Elokuisia mietteitä

Pihalla sataa vettä. Tuijottelen pisaroita rivarikaksioni ikkunasta. Tien toisella puolella kenottaa vanha rintamamiestalo, josta tulee mieleen entinen kotini. Olen kai outo, mutta minulla ei ole sinne lainkaan ikävä. Minulla on kaikki hyvin juuri näin - paljon paremmin kuin ennen.

Kuinka syvällisesti voi ruotia omia tunteitaan julkisesti ilman että tekee itsestään naurunalaisen? Vaikka tuskin kenelläkään on syytä nauraa minulle. Tehkääpä perässä se, mitä minä tein. Jättäkää yhtä arvokkaasti ja ryhdikkäästi taaksenne kahdeksan vuoden avioliitto - haavoittumatta, huutamatta, itkemättä, ensimmäistäkään astiaa rikkomatta. Olen ylpeä itsestäni ja tavasta jolla kävelin pihalle siitä sotkusta, mutta jollain tasolla en ymmärrä itseäni. Minulla olisi ollut täysi oikeus heittäytyä hankalaksi, mutta en tehnyt sitä. Miksi en? Minähän heittäydyn hankalaksi vähemmästäkin. Olen suorastaan vaikea ihminen!

Johtuisiko se kenties siitä, että tiesin koko ajan, että ero on se oikea vaihtoehto?

Loppuaan kohti etenevä kesä on ollut paras moneen vuoteen. Olen ollut vapaa ja onnellinen. Olen sulkenut itseni häkkiin rakastumalla väärään ihmiseen, leijunut pää pilvissä ja tipahtanut tömähtäen takaisin maanpintaan. Olen tehnyt virheitä enemmän kuin laki sallii enkä kadu niistä yhtäkään. Olen täyttänyt päiväni elämällä, ja muuttanut arkeni värikkääksi ja valoisaksi ja päättänyt olla välittämättä siniselle taivaalle kertyvistä pilvistä.

Tänään sataa kuitenkin vettä. On kovin vaikeaa olla huomioimatta pilviä silloin, kun pisarat valuvat poskille.