Saga kiinnostuisi pennuistaan vasta myöhemmin, kuitenkin viimeistään vuorokauden kuluttua. Päästessäni kotiin ja nostaessani pennut pentulaatikkoon tapahtui kuitenkin jotain vallan ihmeellistä. Saga käveli reippaasti pentujensa luokse ja asettui imettämään ja puhdistamaan niitä, eikä sillä näyttänyt olevan epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä olisi hänen pentujaan.



Suuri kiitos avusta Mai-Vetin ihanalle henkilökunnalle, erityisesti Merjalle ja Sarille!

61/59 VRK

Sanoin Sagalle, ettei viikonlopun aikana saa synnyttää. Saga oli kiltti tyttö, kuten aina, ja totteli emäntäänsä. Odottelu siis jatkuu, ja ainakin toistaiseksi selvät merkit synnytyksen käynnistymisestä antavat odottaa itseään. Äsken tyhjeni ruokakippokin sellaisella vauhdilla, että tuskin vielä ensiyönä tarvitsee herätä auttamaan pentuja maailmaan, vaikka eihän sitä koskaan voi tietää.

Jos rehellisiä ollaan, tämä odottelu ja jännittäminen alkaa käydä emännän hermoille. Koira itse on sentään rauhallinen kuin viilipytty. Lähinnä se lepäilee tyynyllään, sohvalla, milloin missäkin, ikään kuin kerätäkseen voimia tulevaa koitosta varten. Välillä se nousee jaloittelemaan ja tutkimaan, mitä kaverit mahtavat touhuta - riehumaan se ei enää itse kuitenkaan innostu, mutta kukapa tuollaisen mahan kanssa jaksaisi kauheasti peuhatakaan.

Tiineyskuulumisia

Olen "mammalomalla" - ainakin osittain. Tekemistä nimittäin riittää. Onneksi pystyn tekemään kaiken täältä kotoa käsin, eikä minun tarvitse jättää tuota viimeisillään olevaa narttua hetkeksikään yksin.

Eilen käytiin tytön kanssa tiineysröntgenissä. Kuvasta löytyi peräti kolme pentua, vaikka vauvavatsan koko ei mikään päätähuimaava ole ollutkaan. Toki tuo pallomaha on paisunut koko ajan, eikä se näytä enää niin pieneltä kuin aikaisemmin. Tänäaamuna vatsa tuntui itseasiassa valtavalta, mutta ehkä se johtuu vain siitä, että nyt tiedän pentujen tarkan lukumäärän.

Ensimmäinen pentu on röntgenkuvan mukaan tulossa takajalat edellä - kuten viimeksikin, kaksi vuotta sitten. Toivon tosissaan, että synnytyksestä selvittäisiin ilman eläinlääkärin apua, mutta kauhukuva synnytyskanavaan juuttuneesta jättiläispennusta, jonka takatassut pilkottavat jo ulkona, kummittelee väkisinkin mielessä. Viimeyönä näin unta, jossa tartuin pikkukäpäliin lukkopihdeillä saadakseni niistä kunnon otteen. Hyi hirvitys.

Jännittävät hetket ovat siis käsillä. Kunpa kaikki menisi hyvin!

H-hetki lähestyy

Tuon tulevan mamman tiineysultrassa näkyi siis kolme-neljä alkiota. Noh, laskettu aika lähestyy, ja maha ei kovin suureksi ole kasvanut, joten luultavasti siellä ei ihan niin montaa möngertäjää ole, kuin mitä ultra lupaili. Mamman masu on oikeastaan aika pieni. Muhkurainen - ja pieni.

Täytynee ensiviikolla käydä röntgenissä tarkistamassa lukumäärä, mutta kovin suuria toiveita en elättele tuon mahan koosta johtuen.

Baileys-mascarponekakku

Ei pidä kuvitella, että olisin unohtanut mieheni syntymäpäivän tänä vuonna. Sen sijaan unohdin kuvata leipomukseni ja luomukseni ennen kuin päivänsankari ja juhlavieraat pääsivät niihin käsiksi. Herkkuja jäi kuitenkin jonkin verran yli, ja pääsimme nauttimaan paljon kehutun baileys-kakun ja muidenkin herkkujen rippeistä aamukahvin kanssa.

Tässä kohdassa huomasin jopa ottaa sen kuvan, ennen kuin ehdin ahneuksissani upottaa lusikkani kakkupalaan...

Baileys-mascarponekakku (à la Hopeahiutaleita)

Pohja:
200 g digestivekeksejä hienonnettuna
n. 75 g sulatettua ja jäähdytettyä voita

Täyte:
n. 400 grammaa mascarponea
4 dl kuohukermaa
1,5 dl tomusokeria
vaniljasokeria
1,5 dl Baileys-likööriä
7 liivatelehteä

Pinnalle:
esim. kinuskikastiketta ja hasselpähkinöitä


Leikkaa irtovuoan pohjalle sopivan kokoinen pala leivinpaperista. Sekoita sulatettu voi ja keksimurut ja taputtele taikina vuoan pohjalle. Laita pohja jääkaappiin odottamaan täytteen valmistuksen ajaksi.

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa kerma löysäksi vaahdoksi tomusokerin kanssa. Sekoita joukkoon mascarponejuusto ja mausta vaniljasokerilla. Lämmitä likööri kattilassa, purista pehmenneet liivatteet kuiviksi ja sekoita ne kuumaan likööriin - älä keitä seosta liivatteiden lisäämisen jälkeen! Lisää hieman jäähtynyt likööri-liivateseos mascarponevaahtoon ohuena nauhana, jatkuvasti sekoittaen. Kaada seos kakkupohjan päälle. Koristele pinta kinuskikastikkeella, hasselpähkinöillä tai mielesi mukaan, ja anna kakun hyytyä yön yli.

Tarjolla oli baileys-kakun lisäksi pestohyrriä ja kinkkupiirakaa à la Marie. Tarjolla oli myös Pirkan ohjeella leivottuja brownieseja, kotijuustoa ja mangorahkakakku, johon tekaisin pohjan gluteenittomista kekseistä.

Kotimme eteinen

Pienen kotimme eteinen alkaa olla valmis. Tolkuttoman kauan siihen menikin, mutta vanhat talothan ovatkin ikuisuusprojekteja.

Eteisestä tuli (tai tulee, kunhan saan viimeiset listat kiinnitetyksi) prikulleen sellainen kuin halusinkin, jos lattiamateriaalia ei oteta huomioon. Muusta talosta en valitettavasti voi sanoa samaa - tosin eteinen on ainoa huone, jonka olen saanut suunnitella ja toteuttaa aivan itse lähes alusta alkaen. Muualla talossa näkyy vieraiden ihmisten kädenjälki, josta en ole koskaan oppinut pitämään. Kunhan minulla on aikaa ja energiaa, siihenkin asiaan tulee muutos!

Tiineysultra

En ole aikaisemmin käynyt koiran kanssa tiineysultrassa - vaikka ultraus tapahtumana onkin tuon vanhuksen kanssa tullut jotakuinkin tutuksi. Lienee siis sanomattakin selvää, että minua jännitti hurjasti pysäköidessäni autoa eläinlääkärimme pihaan tänä aamuna. Varmaankin juuri jännityksestä johtui, että tuntui kuin kaikki olisi ollut aivan uutta, vaikka olenkin ollut samassa toimenpiteessä mukana ennenkin, eri syystä vain.

En ymmärtänyt ruudulla näkyvästä epämääräisestä kuvasta juurikaan mitään, kunnes eläinlääkäri selitti, mitä ruudulta kannatti etsiä. Pimeässä huoneessa laskeskelin "pentujenalkuja" samalla kuin rapsuttelin koiraa rauhoitellen korvan takaa. Kolme-neljä pentua löytyi. Aivan tarkasti eläinlääkäri ei osannut sanoa, mutta neljää kuitenkin veikkasi. Käymme tietysti vielä röntgenissä lähempänä laskettua aikaa varmistamassa tilanteen.

Huh! Voin huokaista helpotuksesta ainakin tässä vaiheessa. Tietysti kaikki on vielä mahdollista, mutta ainakin edellytykset sopivan kokoiselle, useamman pennun pentueelle ovat todistettavasti olemassa!

Odotusta

En ole ihan varma, onko odottaminen hauskaa vai inhottavaa. Mahdollisesti se on molempia, riippuen vähän mielentilasta, jäljellä olevasta ajasta ja siitä, mitä odottaa.

Meillä odotetaan pentuja ja koko sitä hulabaloota mikä pentuihin liittyy. Ensin tulevat tietysti odotusajan eri vaiheet, sitten synnytys, sitten pentujen kehityksen eri vaiheet, ja lopulta se hetki, kun pennut lähtevät uusiin koteihinsa - olettaen, että raaskin niitä myydä. Urospennuista luovun ilomielin, jos oikea koti löytyy, mutta narttupennut ovat sitten ihan toinen juttu. Mukiinmenevää tyttöä meille kovasti kaivataan - mutta koska huono tuuri tuntuu kuuluvan vakiovarusteisiini, joista en edes halutessani pääse eroon, olen henkisesti täysin valmistautunut yhden pennun pentueeseen, jossa se ainokainenkin on varustettu "väärin vehkein".

Perjantaina kiikutan tuon tulevan mamman ultrattavaksi. Kaikki merkit tuntuvat kyllä viittaavan siihen, että masussa kasvaa uuden sukupolven alku, mutta en laittaisi siitä kuitenkaan päätäni pantiksi. Siksi haluan käydä varmistamassa, että kohdussa tosiaan on elämää, ja että heinäkuun lopulla tehty visiitti Etelä-Suomeen varmasti kantaa hedelmää. Samalla eläinlääkärimme saa pienen ennakkovaroituksen siitä, mitä on mahdollisesti tuloillaan.

Edellisestä pentueesta alkaa olla niin kauan, etten enää muista, mitä kaikkea silloin tuli ihmeteltyä. Luultavasti tällä kertaa tulee ihmeteltyä aivan samoja asioita, kun kaikki normaalista poikkeava kiinnittää huomion. Jonkin aikaa sitten kyselin eläinlääkäriltä, pitäisikö pari viikkoa astutuksen jälkeen ilmenevästä rusehtavasta vuodosta huolestua. Ei kuulemma tarvitse, jos koira muuten on normaali. Oudolta tuntuu sekin, että tuo yleensä villi ja vilkas tyttö on muuttunut häkellyttävän tyyneksi ja viettää suurimman osan ajasta lepäillen ja laiskotellen. Ruokakaan ei maistu enää kunnolla, vaikka ennen kippo tyhjeni ennätysvauhtia. Lisäksi siitä on tullut erityisen hellyydenkipeä.

Minä tietysti paijaan ja paapon, onhan se sentään odottava äiti, jolla on vielä raskas urakka edessä!

Uusintanäytös

Mitä kirjoitinkaan 7.11.2007?

Olen jo unohtanut. Olen antanut asian vaipua menneisyyteen. Sinne se toki kuuluukin. Minun piti päästä tapahtumien yli aivan kuten kaikkien muidenkin ja siirtyä eteenpäin.

Tänään yhdentoista maissa kaikki tapahtui uudestaan. Tuntui kuin olisi katsellut kamalan murhenäytelmän uusintaa. Tällä kertaa kaikki tapahtui vaan aivan liian lähellä. Kuulen hälytysajoneuvot, kun ne ajavat vauhdilla kotini ohi. Mietin opiskelutovereitani - mitä heille kuuluu? Mietin tyhjiä luokkahuoneita. Koska uskallamme palata kouluun?

Olemmeko enää koskaan turvassa?

Koiranäyttelyhuumaa

Ihmisessä, joka ajaa vapaaehtoisesti liki pari tuhatta kilometriä koiran nimen eteen tulevien titteleiden toivossa, täytyy olla jotain vialla. Tähän tulokseen tulin sunnuntai-iltana, kun astuin ulos autosta kotipihassamme - takanani suunnaton määrä kilometrejä ja kaksi koiranäyttelyä. Lauantaina istuin Pohjois-Ruotsissa jännittämässä, kuinka koirani pärjäisi ensimmäisessä näyttelyssään Suomen rajojen ulkopuolella. Sunnuntaina seisoinkin jo Rovaniemellä vesisateessa kaivamassa kananpaloja taskustani, joiden avulla yritin saada koirani esittämään parhaat puolensa itsestään tuomarille. Siinä katsellessani pientä, läpimärkää sessuani, joka innokkaasti pyrki toteuttamaan emäntänsä tahtoa taivaalta tihkuvasta vedestä huolimatta, pohdin, olivatko tavoittelemani tittelit ja palkinnot todellakin kaiken tämän vaivan arvoisia.

Viikonlopun saldo ei ollut mitenkään huono. Ruotsin juhannusnäyttelystä irtosi BIR-sijoitus ja yksi titteli lisää koiran nimen eteen. Rovaniemellä koirani sijoittui toiseksi paras narttu -luokassa. Reissu muutenkin oli oikeastaan hirveän hauska, olkoonkin että vietimme suurimman osan ajasta autossa istuen.

Purkaessani eilen matkalaukkuani sattui käteeni näyttelymatkalta mukaan tarttuneet palkinnot. Hypistelin ruusukkeita ja pahvilappuja käsissäni, kun viikonlopun sankaritar hyppäsi syliini anastaakseen yhden voittamistaan ruusukkeista. Katselin huvittuneena, kuinka se retuutti punakeltaista BIR-ruusuketta, onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka hieno palkinto itse asiassa oli kyseessä. Pian vanhempi narttukin osallistui leikkiin, johon liittyi paitsi palkintoruusukkeen pemistäminen, myös erinäisten sijoitusta osoittavien nauhojen totaalinen tuhoaminen.

Koirani eivät ehkä ymmärrä ruusukkeiden tai pokaalien päälle, mutta uskallan silti väittää, että ne tietävät, milloin voittavat ja milloin häviävät. Koirat vaistoavat esittäjänsä tunteet, ja kun menestystä tulee, esittäjän into ja iloisuus tarttuu myös esitettäviin koiriin. Ainakin omat koirani tuntuvat ymmärtävän, että ROP-kehässä voi jo olla ylpeä saavutuksestaan, ja että silloin, kun emäntä alkaa pakata tavaroitaan heti ensimmäisen esiintymiskierroksen jälkeen, kannattaa näyttää yrmeältä.

Katselen punakeltaisia ruusukkeita seinällä ja hymyilen. On oikeastaan ihan kiva olla päästään vähän vinksallaan. Ilman sitä pientä vikaa päässäni olisin monta huikeaa kokemusta köyhempi.

Hetkeksi sammuu aurinko...

"Kuollut mies löytyi motocrossradalta" uutisoi Iltalehti tänään nettisivuillaan.

Muistelen keskiviikkoiltaa. Grilli savusi vieressämme ja porsaanfileet odottivat marinadissaan lautasilla kun mieheni sai tiedon tapahtuneesta. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan nälkä. Kesäillan ilo muuttui lamaannukseksi ja järkytykseksi. Meille niin tuttu rata oli muuttunut murhenäytelmän päänäyttämöksi.

Alavuden rataan liittyy monta mukavaa muistoa. "Montulla" on käyty katsomassa kisoja ja muuten vain treenaamassa. Olen istunut mäntyjen lomassa kuuntelemassa alhaalta kantautuvia pyörien ääniä. Olen lukemattomat kerrat pessyt juuri tämän radan pölyjä silmistäni ennen nukkumaanmenoa.

Keskiviikkona radan ylle lipui mielessäni suuri musta pilvi. Kullanvärinen hiekka synkkenee varjon alla. Hiljennyt hetkeksi odottamaan pilven hälventymistä. Aurinko paistaa jälleen joskus, mutta ei vielä.

Alkukesän jupinoita

Ärsyttävä alkukesän flunssa on pakottanut minut lojumaan sängynpohjalla viimepäivät. Viikonlopun kyhjötin pääasiassa olohuoneen uudella matolla manaten huonoa oloani ja toivoen, että särkylääkkeiden lievä yliannostus yhdistettynä Fisherman's Friend -pastilleihin ja kuumaan teehen karkottaisivat lentsun kehostani. Perhanan virus on ilmeisesti liian kiintynyt minuun, sillä ei suostu hylkäämään kehoani myrkytysyrityksestäni huolimatta. Nytkin se kutittelee kurkkuani siihen malliin, että tekisi mieli raapia nielua juuriharjalla.

Kuuman teen nauttiminen kesäkuun mukanaan tuomassa helteessä ei muuten ole mitenkään nautinnollinen kokemus, vaikka se kurkun poltteeseen hetkellisen helpotuksen tuokin. Se aiheuttaa ensisijaisesti epämääräisen läkähtymistilan, joka yhdistettynä kuumeen aikaansaamaan hikoiluun ja tuskaisuuteen saa ihmisen aidosti ihmettelemään, mitä ihanaa kesässä ja lämmössä muka on. Talvella voi sentään pukea päällensä niin monta lämpökerrastoa ja villapaitaa, että pysyy lämpimänä jäätävälläkin pakkasella, mutta kesäkuumalla edes alastomuus ei aina riitä tuomaan helpotusta olotilaan.

Kesän myötä taivaalle on ilmestynyt myös aurinko - tuo helvetillinen tulipallo, jonka toivoisin pysyvän pilvien takana edes suurimman osan ajasta. Rankkasadekin on mukavampi kuin kuumana porottava Päivänkehrä. Sen kultasäteet, joita runoilijat ympäri maailman muistavat säännöllisesti ylistää, korventavat ihoa yhtä tehokkaasti kuin avotuli, huomattavasti salakavalammin vaan. En ymmärrä auringonpalvojia, jotka omasta vapaasta tahdostaan antautuvat auringon käristettäviksi ja lojuvat paahteessa päivästä toiseen. Sitä paitsi moinen valoilmiö aiheuttaa päänsärkyä. Oikeastaan pelkkä ajatuskin auringonpaisteesta aiheuttaa jomotusta takaraivossani.

Kaiken tietysti kruunaa se, että näillä leveysasteilla aurinko pysyttelee horisontin yläpuolella melkein ympäri vuorokauden. Lapin yötöntä yötä tullaan ihmettelemään ulkomailta asti. Runoilijat ovat uhranneet kesäöille vähintään yhtä monta ajatusta kuin mainitsemilleni auringon kultasäteillekin. Luultavasti Suomen kesäöitä ihannoivat eivät juurikaan tarvitse unta, sillä kuka tahansa Suomen kesäyössä nukkumista yrittänyt tietää, että nukkuminen on helvetin hankalaa kun kirkas tulipallo kurkkii verhojen raosta makuuhuoneeseen.

Niin. Mitä hienoa kesässä oikein on?

Kesän kynnyksellä

Kesä tuli tänä vuonna salakavalasti ja pääsi yllättämään allekirjoittaneen. Toukokuun alussa, aloittaessani uudessa työpaikassa, kasvit olivat hädin tuskin heränneet talviuniltaan. Viikko töiden alkamisen jälkeen havahduin kotimatkallani siihen, että luonto oli herännyt henkiin, puut vihersivät ja linnut lauloivat. Järin lämmintä ei vielä ole ollut, mutta juuri tällä hetkellä avautuu työpisteeni eteen upea, auringon värjäämä maisema Pohjanmaan lakeuksilta. Töihinkin uskaltauduin tulemaan jo lyhythihaisessa, sen verran montaa plussa-astetta on tälle päivälle ennustettu.

Selkä alkaa olla vihdoin kunnossa. Lepo on korjannut vammoja siinä määrin, että vaikka selkä vielä saamansa tällin muistaakin, kivusta on jäljellä enää ippeet - jos nyt en edelleenkään meinaa päästä ylös sängystä omin avuin. Hinku takaisin pyörän päälle on kova, eikä tätä kuumetta suinkaan helpota se tosiasia, että reilu viikko takaperin meille saapui aivan uusi 125-kuutioinen enduropyörä, jonka päällä olen piipahtanut vasta kerran. Tiedossa on siis kaksitahdinkatkuinen kesä, josta aion nauttia pitkistä työpäivistä huolimatta täysillä.

Hinnalla millä hyvänsä

Kun päättää ryhtyä harrastamaan sellaisia lajeja kuin motocross ja enduro, on hyväksyttävä myös se tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin tulee satuttamaan itsensä. Oli siis täysin odotettavissa, että jossain vaiheessa löytäisin itseni maantasolta pohtimasta, onko valitsemani laji oikeasti kaiken tämän kivun arvoinen.

En ole ihan varma mitä tapahtui. Asiaa voisi spekuloida varmasti vaikka kuinka pitkään, mutta lopputulos lienee aina sama: aloittelijan moka. Pyörä nousi spoorista kohti taivasta, lennätti minut puolivoltilla radan ulkopuolelle, ja iskeydyin alaselkä edellä maahan sen verran kovaa, että jouduin hetken haukkomaan henkeä ihan tosissani. Kaiken tämän on täytynyt näyttää hirveän huvittavalta, sillä mieheni nauroi kypäränsä alla tullessaan katsomaan, kuinka minulle ja pyörälleni kävi. Hän kysyi minulta jotain kuntooni ja selviämiseen liittyvää, mutta en ole varma, pystyinkö vastaamaan mitään. Luultavasti nauroin itsekin.

Makasin siinä paikallani tuijottaen kirkasta taivasta ja odottaen, että alaselän kipu hellittäisi edes vähän. En ole ihan varma, kauan loikoilin maassa, mutta ilmeisesti riittävän pitkään, sillä huomasin äkkiä että mieleeni mahtui muutakin kuin tietoisuus kivusta. Ihmeekseni en kyseenalaistanut harrastukseni arvoa, kuten olin etukäteen olettanut tapahtuvan, vaan pelkästään omat ajotaitoni. Sisulla ja mieheni avulla punnersin itseni lopulta ylös maasta ja tuskasta puuskuttaen kävelin varikolle, mielessäni päällimmäisenä ajatus siitä, että ajamaan on opittava hinnalla millä hyvänsä.

En tiedä, kuinka vinksallaan ihmisen pitää olla päästään, että vielä silloinkin, kun kipu salpaa hengityksen ja selkää vihloo niin vimmatusti, ettei tiedä mihin asentoon itsensä väätäisi, on ihmisen suurin toive päästä mahdollisimman pian takaisin pyörän päälle. Nakkaan pari buranaa kurkkuuni ja valelen selkääni kylmägeelillä. Voitteko kuvitella, kuinka vaikeaa on istua paikallaan juuri tänään, turhan tietoisena siitä, että pihalla paistaa aurinko ja rata on kuiva...

Crossiradalla

Viikonlopun kiva kevätsää tarjosi hyvät olosuhteet pyörien parissa puuhastelulle. Pääsin testaamaan tuota uusinta projektipyörää Lapuan crossiradalle. Hyväkuntoisella radalla oli harvinaisen hauksa treenata omia ajotaitojaan, sillä radan kuiva ja kova pohja sopi erinomaisesti kaltaiselleni aloittelijalle.

Laulatin piikkiä omien taitojeni rajoissa onnellisena, kunnes se sammui radan varteen - tankki tyhjänä. Siinä vaiheessa alkoi myös oma fyysinen kestävyyteni olla lopussa, joten talutettuani pyörän viimesillä voimillani takaisin varikolle ryhdyin suosiolla riisumaan ajokamppeitani. Vaihtaessani ajohousut ja -saappaat farkkuihin ja tennareihin kirosin mielessäni huonoa kuntoani ja ajotaitojeni puutteellisuutta. Minulla ei ole mitään suuria tavotteita tämän harrastuksen suhteen, mutta itsensä voittaminenkin vaatii näköjään verta, hikeä ja kyyneliä - noin kuvainnollisesti ainakin. Eilisen myötä motivaatio harjoitella ja kehittyä kohosi taas huimasti, ja hinku päästä takaisin pyörän päälle on jo nyt kova, vaikka kädet, jalat, hartiat ja oikeastaan kaikki muutkin kehoni osat huutavat apua ja vaativat lepoa...

Onneksi on viikonloppu edessä...

Tämä viikko on mennyt koulun osalta jokseenkin täydellisesti penkin alle. Keskiviikkona nukuin pommiin, eilen sössin LVI-tekniikan tentin aivan totaalisesti, tänään unohdin palauttaa yhden pakollisen tehtävän... Etenkin se takkuilu eilisen tentin kanssa ärsyttää, minulla kun ei ole enää varaa hylsyihin.

Onneksi edessä on viikonloppu. Mitään häikäisevää en tosin ole seuraavien päivien ajaksi suunnitellut. Aion lähinnä lojua kotosalla yksikseni - mies kun joutuu kaiketi töihin sekä huomenna että sunnuntaina. Kurjaa sinänsä, sillä olisin kovasti halunnut tehdä enskalenkin tai käydä pyörähtämässä crossiradalla. Yksin ei minun taidoillani varustetun passaa crossipyörää ulkoiluttaa, sillä tällainen säheltäjä saattaa helpostikin löytää itsensä maantasolta multaa maistelemasta. Jos sattuu tömähtämään tantereeseen tarpeeksi kovaa, ylös ei välttämättä pääsekään ilman kaverin apua.

Uusien crossisaappaiden sisäänajo siirtyy siis sekin eteenpäin. Mieheni on ilmeisesti ollut huolissaan jalkojeni hyvinvoinnista, sillä hän yllätti minut toissapäivänä uusilla ajokengillä. Olen ollut näistä saappaista niin innoissani, että laitan ne jalkaani vähän väliä ihan vain tunnustellakseni, miltä ne jalassa tuntuvat. Tietysti crossisaappaat tuntuvat kömpelöiltä ja raskailta, kun niillä tallustelee täällä sisällä, mutta epäilemättä ne kuitenkin suojaavat nilkkojani pyörän päällä paremmin kuin esimerkiksi viikonloppuna käyttämäni kengät.

Aatteita aamulla

Olen tainnut auttamattomasti nukkua pommiin tänä aamuna. Minun olisi pitänyt olla koululla jo puolitoista tuntia sitten, mutta tässä nyt kuitenkin istun alusvaatteisillani oman tietokoneen ääressä hieromassa viimeisiä unenrippeitä silmistäni.

Taivaalle kertyneet harmaat pilvet enteilevät vesi- tai lumisadetta - luultavasti jälkimmäistä, sillä viimepäivät ovat olleet harvinaisen kylmiä siihen nähden, kuinka leuto talvi on muuten ollut. Uutisissa lupailtiin eilen talven pahinta lumimyräkkää Etelä- ja Keski-Suomeen ja ilmeisesti lumimyräkkä on yllättänyt eteläisemmätkin Euroopan valtiot. Hassua, sillä nyt eletään kuitenkin jo maaliskuun loppua! Liekö nämä omituiset sääilmiöt merkki ilmastonmuutoksesta?

Pääsiäisen pakkaskeli oli joka tapauksessa aivan mahtava ja auringonpaiste kruunasi koko loman. Oli harvinaisen hankalaa palata takaisin arkeen muutaman ihanan vapaapäivän päätteeksi. Endurolenkit talvisissa metsissä ja pitkään nukutut aamut tuntuivat niin hyvältä, että keskittyminen arkisempiin asioihin, kuten koulunkäyntiin, tuntuu nyt suorastaan vaikealta.

Nukuinkohan pommiin kuitenkaan vahingossa? Ehkä halusin vain pitää kiinni lomapäivien vapaudesta vielä hetken!

Siivouspäivä ja muita jupinoita

Tuntijärjestelyistä johtuen minulle suotiin ylimääräinen vapaapäivä keskelle viikkoa. Ajattelin käyttää tämän päivän hyödyksi ja siivota. Syntymäpäiväni lähestyy, ja olisi kiva saada kämppä jonkinlaiseen kuosiin ennen sitä. Meille ei ole tulossa vieraita, mutta oma mielenrauhani kärsii, jos on hirveän sotkuista juhlapäivänä.

Otin imurin esiin heti aamupäivällä. Kissa vilkaisi sitä yhden ainoan kerran ja pinkoi sitten piiloon. En ole nähnyt koko kattia sen koommin. Katoaminen johtunee siitä, että imuri on lojunut koko päivän keskellä tuvan lattiaa, ja kissa inhoaa sitä koko pienen sydämensä pohjasta. Sain siis nostettua imurin ulos siivouskaapista - mutta toistaiseksi en ole vielä saanut imuroitua ensimmäistäkään lattianeliöä.

Sen sijaan sain patistettua itseni lenkille. Pihalla on oikeastaan aika kiva sää, vaikkei aurinko paistakaan. En kuitenkaan osannut arvata, että kaikki päällystämättömät tiet olisivat silkkaa mutavelliä. Rentouttavaksi tarkoitetusta lenkistä tulikin tuskallinen taivallus kuran ja liejun seassa, kun jokaisella askeleella jalkani upposivat nilkkaa myöten mutaan. Onnettomuudekseni olin vieläpä ottanut mukaani kaikki kolme koiraa. Puolessa välissä matkaa ne selvästi tympääntyivät mudassa kahlaamiseen ja hidastimme vauhtia, niin että arvon neidit saivat rauhassa tuumata, mihin kohtaan uskaltaisivat seuraavaksi tassunsa laskea.

Lopulta jätimme peltomaisemat taaksemme ja käännyimme takaisin kohti kotia ja päällystettyjä teitä. Kun muta jalkojen alla muuttui taas asfaltiksi, huokaisin helpotuksesta. Hetkellinen helpotuksen tunne vaihtui kuitenkin täydelliseen kauhistukseen erehtyessäni vilkaisemaan koiria, jotka löntystivät perässäni kyllästyneen oloisina: Kaikki kolme olivat paksun, harmaan kurakerroksen peitossa korvanpäitään myöten. Saavuttaessamme ulko-oven nappasin koirat syliini ja kannoin ne suoraan lämpimään suihkuun. Imuri sai toistaiseksi unohtua.

Tämä lenkki taisi olla liikaa myös tuolle lauman uusimmalle jäsenelle, jonka toin kotiin viime lauantaina. Vaikka tämä neiti omistajansa mukaan nauttiikin ulkoilusta melkein yhtä paljon kuin syömisestä, tämänpäiväisellä lenkillä sen olemuksessa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että sillä olisi ollut hauskaa.

Lohduttaisikohan sitä tieto siitä, että hauskaa ei ollut minullakaan?

Ah, tämä Suomen ihana talvi. Tai kevät. Mikä onkaan.

Karkauspäivä!

Kirjoitan blogiini tänään puhtaasti sen takia, että tällainen päivämäärä esiintyy vain kerran neljässä vuodessa.

Olen talvilomalla - jos tätä nyt lomaksi voi kutsua. Tekemistä tuntuu riittävän joka hetkelle, vaikka yritänkin lykätä ainakin osan tehtävistä johonkin hamaan tulevaisuuteen. Parina aamuna olemme mieheni kanssa ehtineet pyörähtämään crossiradalla, ja voi kuinka nautinkaan ajamisesta näin pitkän tauon jälkeen - siitäkin huolimatta, että varsinkin aluksi ajaminen tuntui suorastaan tuskallisen vaikealta. Tauon aikana ehdin jo ilmeisesti unohtaa, ettei tuo motocrosspyörällä ajaminen ole missään suhteessa helppoa, kun alla on upottava ja patikkoinen crossirata urineen. Lisäksi talvella lumi tuo oman lisänsä ajamisen haasteellisuuteen, vaikka piikkirenkaat aika tehokkaasti maahan pureutuvatkin.

Koulu jatkuu jälleen maanantaina. Ajatus ahdistaa ihan aavistuksen verran, sillä edessä on ainakin kolme tenttiä ja riittävästi myös erilaisia pakollisia tehtäviä kursseihin liittyen. Harjoittelupaikan etsiminen on jonkin verran edistynyt, mikä tietysti on hienoa, mutta koska mitään varmaa ei ole vielä tiedossa, sekin luo omalta osaltaan paineita. Saa nähdä, kuinka tässä käy.

Salaatti sinihomejuuston ystäville

Parhaat keksinnöt syntyvät yleensä vahingossa - ihan kuten tämä salaattikin. Alunperin kokosin salaatin edellisen päivän tähteistä, mutta nykyään kaupasta tarttuu mukaan ainekset vartavasten tätä herkkua varten. Mikä parasta, tämä salaatti sopii mainiosti vähähiilihydraattiseen ruokavaliooni, ja toisaalta maistuu erinomaisesti myös miehelleni.

Salaatti sinihomejuuston ystäville

Erilaisia salaatteja valintasi mukaan. Itse laitan yleensä jäävuorisalaattia, perinteistä ruukkusalaattia ja villirucolaa.
300 g kanan fileesuikaleita
Noin 200 g säilöttyjä, valutettuja sieniä
Hieman vajaa puoli pakettia (eli noin 80 grammaa) pekonia silputtuna
100 grammaa aurajuustoa muruina
Persiljaa
Oliiveja
Tomaattia
Oliiviöljyä
Pippuria myllystä


Etsi käsiisi sopivan kokoiset lautaset ja silppua salaatit lautasille. Lorauta hieman oliiviöljyä ja ripottele murennettu aurajuusto salaatin päälle.

Paista sienet, pekoni ja kanasuikaleet pannulla. Pekonista irtoava rasva riittää hyvin paistorasvaksi, erikseen sitä ei tarvitse lisätä. Paista seosta, kunnes kanasuikaleet ovat kypsiä ja sienet saaneet hieman väriä.

Kaada sieni-pekoni-kanaseos pannulta salaatin päälle ja koristele annokset tomaattiviipaleilla ja oliiveilla. Viimeistele annokset vastarouhitulla pippurilla ja persiljalla ja tarjoile heti - salaatti nahistuu nopeasti kuuman liha-sieniseoksen alla.

Ohjeesta tulee kaksi melko reilua annosta.

Tänään

Kävin tänään työhaastattelussa. Se ei mielestäni mennyt järin hyvin, sillä minulla on taipumus seota sanoissani ja ajatuksissani aina ratkaisevalla hetkellä. Lienee ymmärrettävää, etten halua kirjoittaa tapahtumasta tämän tarkemmin. Inhoan itseäni ihan riittävästi tällä hetkellä ilman omien mokieni perusteellista ruotimistakin. Olen saamaton, epäonnistunut ja kaikkien kannalta täysin hyödytön olento, joka ei lukuisista yrityksistään huolimatta onnistu saamaan elämäänsä raiteilleen, saati sitten työpaikkaa.

Vaatteet sentään mahtuvat taas päälleni. En tarkoita, että olisin juossut alastomana ympäri kaupunkia ennen dieetin alkua, mutta vähitellen olen saanut lisätä käytettävien vaatteiden valikoimaan sellaisia paitoja ja housuja, joihin en olisi muutamaa kuukautta aikaisemmin mahtunut. Laihtumisesta ei kuitenkaan taida olla mitään hyötyä työnhaussa, vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni, että hoikkuus korvaa puuttuvan työkokemuksen.

Alan olla epätoivoinen. Ei elämässä ole mitään järkeä, jos on vain taakkana muille.

Kilot karisee, tai sitten ei...

Olen laiminlyönyt blogini viime viikkoina totaalisesti. Lienee aika korjata tilanne - sitäpaitsi haluan päästä avautumaan onnistuneesta dieetistäni!

Oikeastaan aloitin tämän hiilihydraattitietoisen ruokavalion jo ennen joulua, mutta mielestäni jouluna ei ole syytä sen kummemmin tarkkailla, mitä suuhunsa tunkee, enkä siis edes yrittänyt olla herkuttelematta joulupyhinä. Ennen joulua olin saanut onnistuneesti likimain seitsemän kiloa pois painostani, eikä näistä kiloista palannut joulun aikana puoliakaan, vaikka herkuttelukausi venähtikin reippaasti uuden vuoden puolelle. Erinäisten ponnistelujen jälkeen sain herkkuhimoni kuitenkin laantumaan, ja palasin hyväksi kokemaani ruokavalioon. Karsin hiilihydraatteja melko ronskilla kädellä ruokavaliostani ja lisäsin kasvisten ja hyvien rasvojen määrää tuntuvasti.

Vaakalukema ei tunnu muuttuneen kovinkaan paljoa viimeisten viikkojen aikana. Puntari ilmoittaa painoni pudonneen seitsemän kiloa lähtöpainosta, joten sen osalta ei suurta muutosta ole todellakaan tapahtunut. Sen sijaan mittanauhaa on nyt ilo käyttää. Lukemat pienenevät viikko viikolta hitaasti mutta varmasti. Ehkä parasta on kuitenkin se, ettei oloni enää ole jatkuvasti väsynyt ja vetämätön. Siitä johtunee myös se, että makuuhuonetta kolme vuotta vallinnut täyskaaos on tipotiessään ja keittiöremontti loppusuoralla.

Lauantaina erehdyin syömään pizzaa käydessäni ystävieni kanssa kaupungilla. Olihan se hyvää, mutta tajusin sitä tilatessani, ettei minun ole itseasiassa tehnyt aikoihin edes mieli roskaruokaa, vaikka ennen olin suorastaan riippuvainen hampurilaisista, tacoista, pizzoista, sipseistä, karkista ja muusta yhtä epäterveellisestä. Syömälläni pizzalla oli muuten eräs mielenkiintoinen sivuvaikutus: Olin koko loppupäivän ylettömän väsynyt.

Olen takunnut painonvartijoiden pisteiden kanssa, laskenut kaloreita, kokeillut jos jonkinlaisia ihmedieettejä ja nähnyt välillä suoranaista nälkääkin. Nyt vihdoin tuntuu siltä, että olen löytänyt sopivan tavan saada kroppani kuntoon. Liikuntaa voisin tietysti lisätä, mutta en halua verenmaku suussa lähteä juoksemaan pakkaseen, kun tiedän, että itseni rääkkääminen epämiellyttävällä tavalla alkaa hyvin äkkiä kyllästyttämään ja sitä myötä riski täydelliseen repsahtamiseen kasvaa. Onneksi on vihdoin satanut lunta. Tiedossa on mukavia hetkiä moottorikelkkojen ja miksei kaksipyöräistenkin päällä nyt kun mieheni sai hankittua piikkirenkaat toiseenkin crossipyöräänsä.

Itselleni, ikuiselle pessimistille, epätyypilliseen tapaan kerrankin uskallan elätellä toiveita hieman vähemmän hyllyvästä kropasta! Saa nähdä kuinka käy. Alku ainakin vaikuttaa hyvin lupaavalta.