Kuulumisia ja elämänmenoa

Olen rankasti laiminlyönyt tätä blogia viimeisen kuluneen vuoden ajan. Olen tästä pahoillani (mikäli se ketään liikuttaa). Minulla on tähän vuoden hiljaiseloon hyvä selityskin, mutta koska on hyvin todennäköistä, ettei se kiinnosta ketään, en jaksa vaivautua naputtelemaan kovin yksityiskohtaista selontekoa tekemisistäni.

Siispä tiivistän kuluneen vuoden yhteen lauseeseen: Luin vuoden ajan lääketieteellisen pääsykokeisiin ja pääsin opiskelemaan unelma-ammattiani.

(Tähän väliin voisin kirjoittaa pienen romaanin valvotuista öistä, henkisen väsymyksen voittamisesta, itsensä ylittämisestä, painonnoususta, piinaavasta jännityksestä, epäuskosta, masennuksesta ja lopulta myös rajattomasta riemusta - mutta olkoot. Kukin voi annettujen avainsanojen avulla hahmottaa suunnilleen, millaisesta tapahtumaketjusta on kyse.)

Hyväksymisilmoituksen saapumisen jälkeen elämässäni on alkanut tapahtua yhtä sun toista. Yksi merkittävimmistä tapahtumista lienee oman asunnon ostaminen, joskaan se ei millään mittatikulla mitattuna ole merkittävin kaikista. Tämän blogin konseptiin, vaikka se sekava onkin, ei kuitenkaan sovi yksityisasioiden setviminen, joten keskityn täällä bloggerin interaktiivisessa maailmassa lähinnä elämäni komeiden kulissien maalailuun - tai siis niiden tapetointiin. Ostamani asunto on nimittäin tällä hetkellä taitavien käsieni käsittelyssä - toisinsanoen olen repinyt sieltä seinät ja lattiat auki ja kantanut keittiön kokonaisuudessaan pihalle.

Lupaan siis pyhästi, että tiedossa on pitkästä aikaa remontointia, sisustusta ja huonekaluja koskevia blogientryja. Lisäksi luvassa paloja Oulun kaupungista, lääketieteen opinnoista ja uudenlaisesta elämästä.

Kuulemiin! Vai näkemiin? Tapaamisiin? En näköjään vieläkään tiedä, mikä on tällaisen interaktiivisen tekstin loppuun sopiva tervehdyssana. Morjens!

Kirje joulupukille

"Rakas Joulupukki. Tänä vuonna toivon lahjaksi omaa ponia, joulu-Barbieta ja haukkuvaa pehmokoiraa."

Lapsena kaikki oli helpompaa. Kun isi tai äiti kysyivät kaksikymmentäkolme vuotta sitten mitä toivon Joulupukilta lahjaksi, minulla oli valmis lista joululahjatoiveista mielessäni. Lista oli toki pitkähkö, mutta toisaalta kaikki listatut joululahjatoiveet olivat kuitenkin kohtuudella toteutettavissa: Joulupukin virkaa toimittavat vanhemmat olisivat teoriassa voineet hankkia jopa sen toivomani ponin, jos olisivat nähneet tämän toiveen toteuttamisen tarpeelliseksi.

Lahjatoiveiden kompleksisuus korreli suoraan toivojan ikään. Lapsien joululahjatoiveet ovat ihanan yksinkertaisia - ja kirjettä lukeva Joulupukki kiittää. Teini-iässä jouluinen toivelista lyhenee samassa suhteessa kuin lahjatoiveiden yhteenlaskettu arvo kasvaa: Varhaisnuori toivoo "Joulupukilta" uutta älypuhelinta tai pelikonsolia. "Joulupukki" kiristelee hampaitaan, mutta (taloudellisen tilanteen sen salliessa) käärii pakettiin uuden Playstationin, iPhonen tai vastaavan. Juuri ajokortin saanut toivoo lahjaksi tukun rahaa koska säästää omaa autoa varten, eikä muuten vahingossakaan käytä enää sana Joulupukki. Vanhemmat rypistelevät otsaansa, mutta siirtävät lopulta mukavan summan rahaa lahjansaajan tilille, eikä aattona kukaan pillahda itkuun vaikkei joulukuusen alta löydykään uutta Audia vaan Seppälän pyjamasetti.

Ennen pitkää saavutetaan kuitenkin tilanne, jossa joululahjatoiveet alkavat hipoa mahdottomuuden rajaa. Ennen kun joululahjatoivelistalla lukee että "pysäyttävän komea miljonääripuoliso" tai "kuusisataaneliöinen kartano" ja listanlaatija on henkisesti valmistautunut itkemään, raivoamaan ja huutamaan mikäli kuusen alta ei löydy rahasalkun päällä istuvaa adonista tai avainnippua osoitetietojen kera, on tervejärkinen aikuinen ymmärtänyt, että joululahjat ovat itseasiassa vain pieni ja aika merkityksetön osa joulua, ja että vaikka periaatteessa kaikki onkin mahdollista, niin ei kuitenkaan se, että Korvatunturilla asuu joku punakolttuinen vanha ukko joka kykenee täyttämään villeimmätkin toiveemme. Näiden oivallusten seurauksena ihminen yksinkertaistaa jouluahjatoivelistaansa tai luopuu siitä kokonaan, toisinsanoen joululahjatoivomuksia udeltaessa vastaa että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai "mulla on jo kaikkea".

Tämän tyyppiset vastaukset ovat eräänlaista koodikieltä, jota ymmärtävä oivaltaa heti, että kyseessä on itseasiassa vain toisen osapuolen epätoivoinen yritys olla paljastamatta utopistisia lahjatoiveitaan. Jos joku vastaa joululahjatoiveuteluihin että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai että "mulla on jo kaikkea", hän tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei sinulla itseasiassa ole taloudellisia tai taidollisia edellytyksiä hankkia hänelle mitään sellaista, mitä hän oikeasti haluaa. Ei kannata kuitenkaan ottaa tätä henkilökohtaisesti: Kukaan ei odota sinun pystyvän toteuttamaan sellaisia toiveita, jotka saavat Joulupukinkin kohottelemaan harmaita kulmakarvojaan äimistyneenä. Oma poni, joulu-Barbie ja paristoilla toimiva pehmokoira ovat nimittäin "pikku juttuja" verrattuna siihen, mitä toivon nykyään.

Rakas Joulupukki

En ole kirjoittanut sinulle moneen vuoteen, mutta nyt kirjoitan taas. Toivottavasti ehdit lukea kirjeeni kaiken jouluisen kiireen keskellä. Olen ollut hyvin kiltti koko vuoden (no okei, kerran olin vähän tuhma, mutta se ei ollut minun vaan alkoholin vika, ja muuten olen ollut tosi, tosi kiltti tyttö).

Toivoisin lahjaksi komeaa miljonääriä, jolla on mustat hiukset ja siniset silmät. Lupaan pitää miljonääristä hyvää huolta, ruokkia sitä säännöllisesti ja ratsastaa sillä ahkerasti, vaikka äiti ei uskokaan, että osaan pitää huolta omasta miljonääristä. Äiti pelkää, että kyllästyn siihen muutaman vuoden päästä, mutta minä tiedän, että en ikinä kyllästyisi omaan miljonääriin. Rakastaisin omaa miljonääriä niin paljon!

Toivoisin lahjaksi myös ranskalaista viinitilaa. Leikkisin sillä joka päivä kavereiden kanssa. Voisin lainata sitä välillä myös ystävilleni, jos nekin haluaisivat leikkiä sillä, koska niillä ei ole varaa ostaa ranskalaista viinitilaa. Minulla on jo vuokra-kaksio, mutta ranskalainen viinitila olisi hienompi. Ranskalainen viinitila olisi ihana joululahja, koska kenelläkään muulla ystäväpiirissäni ei ole sellaista.

Lisäksi toivon joululahjaksi uutta Mersua (BMW ja Audikin käyvät jos Mersuja ei enää saa) turboahdetulla V12-moottorilla. Uusi Mersu olisi hieno, koska vanha Toyota alkaa olla jo aika kulunut, ja se on revennytkin yhdestä kohdasta. Pikkuveli leikki minun vanhalla Toyotallani niin että siitä puhkesi rengas, ja isä sanoi ettei sitä kannata enää korjata, vaan on viisaampaa ostaa uusi Mersu. Minä haluaisin oikeasti Bugatti Veyronin, mutta uusi Mersukin käy, jos saan lahjaksi oman miljonäärin. Silloin en tarvitsisi Bugatti Veyronia, sillä minulle riittäisi kun saisin hoitaa omaa miljonääriä joka päivä.

En ole moneen vuoteen toivonut sinulta mitään, rakas Joulupukki, joten toivon, että tänä vuonna toteutat kaikki toiveeni. Jätän sinulle maitoa ja pipareita olohuoneen pöydälle kun tulet käymään. Minulla on pieniä koiria, jotka voivat haukkua sinulle, mutta jos annat niille palan piparia niin ne eivät pure sinua.

Kiitos ja hyvää joulua!

T: Anna

PS. Unohdin kertoa, ettei asunnossani ole savupiippua, mutta voit käyttää tuuletushormia savupiipun sijaan.

Hyvät ystävät. Ennen kuin lähdette ostamaan minulle omaa miljonääriä, ranskalaista viinitilaa tai uutta Mercedestä, pitäkää mielessänne, että minä kuulun jo siihen joukkoon, joka ymmärtää, että joulussa on kyse muustakin kuin lahjoista. Tosin, jos joku teistä nyt välttämättä haluaa antaa minulle lahjaksi oman miljonäärin, viinitilan Ranskassa tai Mersun, niin lupaan, etten kieltäydy lahjasta.

Lauantai-ilta med Baileys, Koskenkorva och Malibu

Aloitetaanko sillä että Virkiän naisten pesäpallojoukkue voitti tänään finaalisarjan ekan pelin - aivan mahtavaa (vaikken paikalla ollutkaan)!

Jatketaan sitten onnellisen elämän salaisuudella. Mun omalääkärini (täällä Lapualla on omalääkärijärjestelmä, KVG jos mietit mitä se tarkoittaa) sanoi mulle, noin puolivuotta sitten kun kävin ensimmäistä kertaa elämässäni TK:ssa, että "kannattaa muistaa rakastaa itseään vähän enemmän kun muita". Ohje ei ole kovin raamatullinen, mutta piru vie, siinä se onnellisen elämän salaisuus on! Ajatelkaapa, mitä kaikkea te, rakkaat lukijani, olette valmiita tekemään rakkaimpienne eteen? Sitten seuraa se kinkkinen kysymys: Miksi ihminen ei olisi valmis tekemään sitä kaikkea myös itsensä eteen?

Jostain syystä tämä ohje jäi mun mieleen - ja mä olen kovasti yrittänyt sitä noudattaa. Lopputulos: Mulla on ollut elämäni parhain kesä! Olen nauttinut jokaisesta hetkestä täysillä, maistanut elämän kaikki vivahteet makeista ja herkullisista niihin kitkeriin ja happamiin... Mutta ennen kaikkea: Olen vihdoin tajunnut, että se ainoa ihminen jota mun on aivan pakko kestää elämäni loppuun asti olen MINÄ ITSE.

(Ei silti, ois kiva löytää joku jota oikeasti huvittais katsella yhtä kauan...)

Paras siis rakastaa itseään!

(Ja BTW, jottei kukaan kuvittelisi että mä olen aivan täynnä itseäni, kerron teille, että tässä maailmassa on edelleen kourallinen ihmisiä joita rakastan niin paljon että voisin koska vain vaihtaa elämäni parhaimmat muistot ja kokemukset pois heidän takiaan.)

Elämä maistuu kerrankin elämältä, eikä siltä tylsältä kaurapuurolta jota on tullut syötyä ihan liian pitkään joka aamu...

Ja tähän loppuun vielä vähän SIXX A.M:aa...

Elokuisia mietteitä

Pihalla sataa vettä. Tuijottelen pisaroita rivarikaksioni ikkunasta. Tien toisella puolella kenottaa vanha rintamamiestalo, josta tulee mieleen entinen kotini. Olen kai outo, mutta minulla ei ole sinne lainkaan ikävä. Minulla on kaikki hyvin juuri näin - paljon paremmin kuin ennen.

Kuinka syvällisesti voi ruotia omia tunteitaan julkisesti ilman että tekee itsestään naurunalaisen? Vaikka tuskin kenelläkään on syytä nauraa minulle. Tehkääpä perässä se, mitä minä tein. Jättäkää yhtä arvokkaasti ja ryhdikkäästi taaksenne kahdeksan vuoden avioliitto - haavoittumatta, huutamatta, itkemättä, ensimmäistäkään astiaa rikkomatta. Olen ylpeä itsestäni ja tavasta jolla kävelin pihalle siitä sotkusta, mutta jollain tasolla en ymmärrä itseäni. Minulla olisi ollut täysi oikeus heittäytyä hankalaksi, mutta en tehnyt sitä. Miksi en? Minähän heittäydyn hankalaksi vähemmästäkin. Olen suorastaan vaikea ihminen!

Johtuisiko se kenties siitä, että tiesin koko ajan, että ero on se oikea vaihtoehto?

Loppuaan kohti etenevä kesä on ollut paras moneen vuoteen. Olen ollut vapaa ja onnellinen. Olen sulkenut itseni häkkiin rakastumalla väärään ihmiseen, leijunut pää pilvissä ja tipahtanut tömähtäen takaisin maanpintaan. Olen tehnyt virheitä enemmän kuin laki sallii enkä kadu niistä yhtäkään. Olen täyttänyt päiväni elämällä, ja muuttanut arkeni värikkääksi ja valoisaksi ja päättänyt olla välittämättä siniselle taivaalle kertyvistä pilvistä.

Tänään sataa kuitenkin vettä. On kovin vaikeaa olla huomioimatta pilviä silloin, kun pisarat valuvat poskille.

BTW

Muuten. Jos talvi ei ala pikkuhiljaa tulemaan, mä muutan Etelämantereelle!

Marraskuu

Suomi on marraskuussakin maailman kaunein maa. Karut kosteat kalliot, alastomat koivut, lasipintaiset järvet jotka heijastavat taivaan satoja harmaita, aamukuuden hopeinen kuura - näetkö sen jo? Silloin tällöin kaukaa katselee kalsea ja etäinen aurinko värjäten kaiken kullallaan. Kaikkialla luonnossa on hiljaista, rauhallista, metsät ovat jo puoliunessa ja pellot odottavat lumista peittoaan.

Suomalainen luotiin osaksi tätä maata, osaksi sen valoisaa kesää, kaamosta ja vuodenaikojen vaihtelua. Jossain matkan varrella me vain menetimme kosketuksen tähän ihmeelliseen kotimaahamme. Marraskuu kutsuu levolle - mutta me pakenemme rauhoittavaa pimeyttä kaupunkien keinovaloihin ja käännämme kelloja. Ei ole aikaa levätä, rauhoittua ja hengittää uneliasta pakkasilmaa.

Suomi masentuu. Minä tiedän miksi.

Ei suomalaista luotu peittoamaan pimeää, vaan elämään sen kanssa.

Poistokori - vai kori poistossa...?

Tiesittekö, että ennen puoltapäivää on Seinäjoen citymarket täynnä epäkohteliaita, etuilevia, nokkaansa nyrpisteleviä ja myyjiä sättiviä mummoja? Ehdin harvoin kauppaan ennen puoltapäivää, mutta silloin kun ehdin, törmään aina samaan ilmiöön. Ihan ymmärrettävää tietysti, että kauppa tulvii vanhemman polven väkeä työaikaan - vain eläkeläisillä (ja kaltaisillani semi-opiskelijoilla/työttömillä) on aikaa käydä aamupäivällä ostoksilla. Vaan miksi vanhemman polven edustajat tuuppaavat olemaan niin epäkohteliaita? Ja nuoria kun aina syytetään epäkohteliaisuudesta - voi voi, omat kokemukseni eri sukupolvien käytöstavoista ovat aivan päinvastaiset!

Käsi ylös, te itseänne nuorena pitävät! Kuinka usein kehtaatte etuilla jonossa tai syyttää myyjää kadonneesta tikkarista joka onkin kauppakassinne pohjalla? En ole koskaan todistanut nuoren polven käyttäytyvän tällä tavalla - he yleensä tuntuvat selvittävän asiansa kohteliaampaan sävyyn (ja kyllä, olen työskennellyt myyjänä) - mutta etenkin naispuolisten ikäihmisten keskuudessa töykeys tuntuu olevan kovinkin yleistä. Onneksi joukossa on aina muutama viehättävä poikkeus, jotka jättävät turhanpäiväisen tuhahtelun ja kassaneitien parjaamisen muiden tehtäväksi. Siinäpä esimerkkiä kerrassaan.

Ennen kuin ajaudun varsinaisesta aiheestani yhtään tämän kauemmas, tässäpä teille päivän kuva:



Talomme tulvii koirien peittoja ja pyyhkeitä. Kaapit ovat täynnä, ja neljän koiran (kas, oletpa nokkela kun havaitsit asian - kyllä, koiralaumassamme on tätänykyä neljä hännänheiluttajaa) peittovarasto ei olekaan ihan vähäinen. Täytyyhän noita riepuja olla yksi satsi puhtaana odottamassa kun käytössä olevat joutavat pesuun - eihän meidän neidit suostuisi paljaalla lattialla nukkumaan! Olen jo jonkun aikaa kiukutellut itsekseni kaappitilan riittämättömyydestä, kunnes tänään satuin citymarketissa kulkemaan koriläjän ohi. Ihan itseni näköisiä säilytyskoreja - ja vielä postohintaan!

En jäänyt miettimään sen pitempään. Hinta oli niin naurettavan pieni että eipä tuossa korkealta tipahtaisi vaikka koirat söisivät koko korin jouluun mennessä. Nyt on peitot järjestyksessä, ja vieläpä sievästi esillä!

Kesänalkua ja käsitöitä

En ole taaskaan ehtinyt päivittämään blogiani - tai oikeastaan en ole jaksanut päivittää sitä. Keväälle ja kesän alkuun pakkaantuu aina niin hirveästi tekemistä, että vaikka vapaa-aikaa jäisikin, sitä ei mielellään tuhlaa tietokoneella nysväämiseen.

Kesä sitten tuli - vaikka olisi kyllä saanut jäädä tulematta... Inhoan aurinkoa. Aurinko ja minä emme yksinkertaisesti sovi yhteen, emme sitten mitenkään. Olen varmaan vuosi sitten avautunut suunnilleen samasta aiheesta - ja luultavasti vuoden kuluttua kesän kynnyksellä avaudun aiheesta taas. Mutta kun tuo kirkas mollukka tuolla taivaankannella on vaan niin pirun ärsyttävä - etenkin, kun olen suurimman osan työpäivästäni pihalla. Ei hemmetti sitä päänsärkyä minkä mokoma valoilmiö minulle aiheuttaa!

(Tähän kohtaan sopisi hyvin sellainen nyrkkiään puiva hymiö jollainen löytyy chihuahua-keskustelupalstan hymiölistalta.)

Sitäpaitsi kevät ja kesä on kauhean säheltämisen aikaa. Poukkoillaan sinne sun tänne ja vielä vähän tuonnekin. Tekemistä riittää niin että pää hajoaa - ja ei, en todellakaan ole itse keksinyt itselleni hommia, sillä jos saisin itse päättää, pötköttelisin sohvannurkassa tuulettimen alla "kesävapaiden" ajan.

Vapaa-ajan puutteesta johtuen en ole viimeaikoina ehtinyt tekemään oikeastaan mitään sellaista, mikä edistäisi remonttia tai edes yleistä asumisviihtyvyyttä. Sen verran sain jostain revittyä joutoaikaa (ja rahaa, joka sekin on pirullisen tiukassa) että pystyin toteuttamaan pitkään suunnitelmissa olleen tilkkutäkin sohvansuojaksi. Siinä ohella hurautin myös koirien uusiin peteihin tuommoiset tyyliin sopivat pehmusteet. Eiköhän niissä kelpaa nyt köllötellä!

Taidetta...ko?

Heräsin tänään jo varhain aamusta viemään mieheni Päijänteen laitamille suunnistavalle bussille. Vielä istuessani autonratin takana minua haukotutti hirveästi, mutta kivutessani kotimme aurinkoiselle kuistille postipaketti ja ruokakassi kainalossani väsymys kaikkosi kummasti. Vaikken suorasta auringonpaisteesta niin pidäkään - lähinnä koska kirkas valo särkee silmiäni enkä ole vieläkään hankkinut aurinkolaseja omilla vahvuuksillani - jotain varsin piristävää auringonvalossa kyllä on.

Ei silti, olen yhä hämärien talvipäivien suuri fani. Jos pitäisi valita yksi maisema mitä katsoo lopun ikäänsä, se olisi epäilemättä näkymä Etelä-Pohjanmaan lakeuksista, himmeän talviauringon hohteessa kylpevistä lumisista pelloista ja kuuran kuorruttamista pensaista ja puista, jotka reunustavat hiljaisia talvipeltoja.

Talviteemaan liittyen, sain syntymäpäivälahjaksi Onni Ojan piirtämän taulun talvihämärästä. Se taitaa olla tällä hetkellä talossamme ainoa "korkeakulttuurinpala", mutta sulautuu kyllä ympäristöönsä varsin hyvin siitäkin huolimatta, että kaikki muu pienessä kodissamme taitaa viestiä kuinka vähän meillä oikeastaan piitataan korkeakulttuurista. Itseasiassa koko sana korkeakulttuuri on meille yhtä hölynpölyä. Jotenkin sanaan liittyvät ooppera ja taide ja ehkä Kiasma ja konsertit joissa soivat pääasiassa jousisoittimet, mutta sen syvempi merkitys on meille kyllä melkolailla epäselvä.

En siis usko ymmärtäväni taiteesta mitään enkä oikeastaan jaksa perehtyäkään siihen, minulle kun riittää että jokin näyttää omaan silmään hyvältä, kohteen arvosta tai merkityksellisyydestä riippumatta. Tuo Onni Ojan talvihämärä näyttää hyvältä ja tuntuukin hyvältä meidän seinällä, joten mielestäni se on siis varsin kelvollinen pala taidetta. Sitä ei myöskään tarvitse tuijottaa tuntitolkulla selvittääkseen, mistä koko maalauksessa on ylipäätään kyse, niin kuin joitakin abstrakteja värisotkuja. Viittaan tässä kohdassa häikäilemättä Soile Yli-Mäyryn Palava Uni -teokseen, joka löytyy lähisukulaisteni seinältä - omituinen keltaisen ja punaisen ja vähän muidenkin värien liitto, jonka katselemisesta saattaisi herkempi saada päänsäryn. Ei silti, olen oppinut pitämään kyseisestä maalauksesta. Tai paremminkin, se on salakavalasti valloittanut minut.

Uusintanäytös

Mitä kirjoitinkaan 7.11.2007?

Olen jo unohtanut. Olen antanut asian vaipua menneisyyteen. Sinne se toki kuuluukin. Minun piti päästä tapahtumien yli aivan kuten kaikkien muidenkin ja siirtyä eteenpäin.

Tänään yhdentoista maissa kaikki tapahtui uudestaan. Tuntui kuin olisi katsellut kamalan murhenäytelmän uusintaa. Tällä kertaa kaikki tapahtui vaan aivan liian lähellä. Kuulen hälytysajoneuvot, kun ne ajavat vauhdilla kotini ohi. Mietin opiskelutovereitani - mitä heille kuuluu? Mietin tyhjiä luokkahuoneita. Koska uskallamme palata kouluun?

Olemmeko enää koskaan turvassa?

Hetkeksi sammuu aurinko...

"Kuollut mies löytyi motocrossradalta" uutisoi Iltalehti tänään nettisivuillaan.

Muistelen keskiviikkoiltaa. Grilli savusi vieressämme ja porsaanfileet odottivat marinadissaan lautasilla kun mieheni sai tiedon tapahtuneesta. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan nälkä. Kesäillan ilo muuttui lamaannukseksi ja järkytykseksi. Meille niin tuttu rata oli muuttunut murhenäytelmän päänäyttämöksi.

Alavuden rataan liittyy monta mukavaa muistoa. "Montulla" on käyty katsomassa kisoja ja muuten vain treenaamassa. Olen istunut mäntyjen lomassa kuuntelemassa alhaalta kantautuvia pyörien ääniä. Olen lukemattomat kerrat pessyt juuri tämän radan pölyjä silmistäni ennen nukkumaanmenoa.

Keskiviikkona radan ylle lipui mielessäni suuri musta pilvi. Kullanvärinen hiekka synkkenee varjon alla. Hiljennyt hetkeksi odottamaan pilven hälventymistä. Aurinko paistaa jälleen joskus, mutta ei vielä.

Alkukesän jupinoita

Ärsyttävä alkukesän flunssa on pakottanut minut lojumaan sängynpohjalla viimepäivät. Viikonlopun kyhjötin pääasiassa olohuoneen uudella matolla manaten huonoa oloani ja toivoen, että särkylääkkeiden lievä yliannostus yhdistettynä Fisherman's Friend -pastilleihin ja kuumaan teehen karkottaisivat lentsun kehostani. Perhanan virus on ilmeisesti liian kiintynyt minuun, sillä ei suostu hylkäämään kehoani myrkytysyrityksestäni huolimatta. Nytkin se kutittelee kurkkuani siihen malliin, että tekisi mieli raapia nielua juuriharjalla.

Kuuman teen nauttiminen kesäkuun mukanaan tuomassa helteessä ei muuten ole mitenkään nautinnollinen kokemus, vaikka se kurkun poltteeseen hetkellisen helpotuksen tuokin. Se aiheuttaa ensisijaisesti epämääräisen läkähtymistilan, joka yhdistettynä kuumeen aikaansaamaan hikoiluun ja tuskaisuuteen saa ihmisen aidosti ihmettelemään, mitä ihanaa kesässä ja lämmössä muka on. Talvella voi sentään pukea päällensä niin monta lämpökerrastoa ja villapaitaa, että pysyy lämpimänä jäätävälläkin pakkasella, mutta kesäkuumalla edes alastomuus ei aina riitä tuomaan helpotusta olotilaan.

Kesän myötä taivaalle on ilmestynyt myös aurinko - tuo helvetillinen tulipallo, jonka toivoisin pysyvän pilvien takana edes suurimman osan ajasta. Rankkasadekin on mukavampi kuin kuumana porottava Päivänkehrä. Sen kultasäteet, joita runoilijat ympäri maailman muistavat säännöllisesti ylistää, korventavat ihoa yhtä tehokkaasti kuin avotuli, huomattavasti salakavalammin vaan. En ymmärrä auringonpalvojia, jotka omasta vapaasta tahdostaan antautuvat auringon käristettäviksi ja lojuvat paahteessa päivästä toiseen. Sitä paitsi moinen valoilmiö aiheuttaa päänsärkyä. Oikeastaan pelkkä ajatuskin auringonpaisteesta aiheuttaa jomotusta takaraivossani.

Kaiken tietysti kruunaa se, että näillä leveysasteilla aurinko pysyttelee horisontin yläpuolella melkein ympäri vuorokauden. Lapin yötöntä yötä tullaan ihmettelemään ulkomailta asti. Runoilijat ovat uhranneet kesäöille vähintään yhtä monta ajatusta kuin mainitsemilleni auringon kultasäteillekin. Luultavasti Suomen kesäöitä ihannoivat eivät juurikaan tarvitse unta, sillä kuka tahansa Suomen kesäyössä nukkumista yrittänyt tietää, että nukkuminen on helvetin hankalaa kun kirkas tulipallo kurkkii verhojen raosta makuuhuoneeseen.

Niin. Mitä hienoa kesässä oikein on?

Kesän kynnyksellä

Kesä tuli tänä vuonna salakavalasti ja pääsi yllättämään allekirjoittaneen. Toukokuun alussa, aloittaessani uudessa työpaikassa, kasvit olivat hädin tuskin heränneet talviuniltaan. Viikko töiden alkamisen jälkeen havahduin kotimatkallani siihen, että luonto oli herännyt henkiin, puut vihersivät ja linnut lauloivat. Järin lämmintä ei vielä ole ollut, mutta juuri tällä hetkellä avautuu työpisteeni eteen upea, auringon värjäämä maisema Pohjanmaan lakeuksilta. Töihinkin uskaltauduin tulemaan jo lyhythihaisessa, sen verran montaa plussa-astetta on tälle päivälle ennustettu.

Selkä alkaa olla vihdoin kunnossa. Lepo on korjannut vammoja siinä määrin, että vaikka selkä vielä saamansa tällin muistaakin, kivusta on jäljellä enää ippeet - jos nyt en edelleenkään meinaa päästä ylös sängystä omin avuin. Hinku takaisin pyörän päälle on kova, eikä tätä kuumetta suinkaan helpota se tosiasia, että reilu viikko takaperin meille saapui aivan uusi 125-kuutioinen enduropyörä, jonka päällä olen piipahtanut vasta kerran. Tiedossa on siis kaksitahdinkatkuinen kesä, josta aion nauttia pitkistä työpäivistä huolimatta täysillä.

Onneksi on viikonloppu edessä...

Tämä viikko on mennyt koulun osalta jokseenkin täydellisesti penkin alle. Keskiviikkona nukuin pommiin, eilen sössin LVI-tekniikan tentin aivan totaalisesti, tänään unohdin palauttaa yhden pakollisen tehtävän... Etenkin se takkuilu eilisen tentin kanssa ärsyttää, minulla kun ei ole enää varaa hylsyihin.

Onneksi edessä on viikonloppu. Mitään häikäisevää en tosin ole seuraavien päivien ajaksi suunnitellut. Aion lähinnä lojua kotosalla yksikseni - mies kun joutuu kaiketi töihin sekä huomenna että sunnuntaina. Kurjaa sinänsä, sillä olisin kovasti halunnut tehdä enskalenkin tai käydä pyörähtämässä crossiradalla. Yksin ei minun taidoillani varustetun passaa crossipyörää ulkoiluttaa, sillä tällainen säheltäjä saattaa helpostikin löytää itsensä maantasolta multaa maistelemasta. Jos sattuu tömähtämään tantereeseen tarpeeksi kovaa, ylös ei välttämättä pääsekään ilman kaverin apua.

Uusien crossisaappaiden sisäänajo siirtyy siis sekin eteenpäin. Mieheni on ilmeisesti ollut huolissaan jalkojeni hyvinvoinnista, sillä hän yllätti minut toissapäivänä uusilla ajokengillä. Olen ollut näistä saappaista niin innoissani, että laitan ne jalkaani vähän väliä ihan vain tunnustellakseni, miltä ne jalassa tuntuvat. Tietysti crossisaappaat tuntuvat kömpelöiltä ja raskailta, kun niillä tallustelee täällä sisällä, mutta epäilemättä ne kuitenkin suojaavat nilkkojani pyörän päällä paremmin kuin esimerkiksi viikonloppuna käyttämäni kengät.

Aatteita aamulla

Olen tainnut auttamattomasti nukkua pommiin tänä aamuna. Minun olisi pitänyt olla koululla jo puolitoista tuntia sitten, mutta tässä nyt kuitenkin istun alusvaatteisillani oman tietokoneen ääressä hieromassa viimeisiä unenrippeitä silmistäni.

Taivaalle kertyneet harmaat pilvet enteilevät vesi- tai lumisadetta - luultavasti jälkimmäistä, sillä viimepäivät ovat olleet harvinaisen kylmiä siihen nähden, kuinka leuto talvi on muuten ollut. Uutisissa lupailtiin eilen talven pahinta lumimyräkkää Etelä- ja Keski-Suomeen ja ilmeisesti lumimyräkkä on yllättänyt eteläisemmätkin Euroopan valtiot. Hassua, sillä nyt eletään kuitenkin jo maaliskuun loppua! Liekö nämä omituiset sääilmiöt merkki ilmastonmuutoksesta?

Pääsiäisen pakkaskeli oli joka tapauksessa aivan mahtava ja auringonpaiste kruunasi koko loman. Oli harvinaisen hankalaa palata takaisin arkeen muutaman ihanan vapaapäivän päätteeksi. Endurolenkit talvisissa metsissä ja pitkään nukutut aamut tuntuivat niin hyvältä, että keskittyminen arkisempiin asioihin, kuten koulunkäyntiin, tuntuu nyt suorastaan vaikealta.

Nukuinkohan pommiin kuitenkaan vahingossa? Ehkä halusin vain pitää kiinni lomapäivien vapaudesta vielä hetken!

Siivouspäivä ja muita jupinoita

Tuntijärjestelyistä johtuen minulle suotiin ylimääräinen vapaapäivä keskelle viikkoa. Ajattelin käyttää tämän päivän hyödyksi ja siivota. Syntymäpäiväni lähestyy, ja olisi kiva saada kämppä jonkinlaiseen kuosiin ennen sitä. Meille ei ole tulossa vieraita, mutta oma mielenrauhani kärsii, jos on hirveän sotkuista juhlapäivänä.

Otin imurin esiin heti aamupäivällä. Kissa vilkaisi sitä yhden ainoan kerran ja pinkoi sitten piiloon. En ole nähnyt koko kattia sen koommin. Katoaminen johtunee siitä, että imuri on lojunut koko päivän keskellä tuvan lattiaa, ja kissa inhoaa sitä koko pienen sydämensä pohjasta. Sain siis nostettua imurin ulos siivouskaapista - mutta toistaiseksi en ole vielä saanut imuroitua ensimmäistäkään lattianeliöä.

Sen sijaan sain patistettua itseni lenkille. Pihalla on oikeastaan aika kiva sää, vaikkei aurinko paistakaan. En kuitenkaan osannut arvata, että kaikki päällystämättömät tiet olisivat silkkaa mutavelliä. Rentouttavaksi tarkoitetusta lenkistä tulikin tuskallinen taivallus kuran ja liejun seassa, kun jokaisella askeleella jalkani upposivat nilkkaa myöten mutaan. Onnettomuudekseni olin vieläpä ottanut mukaani kaikki kolme koiraa. Puolessa välissä matkaa ne selvästi tympääntyivät mudassa kahlaamiseen ja hidastimme vauhtia, niin että arvon neidit saivat rauhassa tuumata, mihin kohtaan uskaltaisivat seuraavaksi tassunsa laskea.

Lopulta jätimme peltomaisemat taaksemme ja käännyimme takaisin kohti kotia ja päällystettyjä teitä. Kun muta jalkojen alla muuttui taas asfaltiksi, huokaisin helpotuksesta. Hetkellinen helpotuksen tunne vaihtui kuitenkin täydelliseen kauhistukseen erehtyessäni vilkaisemaan koiria, jotka löntystivät perässäni kyllästyneen oloisina: Kaikki kolme olivat paksun, harmaan kurakerroksen peitossa korvanpäitään myöten. Saavuttaessamme ulko-oven nappasin koirat syliini ja kannoin ne suoraan lämpimään suihkuun. Imuri sai toistaiseksi unohtua.

Tämä lenkki taisi olla liikaa myös tuolle lauman uusimmalle jäsenelle, jonka toin kotiin viime lauantaina. Vaikka tämä neiti omistajansa mukaan nauttiikin ulkoilusta melkein yhtä paljon kuin syömisestä, tämänpäiväisellä lenkillä sen olemuksessa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että sillä olisi ollut hauskaa.

Lohduttaisikohan sitä tieto siitä, että hauskaa ei ollut minullakaan?

Ah, tämä Suomen ihana talvi. Tai kevät. Mikä onkaan.

Karkauspäivä!

Kirjoitan blogiini tänään puhtaasti sen takia, että tällainen päivämäärä esiintyy vain kerran neljässä vuodessa.

Olen talvilomalla - jos tätä nyt lomaksi voi kutsua. Tekemistä tuntuu riittävän joka hetkelle, vaikka yritänkin lykätä ainakin osan tehtävistä johonkin hamaan tulevaisuuteen. Parina aamuna olemme mieheni kanssa ehtineet pyörähtämään crossiradalla, ja voi kuinka nautinkaan ajamisesta näin pitkän tauon jälkeen - siitäkin huolimatta, että varsinkin aluksi ajaminen tuntui suorastaan tuskallisen vaikealta. Tauon aikana ehdin jo ilmeisesti unohtaa, ettei tuo motocrosspyörällä ajaminen ole missään suhteessa helppoa, kun alla on upottava ja patikkoinen crossirata urineen. Lisäksi talvella lumi tuo oman lisänsä ajamisen haasteellisuuteen, vaikka piikkirenkaat aika tehokkaasti maahan pureutuvatkin.

Koulu jatkuu jälleen maanantaina. Ajatus ahdistaa ihan aavistuksen verran, sillä edessä on ainakin kolme tenttiä ja riittävästi myös erilaisia pakollisia tehtäviä kursseihin liittyen. Harjoittelupaikan etsiminen on jonkin verran edistynyt, mikä tietysti on hienoa, mutta koska mitään varmaa ei ole vielä tiedossa, sekin luo omalta osaltaan paineita. Saa nähdä, kuinka tässä käy.

Tänään

Kävin tänään työhaastattelussa. Se ei mielestäni mennyt järin hyvin, sillä minulla on taipumus seota sanoissani ja ajatuksissani aina ratkaisevalla hetkellä. Lienee ymmärrettävää, etten halua kirjoittaa tapahtumasta tämän tarkemmin. Inhoan itseäni ihan riittävästi tällä hetkellä ilman omien mokieni perusteellista ruotimistakin. Olen saamaton, epäonnistunut ja kaikkien kannalta täysin hyödytön olento, joka ei lukuisista yrityksistään huolimatta onnistu saamaan elämäänsä raiteilleen, saati sitten työpaikkaa.

Vaatteet sentään mahtuvat taas päälleni. En tarkoita, että olisin juossut alastomana ympäri kaupunkia ennen dieetin alkua, mutta vähitellen olen saanut lisätä käytettävien vaatteiden valikoimaan sellaisia paitoja ja housuja, joihin en olisi muutamaa kuukautta aikaisemmin mahtunut. Laihtumisesta ei kuitenkaan taida olla mitään hyötyä työnhaussa, vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni, että hoikkuus korvaa puuttuvan työkokemuksen.

Alan olla epätoivoinen. Ei elämässä ole mitään järkeä, jos on vain taakkana muille.

Joulun kynnyksellä

Joulu on aina ollut minulle vuoden kohokohta kynttilöineen, herkkuineen ja taianomaisine hetkineen läheisten ympäröimänä. Viihdyn jouluvalmisteluiden parissa - toisinaan jopa niin hyvin, että tekisi mieli kutsua kaikki sukulaiset ja ystävät meille joulunviettoon, jolloin itse välttyisimme edestakaisin ravaamiselta.

Toisaalta, koulu on syönyt tässä kuussa niin paljon aikaani, että jouluvalmistelut ovat jääneet taas viimetinkaan. Kinkkukin meinasi unohtua pakkaseen, ja vielä on muutama kakku ja leivos tekemättä. Kaapit taitavat jäädä siivoamatta, makuuhuoneessa vallitsee täysi kaaos ja lattiat pitäisi ainakin kerran vielä imuroida, sillä jokaisella tämän talon karvaisella otuksella tuntuu olevan karvanlähtöaika. Toivottavasti tätä ei huomaa tekemistäni jouluherkuista, kun alamme niitä yhdessä perheen kanssa maistelemaan, vaikka koirankarvojen kaiveleminen tortuista onkin jo tuttua puuhaa meille kaikille.

Oudolla tavalla nautin tästä hössötyksestä. On ihana tietää, että tehtävää ei ole enää niin hurjasti jäljellä, ja mikä parasta, kohta koittaa se hetki, kun saan työntää kinkun uuniin. Joulukinkun paistaminen on ehdottomasti joulun ihaninta puuhaa, enkä mistään hinnasta suostuisi luovuttamaan tätä tehtävää perheen miespuoliselle, vaikka monessa perheessä taitaakin isäntä perinteisesti vastata kinkun onnistumisesta. Minusta on aivan uskomattoman hauskaa nousta keskellä yötä vilkaisemaan, mitä possulle uunissa kuuluu. Ah sitä tuoksua ja tunnelmaa! Koirat tulevat unisina kuolaamaan oviaukkoon ja kissakin erehtyy jalkoihin kiehnäämään makupalan toivossa, ja kun palaan sänkyyn, mies vetäisee minut puolinukuksissa viereensä. Juuri ennen kuin nukahdan, kurkistaa tonttu ikkunan takaa. Liekö se oikeasti siellä, vai näehköhän jo unta?

7.11

Minun maailmani ei ole kovin suuri. Kuljen samoja reittejä päivästä toiseen. Katselen maisemia, jotka olen nähnyt jo monta kertaa aikaisemminkin. Käyn paikoissa, jotka ovat minulle ennestään tuttuja. Tapaan rakkaitani, ystäviäni ja tuttaviani, joiden kanssa jaan niin juhlan kuin arjenkin. Kohtaan ihmisiä, joiden kasvoja en muista jälkeenpäin, enkä ole siitä pahoillani.

Tämä on minun turvallinen maailmani. En juurikaan kurkottele sen rajojen yli. Ei minun tarvitse, enkä edes halua. Maailma näiden rajojen ulkopuolella on kylmä, suuri, pelottava ja - julma. Olen riittävän itsekäs pyrkiäkseni unohtamaan kaiken pahuuden, mitä pienelle planeetallemme mahtuu, ja tarpeeksi taitava onnistuakseni siinä. Toisinaan jokin uutinen kuitenkin hipaisee pienen maailmani rajoja niin että se saa minut kavahtamaan, ehkä järkyttymäänkin. Silloin on pakko pysähtyä hetkeksi katsomaan, millainen maailma on rajojen takana.

Ei tämä näky minua yllätä, mutta saa minut hyvin surulliseksi. Ne ilmiöt, jotka ravistelevat maailmaa kaukana minusta, ovat tulleet hälyttävän lähelle. Olemmeko muuttuneet niin välinpitämättömiksi, ettemme huomaa pahoivointia ympärillämme, vai voimmeko itse niin pahoin, ettemme jaksa reagoida?

Olemme sokeita toisten pahoivoinnille, psyykkisille vammoille ja sairauksille. Vasta järjettömät teot ja syyttömiin kohdistuvat raakuudet saavat meidät kiinnittämään huomiomme epäkohtiin. Suremme yhdessä läheisensä menettäneiden kanssa, ainakin näennäisesti, ja etsimme syitä tapahtumiin. Media mässäilee uutisella, pureksii sitä raadonlemuisella purukalustollaan kunnes löytyy tuoreempi, mehevämpi uutinen median märehdittäväksi. Tapahtunut unohdetaan. Vajoamme takaisin omaan maailmaamme ja toivomme, ettei moinen hulluus ja pahuus sattuisi osumaan omalle kohdallemme. Unohdamme pahoinvoinnin ympärillämme ja suljemme silmämme muilta. "Kukin huolehtikoon itsestään".

Pysähdyn tuijottamaan vieraita kasvoja. Niiden taakse kätkeytyy yhtä paljon erilaisia tunteita kuin omienikin. Sen vain unohtaa kovin helposti. Jokaisella vastaantulijalla on tarinansa kerrottavana. Saatan joskus ehtiä kuuntelemaan. Ehkä minun pitäisi kuunnella - juuri nyt.