Kyllä tässä alkaa jo vähäsen olla sitä tekemisen makua...
maanantai, 28. marraskuuta 2011
Projektina sello - lestiä puuhaamassa
Perjantai-iltana soitin antaumuksella levysirkkeliä ja (huonoa) vannesahaa. Ajattelin käydä sahauttamassa lestin osat puusepällä joulukuun aikana ja koota lestin omin päin ennen kuin kansalaisopiston kurssi jatkuu. Lestiin hankkimani vaneri on sen verran jytkyä tavaraa että en viitsisi Lapuan ala-asteen huonolla vannesahalla sitä ruveta työstämään.
Kyllä tässä alkaa jo vähäsen olla sitä tekemisen makua...
Kyllä tässä alkaa jo vähäsen olla sitä tekemisen makua...
perjantai, 25. marraskuuta 2011
keskiviikko, 23. marraskuuta 2011
Kirje joulupukille
"Rakas Joulupukki. Tänä vuonna toivon lahjaksi omaa ponia, joulu-Barbieta ja haukkuvaa pehmokoiraa."
Lapsena kaikki oli helpompaa. Kun isi tai äiti kysyivät kaksikymmentäkolme vuotta sitten mitä toivon Joulupukilta lahjaksi, minulla oli valmis lista joululahjatoiveista mielessäni. Lista oli toki pitkähkö, mutta toisaalta kaikki listatut joululahjatoiveet olivat kuitenkin kohtuudella toteutettavissa: Joulupukin virkaa toimittavat vanhemmat olisivat teoriassa voineet hankkia jopa sen toivomani ponin, jos olisivat nähneet tämän toiveen toteuttamisen tarpeelliseksi.
Lahjatoiveiden kompleksisuus korreli suoraan toivojan ikään. Lapsien joululahjatoiveet ovat ihanan yksinkertaisia - ja kirjettä lukeva Joulupukki kiittää. Teini-iässä jouluinen toivelista lyhenee samassa suhteessa kuin lahjatoiveiden yhteenlaskettu arvo kasvaa: Varhaisnuori toivoo "Joulupukilta" uutta älypuhelinta tai pelikonsolia. "Joulupukki" kiristelee hampaitaan, mutta (taloudellisen tilanteen sen salliessa) käärii pakettiin uuden Playstationin, iPhonen tai vastaavan. Juuri ajokortin saanut toivoo lahjaksi tukun rahaa koska säästää omaa autoa varten, eikä muuten vahingossakaan käytä enää sana Joulupukki. Vanhemmat rypistelevät otsaansa, mutta siirtävät lopulta mukavan summan rahaa lahjansaajan tilille, eikä aattona kukaan pillahda itkuun vaikkei joulukuusen alta löydykään uutta Audia vaan Seppälän pyjamasetti.
Ennen pitkää saavutetaan kuitenkin tilanne, jossa joululahjatoiveet alkavat hipoa mahdottomuuden rajaa. Ennen kun joululahjatoivelistalla lukee että "pysäyttävän komea miljonääripuoliso" tai "kuusisataaneliöinen kartano" ja listanlaatija on henkisesti valmistautunut itkemään, raivoamaan ja huutamaan mikäli kuusen alta ei löydy rahasalkun päällä istuvaa adonista tai avainnippua osoitetietojen kera, on tervejärkinen aikuinen ymmärtänyt, että joululahjat ovat itseasiassa vain pieni ja aika merkityksetön osa joulua, ja että vaikka periaatteessa kaikki onkin mahdollista, niin ei kuitenkaan se, että Korvatunturilla asuu joku punakolttuinen vanha ukko joka kykenee täyttämään villeimmätkin toiveemme. Näiden oivallusten seurauksena ihminen yksinkertaistaa jouluahjatoivelistaansa tai luopuu siitä kokonaan, toisinsanoen joululahjatoivomuksia udeltaessa vastaa että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai "mulla on jo kaikkea".
Tämän tyyppiset vastaukset ovat eräänlaista koodikieltä, jota ymmärtävä oivaltaa heti, että kyseessä on itseasiassa vain toisen osapuolen epätoivoinen yritys olla paljastamatta utopistisia lahjatoiveitaan. Jos joku vastaa joululahjatoiveuteluihin että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai että "mulla on jo kaikkea", hän tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei sinulla itseasiassa ole taloudellisia tai taidollisia edellytyksiä hankkia hänelle mitään sellaista, mitä hän oikeasti haluaa. Ei kannata kuitenkaan ottaa tätä henkilökohtaisesti: Kukaan ei odota sinun pystyvän toteuttamaan sellaisia toiveita, jotka saavat Joulupukinkin kohottelemaan harmaita kulmakarvojaan äimistyneenä. Oma poni, joulu-Barbie ja paristoilla toimiva pehmokoira ovat nimittäin "pikku juttuja" verrattuna siihen, mitä toivon nykyään.
Hyvät ystävät. Ennen kuin lähdette ostamaan minulle omaa miljonääriä, ranskalaista viinitilaa tai uutta Mercedestä, pitäkää mielessänne, että minä kuulun jo siihen joukkoon, joka ymmärtää, että joulussa on kyse muustakin kuin lahjoista. Tosin, jos joku teistä nyt välttämättä haluaa antaa minulle lahjaksi oman miljonäärin, viinitilan Ranskassa tai Mersun, niin lupaan, etten kieltäydy lahjasta.
Lapsena kaikki oli helpompaa. Kun isi tai äiti kysyivät kaksikymmentäkolme vuotta sitten mitä toivon Joulupukilta lahjaksi, minulla oli valmis lista joululahjatoiveista mielessäni. Lista oli toki pitkähkö, mutta toisaalta kaikki listatut joululahjatoiveet olivat kuitenkin kohtuudella toteutettavissa: Joulupukin virkaa toimittavat vanhemmat olisivat teoriassa voineet hankkia jopa sen toivomani ponin, jos olisivat nähneet tämän toiveen toteuttamisen tarpeelliseksi.
Lahjatoiveiden kompleksisuus korreli suoraan toivojan ikään. Lapsien joululahjatoiveet ovat ihanan yksinkertaisia - ja kirjettä lukeva Joulupukki kiittää. Teini-iässä jouluinen toivelista lyhenee samassa suhteessa kuin lahjatoiveiden yhteenlaskettu arvo kasvaa: Varhaisnuori toivoo "Joulupukilta" uutta älypuhelinta tai pelikonsolia. "Joulupukki" kiristelee hampaitaan, mutta (taloudellisen tilanteen sen salliessa) käärii pakettiin uuden Playstationin, iPhonen tai vastaavan. Juuri ajokortin saanut toivoo lahjaksi tukun rahaa koska säästää omaa autoa varten, eikä muuten vahingossakaan käytä enää sana Joulupukki. Vanhemmat rypistelevät otsaansa, mutta siirtävät lopulta mukavan summan rahaa lahjansaajan tilille, eikä aattona kukaan pillahda itkuun vaikkei joulukuusen alta löydykään uutta Audia vaan Seppälän pyjamasetti.
Ennen pitkää saavutetaan kuitenkin tilanne, jossa joululahjatoiveet alkavat hipoa mahdottomuuden rajaa. Ennen kun joululahjatoivelistalla lukee että "pysäyttävän komea miljonääripuoliso" tai "kuusisataaneliöinen kartano" ja listanlaatija on henkisesti valmistautunut itkemään, raivoamaan ja huutamaan mikäli kuusen alta ei löydy rahasalkun päällä istuvaa adonista tai avainnippua osoitetietojen kera, on tervejärkinen aikuinen ymmärtänyt, että joululahjat ovat itseasiassa vain pieni ja aika merkityksetön osa joulua, ja että vaikka periaatteessa kaikki onkin mahdollista, niin ei kuitenkaan se, että Korvatunturilla asuu joku punakolttuinen vanha ukko joka kykenee täyttämään villeimmätkin toiveemme. Näiden oivallusten seurauksena ihminen yksinkertaistaa jouluahjatoivelistaansa tai luopuu siitä kokonaan, toisinsanoen joululahjatoivomuksia udeltaessa vastaa että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai "mulla on jo kaikkea".
Tämän tyyppiset vastaukset ovat eräänlaista koodikieltä, jota ymmärtävä oivaltaa heti, että kyseessä on itseasiassa vain toisen osapuolen epätoivoinen yritys olla paljastamatta utopistisia lahjatoiveitaan. Jos joku vastaa joululahjatoiveuteluihin että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai että "mulla on jo kaikkea", hän tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei sinulla itseasiassa ole taloudellisia tai taidollisia edellytyksiä hankkia hänelle mitään sellaista, mitä hän oikeasti haluaa. Ei kannata kuitenkaan ottaa tätä henkilökohtaisesti: Kukaan ei odota sinun pystyvän toteuttamaan sellaisia toiveita, jotka saavat Joulupukinkin kohottelemaan harmaita kulmakarvojaan äimistyneenä. Oma poni, joulu-Barbie ja paristoilla toimiva pehmokoira ovat nimittäin "pikku juttuja" verrattuna siihen, mitä toivon nykyään.
Rakas Joulupukki
En ole kirjoittanut sinulle moneen vuoteen, mutta nyt kirjoitan taas. Toivottavasti ehdit lukea kirjeeni kaiken jouluisen kiireen keskellä. Olen ollut hyvin kiltti koko vuoden (no okei, kerran olin vähän tuhma, mutta se ei ollut minun vaan alkoholin vika, ja muuten olen ollut tosi, tosi kiltti tyttö).
Toivoisin lahjaksi komeaa miljonääriä, jolla on mustat hiukset ja siniset silmät. Lupaan pitää miljonääristä hyvää huolta, ruokkia sitä säännöllisesti ja ratsastaa sillä ahkerasti, vaikka äiti ei uskokaan, että osaan pitää huolta omasta miljonääristä. Äiti pelkää, että kyllästyn siihen muutaman vuoden päästä, mutta minä tiedän, että en ikinä kyllästyisi omaan miljonääriin. Rakastaisin omaa miljonääriä niin paljon!
Toivoisin lahjaksi myös ranskalaista viinitilaa. Leikkisin sillä joka päivä kavereiden kanssa. Voisin lainata sitä välillä myös ystävilleni, jos nekin haluaisivat leikkiä sillä, koska niillä ei ole varaa ostaa ranskalaista viinitilaa. Minulla on jo vuokra-kaksio, mutta ranskalainen viinitila olisi hienompi. Ranskalainen viinitila olisi ihana joululahja, koska kenelläkään muulla ystäväpiirissäni ei ole sellaista.
Lisäksi toivon joululahjaksi uutta Mersua (BMW ja Audikin käyvät jos Mersuja ei enää saa) turboahdetulla V12-moottorilla. Uusi Mersu olisi hieno, koska vanha Toyota alkaa olla jo aika kulunut, ja se on revennytkin yhdestä kohdasta. Pikkuveli leikki minun vanhalla Toyotallani niin että siitä puhkesi rengas, ja isä sanoi ettei sitä kannata enää korjata, vaan on viisaampaa ostaa uusi Mersu. Minä haluaisin oikeasti Bugatti Veyronin, mutta uusi Mersukin käy, jos saan lahjaksi oman miljonäärin. Silloin en tarvitsisi Bugatti Veyronia, sillä minulle riittäisi kun saisin hoitaa omaa miljonääriä joka päivä.
En ole moneen vuoteen toivonut sinulta mitään, rakas Joulupukki, joten toivon, että tänä vuonna toteutat kaikki toiveeni. Jätän sinulle maitoa ja pipareita olohuoneen pöydälle kun tulet käymään. Minulla on pieniä koiria, jotka voivat haukkua sinulle, mutta jos annat niille palan piparia niin ne eivät pure sinua.
Kiitos ja hyvää joulua!
T: Anna
PS. Unohdin kertoa, ettei asunnossani ole savupiippua, mutta voit käyttää tuuletushormia savupiipun sijaan.
Hyvät ystävät. Ennen kuin lähdette ostamaan minulle omaa miljonääriä, ranskalaista viinitilaa tai uutta Mercedestä, pitäkää mielessänne, että minä kuulun jo siihen joukkoon, joka ymmärtää, että joulussa on kyse muustakin kuin lahjoista. Tosin, jos joku teistä nyt välttämättä haluaa antaa minulle lahjaksi oman miljonäärin, viinitilan Ranskassa tai Mersun, niin lupaan, etten kieltäydy lahjasta.
maanantai, 21. marraskuuta 2011
Projektina sello - piirrustukset
Jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka kauan tämä projekti saattaa kestää, kerrottakoon, että pelkästään piirrustusten tulkitsemiseen ja tarvittavien merkintöjen tekemiseen meni yksi kokonainen perjantai-ilta. Piirrustukset olivat reilusti epäsymmetriset soittimen alaosan suhteen, joten allekirjoittaneen piti ratkaista, haluaako kopioda epäsymmetrisyyden lestiinsä vai ei. Päädyin korjaamaan epäsymmetrisyyden niin, että alaposkista tulee aavistuksen leveämmät kuin alkuperäisen soittimen alaposkista. Toivottavasti tämä puolen sentin ero ei ole ratkaiseva...
(Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Joudun turvautumaan kännykkäni kameraan siihen asti että saan ostettua uuden muistikortin koiran ruuansulatuskanavaan kadonneen tilalle. Unna on aivan ihana!)
(Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Joudun turvautumaan kännykkäni kameraan siihen asti että saan ostettua uuden muistikortin koiran ruuansulatuskanavaan kadonneen tilalle. Unna on aivan ihana!)
perjantai, 18. marraskuuta 2011
Mustavalkoista taikaa
Kauniit astiat ovat arjen luksusta. Kahvi maistuu hieman paremmalta kun sitä juo Pentikin Vanilja -sarjan mukista ja kaurapuuro näyttää nätimmältä Iittalan sievästä lasikulhosta tarjoiltuna.
Olen kerännyt lähes täyden kahdeksan hengen Pentik Vanilja -sarjan astiaston kaappiini vuosien varrella. Aikaisemmin se oli juhla-astiastoni, mutta nykyään astiat ovat jokapäiväisessä käytössä, enkä enää katsele niitä samalla tavalla ihaillen kuin ennen. Markkinoille on tullut uusia, paljon kauniimpiakin astiasarjoja, joista Pentikin Saga -sarja ja Iittalan mustavalkoinen Taika -sarja ovat kiinnittäneet huomioni. Erityisesti jälkimmäisenä mainittua sarjaa olen himoinnut pitkään - ja nyt olen vihdoin päättänyt täyttää astiakaappiani mustalla ja valkoisella lähestyvän joulun (ja K-marketin keräilykampanjan) kunniaksi. Mikäpä sen hauksempaa kun tuijotella tuota pöllöä silmästä silmään aamupalan ääressä.
Olen kerännyt lähes täyden kahdeksan hengen Pentik Vanilja -sarjan astiaston kaappiini vuosien varrella. Aikaisemmin se oli juhla-astiastoni, mutta nykyään astiat ovat jokapäiväisessä käytössä, enkä enää katsele niitä samalla tavalla ihaillen kuin ennen. Markkinoille on tullut uusia, paljon kauniimpiakin astiasarjoja, joista Pentikin Saga -sarja ja Iittalan mustavalkoinen Taika -sarja ovat kiinnittäneet huomioni. Erityisesti jälkimmäisenä mainittua sarjaa olen himoinnut pitkään - ja nyt olen vihdoin päättänyt täyttää astiakaappiani mustalla ja valkoisella lähestyvän joulun (ja K-marketin keräilykampanjan) kunniaksi. Mikäpä sen hauksempaa kun tuijotella tuota pöllöä silmästä silmään aamupalan ääressä.
torstai, 17. marraskuuta 2011
Projektina sello - Goffriller vs. Stradivari
De Munck Stradivarius -sellon piirustukset saapuivat alkuviikosta ja olen tutkinut niitä hullun kiilto silmissäni pari iltaa. Samassa lähetyksessä tuli myös Schneider Goffriller -sellon kuvat, mutta yksi vilkaisu niihin riitti kertomaan, ettei Matteo Goffriller yllä Antonio Stradivardin tasolle soittimen esteettisyyttä arvioitaessa. Toki Schneider on samalla tavalla ainutlaatuinen instrumentti kuin de Munck, mutta minun silmissäni se kuitenkin häviää cremonalaiselle paitsi esteettisyydessään myös äänessään: Schneiderin ääni on suuri ja voimakas, jopa hieman terävä - eli jotakuinkin täydellinen, JOS aikomukseni olisi soittaa selloa sinfoniaorkesterissa tai jos haluaisin toistaa sellollani Metallicaa Apocalyptican tyyliin. Tällaisissa tapauksissa en edes harkitsisi kopioivani melankolista, pehmeä-äänistä de Munckia, vaan lähtisin epäilemättä rakentamaan selloa Goffrillerin mallin mukaan.
Minä en kuitenkaan aio soittaa sen enempää sinfoniaorkesterissa kuin Apocalypticassakaan, ja sitäpaitsi, Schneider on aivan liian mahtipontinen soitin minun makuuni. Se on kuin lihaksillaan pullisteleva kilpahevonen lähtöviivalla, kun taas de Munck on kuin Milon Venus, aistillisempi, rauhallisempi ja ylväämpi. Täytyy tietenkin muistaa, että soittimet peilaavat aina soittajiensa tunteita, ja jotenkin minusta tuntuu että Zuill Bailey, jonka käsissä Schneider Goffriller tällä hetkellä soi, on soittimensa tavoin itsekin kuin korskuva, komea kilpahevonen. Enkä sano tätä missään nimessä pahalla - päinvastoin. Vai vertaisitteko itse tätä miestä ennemmin Louvrén hämärässä seisovaan kylmään marmoripatsaaseen?
Kuva: Liza-Marie Mazzucco. Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.colbertartists.com/ArtistBio.asp?ID=zuill-bailey&DT=Pho
No niin. Tähän väliin on pakko todeta, että Steven Isserlis, jonka esittelin de Munckin kanssa aikaisemmassa soitinrakentamista käsittelevässä postauksessani, muistuttaa Milon Venusta vielä vähemmän kuin Zuill Bailey, mutta ulkonäkö on toissijainen seikka kun puhutaan soittajan kyvystä tuottaa musiikkia kuulijoilleen. Isserliksen soittotyylissä ja tulkinnassa on jotain harvinaisen ylvästä ja herkkää, ja de Munck toistaa nuo tunnevivahteet täydellisesti. Ja niin komea kuin Zuill Bailey onkin selloineen, minä edelleen kuuntelen illan hämärässä mieluummin pikkuista Stradivariusta ja Isserliksen tulkintaa Lintujen laulusta.
Sitäpaitsi siihen on varmasti jokin erittäin hyvä syy miksi Feuermann ja Isserlis molemmat laittoivat Montagnanat ja Goffrillerit syrjään tämän kyseisen Stradivariuksen vuoksi. Steven Isserlis itse kuvailee selloa näin:
"My dream cello, that has everything that a cellist looks for in an instrument."
Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.hkpo.com/eng/press/press_releases/2010/20100602.jsp
BTW. Tilasin itselleni Thomannin halpaakin halvemman ja turhaakin turhemman valkoisen sellon "harjoituskappaleeksi". Halvalla sellolla voin harjoitella esimerkiksi sellon soittokuntoon viilaamista ja testata mm. kielten vaikutusta sointiin. Maksettuani liki kuusisataa euroa sellon rakentamiseen tarvittavista materiaaleista totesin, että on viisaampaa ostaa koekappaleeksi parin sadan euron lelusello kuin tehdä typeriä virheitä oikeasti arvokkaan puun kanssa. Minulla ei ole minkäänlaisia odotuksia halvan sellon suhteen, mutta mikäli saan viilattua sen jonkinlaiseen soittokuntoon, olen tyytyväinen - ja tartun entistä rohkeammin tähän projektiin, johon olen kovaa vauhtia sukeltamassa pää edellä...
Minä en kuitenkaan aio soittaa sen enempää sinfoniaorkesterissa kuin Apocalypticassakaan, ja sitäpaitsi, Schneider on aivan liian mahtipontinen soitin minun makuuni. Se on kuin lihaksillaan pullisteleva kilpahevonen lähtöviivalla, kun taas de Munck on kuin Milon Venus, aistillisempi, rauhallisempi ja ylväämpi. Täytyy tietenkin muistaa, että soittimet peilaavat aina soittajiensa tunteita, ja jotenkin minusta tuntuu että Zuill Bailey, jonka käsissä Schneider Goffriller tällä hetkellä soi, on soittimensa tavoin itsekin kuin korskuva, komea kilpahevonen. Enkä sano tätä missään nimessä pahalla - päinvastoin. Vai vertaisitteko itse tätä miestä ennemmin Louvrén hämärässä seisovaan kylmään marmoripatsaaseen?
Kuva: Liza-Marie Mazzucco. Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.colbertartists.com/ArtistBio.asp?ID=zuill-bailey&DT=Pho
No niin. Tähän väliin on pakko todeta, että Steven Isserlis, jonka esittelin de Munckin kanssa aikaisemmassa soitinrakentamista käsittelevässä postauksessani, muistuttaa Milon Venusta vielä vähemmän kuin Zuill Bailey, mutta ulkonäkö on toissijainen seikka kun puhutaan soittajan kyvystä tuottaa musiikkia kuulijoilleen. Isserliksen soittotyylissä ja tulkinnassa on jotain harvinaisen ylvästä ja herkkää, ja de Munck toistaa nuo tunnevivahteet täydellisesti. Ja niin komea kuin Zuill Bailey onkin selloineen, minä edelleen kuuntelen illan hämärässä mieluummin pikkuista Stradivariusta ja Isserliksen tulkintaa Lintujen laulusta.
Sitäpaitsi siihen on varmasti jokin erittäin hyvä syy miksi Feuermann ja Isserlis molemmat laittoivat Montagnanat ja Goffrillerit syrjään tämän kyseisen Stradivariuksen vuoksi. Steven Isserlis itse kuvailee selloa näin:
"My dream cello, that has everything that a cellist looks for in an instrument."
Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.hkpo.com/eng/press/press_releases/2010/20100602.jsp
BTW. Tilasin itselleni Thomannin halpaakin halvemman ja turhaakin turhemman valkoisen sellon "harjoituskappaleeksi". Halvalla sellolla voin harjoitella esimerkiksi sellon soittokuntoon viilaamista ja testata mm. kielten vaikutusta sointiin. Maksettuani liki kuusisataa euroa sellon rakentamiseen tarvittavista materiaaleista totesin, että on viisaampaa ostaa koekappaleeksi parin sadan euron lelusello kuin tehdä typeriä virheitä oikeasti arvokkaan puun kanssa. Minulla ei ole minkäänlaisia odotuksia halvan sellon suhteen, mutta mikäli saan viilattua sen jonkinlaiseen soittokuntoon, olen tyytyväinen - ja tartun entistä rohkeammin tähän projektiin, johon olen kovaa vauhtia sukeltamassa pää edellä...
perjantai, 4. marraskuuta 2011
Chorizo-vodkapasta á la Sara
Chorizo-vodkapasta - 2-4 annosta
(Ohje Sara La Fountainin kirjasta Passion for Food)
2 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä raastettuna
3/4 dl vodkaa
2 rkl tomaattipyreetä
3,5 dl kermaa
250 g pastaa, keitettynä al dente
70 g chorizomakkaraa, suikaloituna
1 rkl kapriksia
3 rkl mustia oliiveja
1 rasia kirsikkatomaatteja
suolaa
pippuria
sokeria
2 rkl basilikaa, silputtuna
parmesania
Lämmitä pannulla tilkka öljyä ja lisää raastettu valkosipuli. Lisää vodka, tomaattipyree ja kerma. Anna kiehua noin kymmenen minuuttia niin, että alkoholi haihtuu. Lisää keitetty pasta, chorizomakkara, kaprikset ja mustat oliivit. Lisää lopuksi vielä kirsikkatomaatit ja anna niiden pehmetä hieman, noin 1-2 minuuttia. Mausta. Koristele annos basilikalla ja parmesanilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
