Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lemmikit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lemmikit. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
perjantai 26. marraskuuta 2010
Koiran allergiaa ja atopiaa...
Tarina olisi oikeasti todella pitkä, mutta tiivistän sitä rankasti.
Vuosi takaperin Cillalla ilmeni ensimmäistä kertaa kummallista ihottumaa silmien ympärillä. Cilla rapsutteli silmänympäryksiään siinä määrin että kävimme näyttämässä vaivaa eläinlääkärille. Diagnoosi sillä kerralla oli silmien sidekalvotulehdus - ja sitä seuraavallakin kerralla. Kukaan ei osannut epäillä allergiaa tai sitä, että silmien sidekalvotulehdus johtui silmien raapimisesta eikä toisinpäin. Minä ostin kuitenkin "kaiken varalta" koiralle allergianappulaa. Ehkä alitajuisesti siis epäilin allergian mahdollisuutta.
Muutaman kuukauden ajan koira olikin kunnossa, siitäkin huolimatta etten todellakaan ollut mitenkään turhan tarkka allergiaruokavalion kanssa: Cilla söi allergianappuloittensa ohella paljon muutakin ruokaa. Ei oireita.
Keväällä tilanne sitten muuttui radikaalisti. Koiralle tuli niin paha ihottuma kainaloihin, että uusi eläinlääkärireissu oli tiedossa. Tällä kerralla eläinlääkäri vihdoin ymmärsi epäillä allergiaa ja kehoitti meitä kokeilemaan eliminaatiodieettiä. Hypoallergenic-ruoka oli sallittujen listalla, mutta pääasiassa Cilla söi kalaa ja kasvismössöä. Vähitellen siirryttiin sitten takaisin kuivaruokaan ja hypoallergenicnappuloista "tavallisiin" nappuloihin.
Olen pitänyt suurpiirteistä päiväkirjaa kunkin koiran terveydestä ja terveyteen liittyvistä tapahtumista, mutta viimekesänä en ole tehnyt Cillan päiväkirjaan ensimmäistäkään iho-oiremerkintää. Muistan kuitenkin ettei kesä täysin oireettomasti edennyt. Cilla rapsutteli itseään silloin tällöin, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus ei ollenkaan. Kissannappuloiden varastamisella ja kutinalla näytti olevan selvä yhteys, ja laitoinkin kutinan lopulta Cillan vohkimien kissanraksujen syyksi. Näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt olla ehdottomasti tarkempi ja tiukempi johtopäätöksissäni, mutta kukapa sitä haluaisi uskoa pahinta. Loppukesästä siirsin kaikki koirat BARF-ruokavaliolle, osittain sen takia että pelkäsi iho-oireiden pahenevan, mutta pääasiassa tyystin muista syistä.
Keskustelupalstoilla hehkutetaan BARFfauksen hyviä puolia siinä määrin että uskoin sen olevan vastaus kaikkeen, myös allergiaan. Aluksi näyttikin siltä: Cilla olikin elämänsä kunnossa ja raakaruoka maistui, ja koska allergiaoireet olivat lähes tyystin kadonneet, uskaltauduin - kokeneemman tahon kannustamana - astuttamaan Cillan syyskuun alussa.
Kun palasimme kotiin astustusreissulta, alkoi rapsutteleminen taas. Ette usko sitä harmia ja itsesyytösten määrää - toivoin jopa sitä että astutus olisi epäonnistunut, niin valtavasti minua ketutti. Senkertainen oireilu meni onneksi nopeasti ohi, mutta jotain siitä ehdin kuitenkin oppia: BARF-ruokavalio ei sittenkään ollut poistanut ongelmaa kokonaan, vaan vain helpottanut tilannetta. Oloni huojentui onneksi hieman kun huomasin kantoajan sujuvan ongelmitta ihon suhteen - tosin muita ongelmia sitten riitti senkin edestä. Cilla päätti muunmuuassa ettei enää syö ensimmäistäkään BARF-annosta, sille kelpasi vain nappulat, ja nekin vain vaivoin. Vaihto BARFista nappuloihin sujui onneksi ongelmitta - ei mitään oireita, maha pysyi kunnossa ja iho terveenä (mikä helpotus!). Syötin koiralle siis Orijenin pentunappulaa (ja jonkin verran kotiruokaa) synnytykseen saakka - sen jälkeen ei enää Orijen kelvannutkaan, ainoa ruoka mitä koira suostui syömään oli Royal Caninin Mini Sensible. Cilla oli synnytyksen ajan tutun kasvattajan hoivissa, kunnes viikko takaperin, kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, hain neidin ja hänen pienen tyttöpentunsa takaisin kotiin.
Iho-oireet olivat alkaneet jo hoitopaikassa; iho punoitti ja siellä täällä näkyi pieniä "hotspottien alkuja". Kotona oireilu vain paheni. Nyt, noin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, rapsuttaminen alkaa olla sitä luokkaa, että heitin nappuloilla vesilintua ja siirsin koiran takaisin raakaravinnolle, olkoonkin että se imettää. Ei se noita nappuloita ole kovin innokkaasti täällä kotona edes syönyt, paremmin on maistunut naudanmahapuuro ja RC:n starter mousse. Nyt nappuloita ei enää ole edes tarjolla. Pakko tehdä jotain kun iho on noin punainen ja kutiaa, ja vaikkei BARF meidän kohdalla ihottumia kokonaan parantanutkaan, ainakin se helpotti huomattavasti. En tiedä kuinka järkevää on siirtää koira BARFille kesken imetysajan, mutta samat ravinteen se saa BARF-ruokavaliosta kuin nappuloistakin, paremmassa muodossa vain! Varavuoksi lisäilen ruokaan citro-oskaa, tuleepahan tarvittavien vitamiinien ja hivenaineiden saanti varmistettua.
Nyt sormet ristissä ja peukut pystyssä odottelen, että iho-oireet alkaisivat edes vähän helpottamaan. Kurjaahan se on koirasta hoitaa pentuakin jos kainaloita, silmiä ja suupieliä kovasti kutittaa. En usko, että Cillan kohdalla kyse olisi kuitenkaan pelkästään ruoka-aineallergiasta, niin vahvasti oireet näin jälkikäteen arvioituna viittaavat atopiaan, mutta koska BARF on aikaisemminkin helpottanut tilannetta, sitä kokeillaan nytkin - ja sille tielle myös jäädään. Pennut ovat neidin osalta myös tässä, atooppista koiraa kun ei mielestäni tarvitsisi pennuttaa ollenkaan, ja hyvin vahvasti nämä oireet atopiaan nyt viittaavat.
Huoh. Tuota pentulaatikossa ryömivää neitiä en sitten takuulla myy mihinkään. Jos sattuu että sille on periytynyt äitinsä vaiva. Aika näyttää.
Yritin etsiä Googlella kohtalotovereita ja muiden kokemuksia atooppisen koiran kanssa elämisestä. Mikä on auttanut ja kuinka oireet saa parhaiten pidettyä kurissa?
Vuosi takaperin Cillalla ilmeni ensimmäistä kertaa kummallista ihottumaa silmien ympärillä. Cilla rapsutteli silmänympäryksiään siinä määrin että kävimme näyttämässä vaivaa eläinlääkärille. Diagnoosi sillä kerralla oli silmien sidekalvotulehdus - ja sitä seuraavallakin kerralla. Kukaan ei osannut epäillä allergiaa tai sitä, että silmien sidekalvotulehdus johtui silmien raapimisesta eikä toisinpäin. Minä ostin kuitenkin "kaiken varalta" koiralle allergianappulaa. Ehkä alitajuisesti siis epäilin allergian mahdollisuutta.
Muutaman kuukauden ajan koira olikin kunnossa, siitäkin huolimatta etten todellakaan ollut mitenkään turhan tarkka allergiaruokavalion kanssa: Cilla söi allergianappuloittensa ohella paljon muutakin ruokaa. Ei oireita.
Keväällä tilanne sitten muuttui radikaalisti. Koiralle tuli niin paha ihottuma kainaloihin, että uusi eläinlääkärireissu oli tiedossa. Tällä kerralla eläinlääkäri vihdoin ymmärsi epäillä allergiaa ja kehoitti meitä kokeilemaan eliminaatiodieettiä. Hypoallergenic-ruoka oli sallittujen listalla, mutta pääasiassa Cilla söi kalaa ja kasvismössöä. Vähitellen siirryttiin sitten takaisin kuivaruokaan ja hypoallergenicnappuloista "tavallisiin" nappuloihin.
Olen pitänyt suurpiirteistä päiväkirjaa kunkin koiran terveydestä ja terveyteen liittyvistä tapahtumista, mutta viimekesänä en ole tehnyt Cillan päiväkirjaan ensimmäistäkään iho-oiremerkintää. Muistan kuitenkin ettei kesä täysin oireettomasti edennyt. Cilla rapsutteli itseään silloin tällöin, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus ei ollenkaan. Kissannappuloiden varastamisella ja kutinalla näytti olevan selvä yhteys, ja laitoinkin kutinan lopulta Cillan vohkimien kissanraksujen syyksi. Näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt olla ehdottomasti tarkempi ja tiukempi johtopäätöksissäni, mutta kukapa sitä haluaisi uskoa pahinta. Loppukesästä siirsin kaikki koirat BARF-ruokavaliolle, osittain sen takia että pelkäsi iho-oireiden pahenevan, mutta pääasiassa tyystin muista syistä.
Keskustelupalstoilla hehkutetaan BARFfauksen hyviä puolia siinä määrin että uskoin sen olevan vastaus kaikkeen, myös allergiaan. Aluksi näyttikin siltä: Cilla olikin elämänsä kunnossa ja raakaruoka maistui, ja koska allergiaoireet olivat lähes tyystin kadonneet, uskaltauduin - kokeneemman tahon kannustamana - astuttamaan Cillan syyskuun alussa.
Kun palasimme kotiin astustusreissulta, alkoi rapsutteleminen taas. Ette usko sitä harmia ja itsesyytösten määrää - toivoin jopa sitä että astutus olisi epäonnistunut, niin valtavasti minua ketutti. Senkertainen oireilu meni onneksi nopeasti ohi, mutta jotain siitä ehdin kuitenkin oppia: BARF-ruokavalio ei sittenkään ollut poistanut ongelmaa kokonaan, vaan vain helpottanut tilannetta. Oloni huojentui onneksi hieman kun huomasin kantoajan sujuvan ongelmitta ihon suhteen - tosin muita ongelmia sitten riitti senkin edestä. Cilla päätti muunmuuassa ettei enää syö ensimmäistäkään BARF-annosta, sille kelpasi vain nappulat, ja nekin vain vaivoin. Vaihto BARFista nappuloihin sujui onneksi ongelmitta - ei mitään oireita, maha pysyi kunnossa ja iho terveenä (mikä helpotus!). Syötin koiralle siis Orijenin pentunappulaa (ja jonkin verran kotiruokaa) synnytykseen saakka - sen jälkeen ei enää Orijen kelvannutkaan, ainoa ruoka mitä koira suostui syömään oli Royal Caninin Mini Sensible. Cilla oli synnytyksen ajan tutun kasvattajan hoivissa, kunnes viikko takaperin, kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, hain neidin ja hänen pienen tyttöpentunsa takaisin kotiin.
Iho-oireet olivat alkaneet jo hoitopaikassa; iho punoitti ja siellä täällä näkyi pieniä "hotspottien alkuja". Kotona oireilu vain paheni. Nyt, noin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, rapsuttaminen alkaa olla sitä luokkaa, että heitin nappuloilla vesilintua ja siirsin koiran takaisin raakaravinnolle, olkoonkin että se imettää. Ei se noita nappuloita ole kovin innokkaasti täällä kotona edes syönyt, paremmin on maistunut naudanmahapuuro ja RC:n starter mousse. Nyt nappuloita ei enää ole edes tarjolla. Pakko tehdä jotain kun iho on noin punainen ja kutiaa, ja vaikkei BARF meidän kohdalla ihottumia kokonaan parantanutkaan, ainakin se helpotti huomattavasti. En tiedä kuinka järkevää on siirtää koira BARFille kesken imetysajan, mutta samat ravinteen se saa BARF-ruokavaliosta kuin nappuloistakin, paremmassa muodossa vain! Varavuoksi lisäilen ruokaan citro-oskaa, tuleepahan tarvittavien vitamiinien ja hivenaineiden saanti varmistettua.
Nyt sormet ristissä ja peukut pystyssä odottelen, että iho-oireet alkaisivat edes vähän helpottamaan. Kurjaahan se on koirasta hoitaa pentuakin jos kainaloita, silmiä ja suupieliä kovasti kutittaa. En usko, että Cillan kohdalla kyse olisi kuitenkaan pelkästään ruoka-aineallergiasta, niin vahvasti oireet näin jälkikäteen arvioituna viittaavat atopiaan, mutta koska BARF on aikaisemminkin helpottanut tilannetta, sitä kokeillaan nytkin - ja sille tielle myös jäädään. Pennut ovat neidin osalta myös tässä, atooppista koiraa kun ei mielestäni tarvitsisi pennuttaa ollenkaan, ja hyvin vahvasti nämä oireet atopiaan nyt viittaavat.
Huoh. Tuota pentulaatikossa ryömivää neitiä en sitten takuulla myy mihinkään. Jos sattuu että sille on periytynyt äitinsä vaiva. Aika näyttää.
Yritin etsiä Googlella kohtalotovereita ja muiden kokemuksia atooppisen koiran kanssa elämisestä. Mikä on auttanut ja kuinka oireet saa parhaiten pidettyä kurissa?
tiistai 9. marraskuuta 2010
My darling little miracle...
Pieni oma ihmeeni. Cillan oma aarre. Minun aarteeni! Darling Pretty!
Pikkutyttö syntyi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä - olisikohan ollut kello yhden aikoihin - eläinlääkärin skalpellin avulla. Cilla sai aikaisemmin illalla synnytettyä yhden kuolleen pennun itse - tai oikeastaan se sai ponnisteltua pennun takajalat näkyviin, mistä avustava kätilö sitten kiskoi saadakseen pikkuisen ulos. Niin tiukassa ensimmäinen oli että tiesin seuraavien pentujen tulevan pihalle vain elänlääkärin avustuksella. Seuraava pää edellä syntyvä pentu ei vain yksinkertaisesti mahtunut tulemaan lantion yli eikä avustaminen niin syvältä ollut mahdollista. Kolmesta pennusta elinkelpoisia oli vain tämä yksi pieni sininen tyttö, äitinsä täydellinen kopio.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Pikku-Cillan vauvamasu
Tässä minun näiden päivien jännityksen aihe. Sydän sykkyrällä ajattelen mitä tuleman pitää. Annan rakkaasta pikkutytöstä on tulossa mamma. Laskettu aika on reilun viikon päässä. Rehellisesti sanottuna pelottaa hirveästi.
Voi, muistattehan vielä tämän pienen söpöläisen?
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Honkajoki 8.8.2009
Näin hienosti meidän pieni neiti aloitti näyttelyuransa. Tai no, onhan Cillalla pari ROP-pentu -sijoitusta jo alla, mutta ei niitä lasketa, sillä pentuluokka on epävirallinen. Nämä pokaalit sen sijaan lasketaan!
Ei pidä unohtaa sitäkään, että meidän veteraaninarttu on kesän tiimellyksessä valioitunut ja oli samaisessa Honkajoen näyttelyssä PN-2, ROP-VET ja lopulta BIS-4 VET. Upea päivä siis Thelmallakin.
Ei pidä unohtaa sitäkään, että meidän veteraaninarttu on kesän tiimellyksessä valioitunut ja oli samaisessa Honkajoen näyttelyssä PN-2, ROP-VET ja lopulta BIS-4 VET. Upea päivä siis Thelmallakin.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Niin ylpee...
Olen tosi ylpeä, nimittäin koiristani. Cilla osallistui ensimmäistä kertaa elämässään koiranäyttelyyn lauantaina Tuurissa. Thelmalle kerta oli jo kahdeksas (tosin pieneltä tuokin näyttelymäärä tuntuu, kun otetaan huomioon että Thelma täyttää pian yhdeksän). Kumpikin tyttö pärjäsi loistavasti ja ylittivät kaikki odotukset. Pieni Cilla-riiviö oli rotunsa paras pentu ja Thelma-mummo yllätti myös olemalla rotunsa paras veteraani, paras narttu, sertivoittaja ja VSP. Oi mikä ihana päivä hyytävän kylmästä säästä huolimatta!
torstai 26. helmikuuta 2009
Pikku-Cilla treenailee
Olen päättänyt kasvattaa tuosta suloisesta pikkuriiviöstämme yhteiskuntakelpoisen koiran, joka osaa käyttäytyä, kuuntelee ja tottelee. Tämä lähinnä koska haluan todistaa kaikille, että chihuahuastakin saa hyvin käyttäytyvän, esimerkillisen pikkukoiran, kun vaan jaksaa treenata. Cillan pikkupäähän opit tuntuvat sitäpaitsi uppoavan todella helposti, ainakin tässä vaiheessa, kun ikää on 17 viikkoa.
Tein itselleni listan kaikista perusasioista mitä haluan pienen neidin osaavan. Listan kärkipäässä komeilevat sanat "ei" ja "kontakti". Ei-käskyä tulee tietysti harjoiteltua arkielämässä jotakuinkin joka päivä, vaikka pikkuneiti kohtalaisen kiltti pentu onkin. Kontaktiharjoituksia ujutan myös yhteiseen arkielämäämme, palkitsen katsekontaktista ja huomiosta, mutta toisaalta välillä treenaamme katsekontaktia ihan erikseenkin - keskellä olohuoneen ryijymattoa!
Vaikka olenkin aika hyvin perillä tapakasvatuksen periaatteista, täytyy myöntää, että varsinaisen koulutuksen suhteen olen täysin noviisi. Olen toki yrittänyt lukea aiheesta kirjoja ja artikkeleita, kysellyt tarkempia ohjeita ystäviltäni ja niin edelleen, mutta silti huomaan vähän väliä sortuvani virheisiin, ja mikä pahinta, yleensä tajuan mokanneeni vasta sitten kun huomaan koiran toimivan virheellisesti. Tästä ehkä parhaana ja samalla pahimpana esimerkkinä on Saga, jonka huomaan ehdollistuneen väärille asioille, kuten makupalalle katsekontaktin sijaan.
Virheiden korjaaminen tässä vaiheessa on hankalaa, joskaan ei mahdotonta. Sagan kanssa tilanne on siis hieman mutkikkaampi kuin Cillan kohdalla, joka on vielä kuin puhdas paperi, täysin muokattavissa omanlaisekseni koiraksi.
Nuorelta pennulta en vielä viitsi kovin paljoa vaatia. Olemme käyneet läpi suurin piirtein kaikki aikaisemmin mainitsemaltani listalta löytyvät liikkeet, mutta nyt käymme asiat läpi perusteellisemmin, emmekä etene seuraavaan kohtaan ennen kuin edellinen on kunnolla opeteltu.
Mitä tuo pikkutyttö nyt sitten jo osaakaan? No, ei vielä mitään kovin kummoista. Katsekontaktin se hakee jo varsin mainiosti. Toki namia pitää välillä vilkaista, mutta kun Cilla muistaa, että namia ei heru sitä tuijottamalla, se kääntyy tapittamaan minua silmiin (Tässä asiassa Cilla on valovuosia edellä emoaan Sagaa, joka pystyy tuijottamaan nyrkkiin piilotettua namia minuuttitolkulla kuin hypnotisoitu minun epätoivoisesta lirkuttelustani huolimatta). Istumaan Cilla käy melko kevyestä käsimerkistä, mutta oikean asennon löytäminen on vielä hakusessa. Olen tässä vaiheessa opettanut - tai ainakin yrittänyt opettaa - sen istumaan suoraan eteeni, mutta pylly tahtoo vielä vaeltaa vinoon. Paikka-käsky ja luoksetulo ovat seuraavana listalla. Kumpaakin on menestyksekkäästi jo harjoiteltukin, vaikka paikallaolo tuntuukin olevan pikkuneidille välillä kovin hankalaa, kun koko ajan on johonkin kiire!
Tein itselleni listan kaikista perusasioista mitä haluan pienen neidin osaavan. Listan kärkipäässä komeilevat sanat "ei" ja "kontakti". Ei-käskyä tulee tietysti harjoiteltua arkielämässä jotakuinkin joka päivä, vaikka pikkuneiti kohtalaisen kiltti pentu onkin. Kontaktiharjoituksia ujutan myös yhteiseen arkielämäämme, palkitsen katsekontaktista ja huomiosta, mutta toisaalta välillä treenaamme katsekontaktia ihan erikseenkin - keskellä olohuoneen ryijymattoa!
Vaikka olenkin aika hyvin perillä tapakasvatuksen periaatteista, täytyy myöntää, että varsinaisen koulutuksen suhteen olen täysin noviisi. Olen toki yrittänyt lukea aiheesta kirjoja ja artikkeleita, kysellyt tarkempia ohjeita ystäviltäni ja niin edelleen, mutta silti huomaan vähän väliä sortuvani virheisiin, ja mikä pahinta, yleensä tajuan mokanneeni vasta sitten kun huomaan koiran toimivan virheellisesti. Tästä ehkä parhaana ja samalla pahimpana esimerkkinä on Saga, jonka huomaan ehdollistuneen väärille asioille, kuten makupalalle katsekontaktin sijaan.
Virheiden korjaaminen tässä vaiheessa on hankalaa, joskaan ei mahdotonta. Sagan kanssa tilanne on siis hieman mutkikkaampi kuin Cillan kohdalla, joka on vielä kuin puhdas paperi, täysin muokattavissa omanlaisekseni koiraksi.
Nuorelta pennulta en vielä viitsi kovin paljoa vaatia. Olemme käyneet läpi suurin piirtein kaikki aikaisemmin mainitsemaltani listalta löytyvät liikkeet, mutta nyt käymme asiat läpi perusteellisemmin, emmekä etene seuraavaan kohtaan ennen kuin edellinen on kunnolla opeteltu.
Mitä tuo pikkutyttö nyt sitten jo osaakaan? No, ei vielä mitään kovin kummoista. Katsekontaktin se hakee jo varsin mainiosti. Toki namia pitää välillä vilkaista, mutta kun Cilla muistaa, että namia ei heru sitä tuijottamalla, se kääntyy tapittamaan minua silmiin (Tässä asiassa Cilla on valovuosia edellä emoaan Sagaa, joka pystyy tuijottamaan nyrkkiin piilotettua namia minuuttitolkulla kuin hypnotisoitu minun epätoivoisesta lirkuttelustani huolimatta). Istumaan Cilla käy melko kevyestä käsimerkistä, mutta oikean asennon löytäminen on vielä hakusessa. Olen tässä vaiheessa opettanut - tai ainakin yrittänyt opettaa - sen istumaan suoraan eteeni, mutta pylly tahtoo vielä vaeltaa vinoon. Paikka-käsky ja luoksetulo ovat seuraavana listalla. Kumpaakin on menestyksekkäästi jo harjoiteltukin, vaikka paikallaolo tuntuukin olevan pikkuneidille välillä kovin hankalaa, kun koko ajan on johonkin kiire!
tiistai 6. tammikuuta 2009
Kuulumisia pitkästä aikaa
Mistähän johtuu, että olen äärettömän huono kirjoittamaan päiväkirjaa tai päivittämään blogiani juuri silloin, kun ympärillä tapahtuu mielenkiintoisia asioita?
Edellisen postaukseni ja tämän päivän väliin mahtuu paljon. Itse asiassa kerrottavaa on varmaan liikaakin, sillä sopivaa hetkeä blogin päivittämiseen ei ole oikein löytynyt. Olen toki monta kertaa suunnitellut jotain tänne naputtelevani, mutta silti päivittäminen on jäänyt ja unohtunut, kun jokin muu, akuutimpi asia on häirinnyt hopeahiutaleisiin keskittymistä. Lopulta tänä yönä - pyörittyäni tunnin verran sängyssä ilman pienintäkään merkkiä unesta - päätin hoitaa tämän häiritsevän pienen yksityiskohdan pois päiväjärjestyksestä ja herättää blogini taas hetkellisesti henkiin.
Pentukolmikko, jonka kehitystä sain ihailla kahdeksan viikon ajan, on nyt levittäytynyt maailmalle. Pojat lähtivät joulun jälkeen uusiin koteihinsa. Vain pikkutyttö jäi kotiin - tosin tässä pikkutytössä on koiraa kolmenkin edestä! Cillaksi ristitty pieni neitokainen pistää koko taloutemme uuteen uskoon ja valloittaa paitsi parhaat makuupaikat myös kaikkien sydämet. Toki neidillä on omat ärsyttävät ominaisuutensa, joista ehkä pahin on tapa herätä varhain aamulla kerjäämään huomiota, mutta tämän pakkauksen mukana tulee toisaalta myös aimo annos ihanaa pennuntuoksua ja iloista vilinää, ja sitähän minä olen jo pitkään kaivannutkin!
Tämä syksy tarjosi enemmänkin uuden elämän ihmeitä kun mihin alunperin olin varautunut. Kolme chihuvauvaa syntyivät ihan harkitusti, mutta kissamme järjesti meille pienen yllätyksen - tai neljä pikkuista yllätystä, jos ihan tarkkoja ollaan.
Toki nämä pienet pumpulipallot olisivat pitäneet olla ennustettavissa - olinhan tyhmyyksissäni siirtänyt Riesan sterilisaation ajankohtaa koko ajan myöhemmälle syksyyn. Rangaistus moisesta oli vallan kauhea: neljä ihanaa, pörröistä, pehmoista, hyväntuoksuista höpönassua. Tiedän, ettei tällaisista vahinkovauvoista pitäisi olla järin riemuissaan, mutta niin hurmaavia otuksia nämä karvapallot ovat, ettei niitä yksinkertaisesti voi katsella hullaantumatta totaalisesti. Sitäpaitsi kissanpoikaset tarjosivat yllättäen lohdun veljiään ikävöivälle Cillalle - pikkutyttö nimittäin löysi uudet parhaat ystävänsä aivan toisen lajin parista!
Edellisen postaukseni ja tämän päivän väliin mahtuu paljon. Itse asiassa kerrottavaa on varmaan liikaakin, sillä sopivaa hetkeä blogin päivittämiseen ei ole oikein löytynyt. Olen toki monta kertaa suunnitellut jotain tänne naputtelevani, mutta silti päivittäminen on jäänyt ja unohtunut, kun jokin muu, akuutimpi asia on häirinnyt hopeahiutaleisiin keskittymistä. Lopulta tänä yönä - pyörittyäni tunnin verran sängyssä ilman pienintäkään merkkiä unesta - päätin hoitaa tämän häiritsevän pienen yksityiskohdan pois päiväjärjestyksestä ja herättää blogini taas hetkellisesti henkiin.
Pentukolmikko, jonka kehitystä sain ihailla kahdeksan viikon ajan, on nyt levittäytynyt maailmalle. Pojat lähtivät joulun jälkeen uusiin koteihinsa. Vain pikkutyttö jäi kotiin - tosin tässä pikkutytössä on koiraa kolmenkin edestä! Cillaksi ristitty pieni neitokainen pistää koko taloutemme uuteen uskoon ja valloittaa paitsi parhaat makuupaikat myös kaikkien sydämet. Toki neidillä on omat ärsyttävät ominaisuutensa, joista ehkä pahin on tapa herätä varhain aamulla kerjäämään huomiota, mutta tämän pakkauksen mukana tulee toisaalta myös aimo annos ihanaa pennuntuoksua ja iloista vilinää, ja sitähän minä olen jo pitkään kaivannutkin!
Tämä syksy tarjosi enemmänkin uuden elämän ihmeitä kun mihin alunperin olin varautunut. Kolme chihuvauvaa syntyivät ihan harkitusti, mutta kissamme järjesti meille pienen yllätyksen - tai neljä pikkuista yllätystä, jos ihan tarkkoja ollaan.
Toki nämä pienet pumpulipallot olisivat pitäneet olla ennustettavissa - olinhan tyhmyyksissäni siirtänyt Riesan sterilisaation ajankohtaa koko ajan myöhemmälle syksyyn. Rangaistus moisesta oli vallan kauhea: neljä ihanaa, pörröistä, pehmoista, hyväntuoksuista höpönassua. Tiedän, ettei tällaisista vahinkovauvoista pitäisi olla järin riemuissaan, mutta niin hurmaavia otuksia nämä karvapallot ovat, ettei niitä yksinkertaisesti voi katsella hullaantumatta totaalisesti. Sitäpaitsi kissanpoikaset tarjosivat yllättäen lohdun veljiään ikävöivälle Cillalle - pikkutyttö nimittäin löysi uudet parhaat ystävänsä aivan toisen lajin parista!
torstai 13. marraskuuta 2008
Kaksiviikkoiset ipanat
Pennut ovat niin viehättäviä otuksia nukkuessaan ja tuhistessaan emon tissillä, ettei pentulaatikon äärestä oikeastaan malta poistua vain päivittääkseen kuulumisia blogiin, jota tuskin kukaan koskaan lukee. Tänään kuitenkin toisenlainen velvollisuus kutsui, ja minun oli pakko siirtää iso ahterini vaihteeksi koulunpenkille. Onneksi pennuista ei tarvitse olla erossa muutamaa hassua tuntia enempää - olkoonkin, että minuutit kuluvat täällä koululla äärettömän hitaasti, ja kahden tunnin koulupäivä tuntuu kestävän ikuisuuden.
Tämä pakollinen kouluvisiitti kaikessa tylsyydessään tarjoaa kuitenkin mainion mahdollisuuden blogiin naputtelulle, sillä opettajaa ei juurikaan näytä kiinnostavan, mitä me opiskelijat oikeastaan tietokoneillamme teemme.
Koen silti tarvetta hieman puollustella toimintaani: Käymme tällä tunnilla läpi sellaisia asioita, jotka ovat minulle entuudestaan tuttuja, joten älkää ainakaan suoraan tuomitko minua!
Pennut kasvavat hurjaa vauhtia. Suurin poika painaa liki puolikiloa - ja on vasta 14 vuorokautta vanha! Pikkutyttökin on oikeastaan jo kolminkertaistanut painonsa - Hieman päälle 100 grammaisesta rääpäleestä on kasvanut jo kunnon kokoinen pentu. Alkuviikosta naperoilla aukesivat myös silmät - ja mikä olisikaan suloisempi näky, kuin pienen pieni pentu, joka tihrustelee maailmaa "uusilla" silmillään.
Tämä pakollinen kouluvisiitti kaikessa tylsyydessään tarjoaa kuitenkin mainion mahdollisuuden blogiin naputtelulle, sillä opettajaa ei juurikaan näytä kiinnostavan, mitä me opiskelijat oikeastaan tietokoneillamme teemme.
Koen silti tarvetta hieman puollustella toimintaani: Käymme tällä tunnilla läpi sellaisia asioita, jotka ovat minulle entuudestaan tuttuja, joten älkää ainakaan suoraan tuomitko minua!
Pennut kasvavat hurjaa vauhtia. Suurin poika painaa liki puolikiloa - ja on vasta 14 vuorokautta vanha! Pikkutyttökin on oikeastaan jo kolminkertaistanut painonsa - Hieman päälle 100 grammaisesta rääpäleestä on kasvanut jo kunnon kokoinen pentu. Alkuviikosta naperoilla aukesivat myös silmät - ja mikä olisikaan suloisempi näky, kuin pienen pieni pentu, joka tihrustelee maailmaa "uusilla" silmillään.
perjantai 31. lokakuuta 2008
Uuden elämän ihme
Odottelu on päättynyt. Melko hermojaraastavalla tavalla se päättyikin, mutta tässä on tulos.
Synnytys käynnistyi eilen puoleltapäivin, ja aluksi kaikki tuntui menevän hyvin. Hetkeä myöhemmin löysin itseni kuitenkin eläinlääkärin vastaanoton odotustilasta jännittämässä, kuinka leikkauspöydällä makaavalle koiralleni ja mahdollisille pennuille kävisi. Siinä tilanteessa minuutit tuntuivat hurjan pitkiltä, mutta onneksi seurassani oli vanhempi naishenkilö, jonka kanssa jutusteleminen vei ajatukseni tehokkaasti pois kaikista niistä kauhukuvista, mitä sana sektio päähäni yleensä onnistuu luomaan.
Kesken keskustelutuokiomme kuulimme leikkaussalin puolelta pontevan rääkäisyn. Maailmaan oli saatettu ainakin yksi uusi elämä. Hetkeä myöhemmin hoitaja ryntäsi luokseni kahden pienen käärön kanssa ja työnsi syliini kaksi varsin pirteää urospentua. Kolmas pennuista oli kuulemma hyvin eloton vielä, ja eläinlääkäri ja hoitaja tekivätkin tunnin verran töitä, ennen kuin pienen pieni tyttö saatiin kunnolla virkoamaan.
Saga menetti leikkauksessa paljon verta, ja kohtu tihkui vielä leikkauksen jälkeenkin tovin. Pysyttelimme eläinklinikalla tilannetta seuraten. Saga makasi peittokasan alla, lämpöpullojen keskellä tiputuksessa ja hytisi kylmästä. Vaikka pienet pennut ihania ovatkin, katsellessani vällyjen alla hytisevää koiraani en voinut olla soimaamatta itseäni siitä, että olin tieten tahtoen laittanut aluilleen tällaisen tapahtumaketjun pari kuukautta aikaisemmin.
Saga alkoi kuitenkin nopeasti virkoamaan ja lämpenemään, ja vuotokin väheni pikkuhiljaa. Pennut eivät sitä jaksaneet vielä siinä vaiheessa kiinnostaa, mutta voiko koiraraukkaa siitä moittia, olihan se juuri käynyt läpi melkoisen tapahtumasarjan, eikä olo varmasti aivan kivutonkaan ollut. Pakkasin pennut yhdessä hoitajan kanssa kylmälaukkuun lämpöpullojen päälle, laitoin Sagan kuljetuskoppaansa, ja palasimme kotiin.
Olin valmistautunut valvomaan koko yön, sillä en uskonut Sagan vielä välittävän pennuistaan. Eläinlääkärikin oli epäillyt, että Saga kiinnostuisi pennuistaan vasta myöhemmin, kuitenkin viimeistään vuorokauden kuluttua. Päästessäni kotiin ja nostaessani pennut pentulaatikkoon tapahtui kuitenkin jotain vallan ihmeellistä. Saga käveli reippaasti pentujensa luokse ja asettui imettämään ja puhdistamaan niitä, eikä sillä näyttänyt olevan epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä olisi hänen pentujaan.
Suuri kiitos avusta Mai-Vetin ihanalle henkilökunnalle, erityisesti Merjalle ja Sarille!
maanantai 27. lokakuuta 2008
61/59 VRK
Sanoin Sagalle, ettei viikonlopun aikana saa synnyttää. Saga oli kiltti tyttö, kuten aina, ja totteli emäntäänsä. Odottelu siis jatkuu, ja ainakin toistaiseksi selvät merkit synnytyksen käynnistymisestä antavat odottaa itseään. Äsken tyhjeni ruokakippokin sellaisella vauhdilla, että tuskin vielä ensiyönä tarvitsee herätä auttamaan pentuja maailmaan, vaikka eihän sitä koskaan voi tietää.
Jos rehellisiä ollaan, tämä odottelu ja jännittäminen alkaa käydä emännän hermoille. Koira itse on sentään rauhallinen kuin viilipytty. Lähinnä se lepäilee tyynyllään, sohvalla, milloin missäkin, ikään kuin kerätäkseen voimia tulevaa koitosta varten. Välillä se nousee jaloittelemaan ja tutkimaan, mitä kaverit mahtavat touhuta - riehumaan se ei enää itse kuitenkaan innostu, mutta kukapa tuollaisen mahan kanssa jaksaisi kauheasti peuhatakaan.
Jos rehellisiä ollaan, tämä odottelu ja jännittäminen alkaa käydä emännän hermoille. Koira itse on sentään rauhallinen kuin viilipytty. Lähinnä se lepäilee tyynyllään, sohvalla, milloin missäkin, ikään kuin kerätäkseen voimia tulevaa koitosta varten. Välillä se nousee jaloittelemaan ja tutkimaan, mitä kaverit mahtavat touhuta - riehumaan se ei enää itse kuitenkaan innostu, mutta kukapa tuollaisen mahan kanssa jaksaisi kauheasti peuhatakaan.
lauantai 25. lokakuuta 2008
Tiineyskuulumisia
Olen "mammalomalla" - ainakin osittain. Tekemistä nimittäin riittää. Onneksi pystyn tekemään kaiken täältä kotoa käsin, eikä minun tarvitse jättää tuota viimeisillään olevaa narttua hetkeksikään yksin.
Eilen käytiin tytön kanssa tiineysröntgenissä. Kuvasta löytyi peräti kolme pentua, vaikka vauvavatsan koko ei mikään päätähuimaava ole ollutkaan. Toki tuo pallomaha on paisunut koko ajan, eikä se näytä enää niin pieneltä kuin aikaisemmin. Tänäaamuna vatsa tuntui itseasiassa valtavalta, mutta ehkä se johtuu vain siitä, että nyt tiedän pentujen tarkan lukumäärän.
Ensimmäinen pentu on röntgenkuvan mukaan tulossa takajalat edellä - kuten viimeksikin, kaksi vuotta sitten. Toivon tosissaan, että synnytyksestä selvittäisiin ilman eläinlääkärin apua, mutta kauhukuva synnytyskanavaan juuttuneesta jättiläispennusta, jonka takatassut pilkottavat jo ulkona, kummittelee väkisinkin mielessä. Viimeyönä näin unta, jossa tartuin pikkukäpäliin lukkopihdeillä saadakseni niistä kunnon otteen. Hyi hirvitys.
Jännittävät hetket ovat siis käsillä. Kunpa kaikki menisi hyvin!
Eilen käytiin tytön kanssa tiineysröntgenissä. Kuvasta löytyi peräti kolme pentua, vaikka vauvavatsan koko ei mikään päätähuimaava ole ollutkaan. Toki tuo pallomaha on paisunut koko ajan, eikä se näytä enää niin pieneltä kuin aikaisemmin. Tänäaamuna vatsa tuntui itseasiassa valtavalta, mutta ehkä se johtuu vain siitä, että nyt tiedän pentujen tarkan lukumäärän.
Ensimmäinen pentu on röntgenkuvan mukaan tulossa takajalat edellä - kuten viimeksikin, kaksi vuotta sitten. Toivon tosissaan, että synnytyksestä selvittäisiin ilman eläinlääkärin apua, mutta kauhukuva synnytyskanavaan juuttuneesta jättiläispennusta, jonka takatassut pilkottavat jo ulkona, kummittelee väkisinkin mielessä. Viimeyönä näin unta, jossa tartuin pikkukäpäliin lukkopihdeillä saadakseni niistä kunnon otteen. Hyi hirvitys.
Jännittävät hetket ovat siis käsillä. Kunpa kaikki menisi hyvin!
lauantai 18. lokakuuta 2008
H-hetki lähestyy
Tuon tulevan mamman tiineysultrassa näkyi siis kolme-neljä alkiota. Noh, laskettu aika lähestyy, ja maha ei kovin suureksi ole kasvanut, joten luultavasti siellä ei ihan niin montaa möngertäjää ole, kuin mitä ultra lupaili. Mamman masu on oikeastaan aika pieni. Muhkurainen - ja pieni.
Täytynee ensiviikolla käydä röntgenissä tarkistamassa lukumäärä, mutta kovin suuria toiveita en elättele tuon mahan koosta johtuen.
Täytynee ensiviikolla käydä röntgenissä tarkistamassa lukumäärä, mutta kovin suuria toiveita en elättele tuon mahan koosta johtuen.
perjantai 26. syyskuuta 2008
Tiineysultra
En ole aikaisemmin käynyt koiran kanssa tiineysultrassa - vaikka ultraus tapahtumana onkin tuon vanhuksen kanssa tullut jotakuinkin tutuksi. Lienee siis sanomattakin selvää, että minua jännitti hurjasti pysäköidessäni autoa eläinlääkärimme pihaan tänä aamuna. Varmaankin juuri jännityksestä johtui, että tuntui kuin kaikki olisi ollut aivan uutta, vaikka olenkin ollut samassa toimenpiteessä mukana ennenkin, eri syystä vain.
En ymmärtänyt ruudulla näkyvästä epämääräisestä kuvasta juurikaan mitään, kunnes eläinlääkäri selitti, mitä ruudulta kannatti etsiä. Pimeässä huoneessa laskeskelin "pentujenalkuja" samalla kuin rapsuttelin koiraa rauhoitellen korvan takaa. Kolme-neljä pentua löytyi. Aivan tarkasti eläinlääkäri ei osannut sanoa, mutta neljää kuitenkin veikkasi. Käymme tietysti vielä röntgenissä lähempänä laskettua aikaa varmistamassa tilanteen.
Huh! Voin huokaista helpotuksesta ainakin tässä vaiheessa. Tietysti kaikki on vielä mahdollista, mutta ainakin edellytykset sopivan kokoiselle, useamman pennun pentueelle ovat todistettavasti olemassa!
En ymmärtänyt ruudulla näkyvästä epämääräisestä kuvasta juurikaan mitään, kunnes eläinlääkäri selitti, mitä ruudulta kannatti etsiä. Pimeässä huoneessa laskeskelin "pentujenalkuja" samalla kuin rapsuttelin koiraa rauhoitellen korvan takaa. Kolme-neljä pentua löytyi. Aivan tarkasti eläinlääkäri ei osannut sanoa, mutta neljää kuitenkin veikkasi. Käymme tietysti vielä röntgenissä lähempänä laskettua aikaa varmistamassa tilanteen.
Huh! Voin huokaista helpotuksesta ainakin tässä vaiheessa. Tietysti kaikki on vielä mahdollista, mutta ainakin edellytykset sopivan kokoiselle, useamman pennun pentueelle ovat todistettavasti olemassa!
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Odotusta
En ole ihan varma, onko odottaminen hauskaa vai inhottavaa. Mahdollisesti se on molempia, riippuen vähän mielentilasta, jäljellä olevasta ajasta ja siitä, mitä odottaa.
Meillä odotetaan pentuja ja koko sitä hulabaloota mikä pentuihin liittyy. Ensin tulevat tietysti odotusajan eri vaiheet, sitten synnytys, sitten pentujen kehityksen eri vaiheet, ja lopulta se hetki, kun pennut lähtevät uusiin koteihinsa - olettaen, että raaskin niitä myydä. Urospennuista luovun ilomielin, jos oikea koti löytyy, mutta narttupennut ovat sitten ihan toinen juttu. Mukiinmenevää tyttöä meille kovasti kaivataan - mutta koska huono tuuri tuntuu kuuluvan vakiovarusteisiini, joista en edes halutessani pääse eroon, olen henkisesti täysin valmistautunut yhden pennun pentueeseen, jossa se ainokainenkin on varustettu "väärin vehkein".
Perjantaina kiikutan tuon tulevan mamman ultrattavaksi. Kaikki merkit tuntuvat kyllä viittaavan siihen, että masussa kasvaa uuden sukupolven alku, mutta en laittaisi siitä kuitenkaan päätäni pantiksi. Siksi haluan käydä varmistamassa, että kohdussa tosiaan on elämää, ja että heinäkuun lopulla tehty visiitti Etelä-Suomeen varmasti kantaa hedelmää. Samalla eläinlääkärimme saa pienen ennakkovaroituksen siitä, mitä on mahdollisesti tuloillaan.
Edellisestä pentueesta alkaa olla niin kauan, etten enää muista, mitä kaikkea silloin tuli ihmeteltyä. Luultavasti tällä kertaa tulee ihmeteltyä aivan samoja asioita, kun kaikki normaalista poikkeava kiinnittää huomion. Jonkin aikaa sitten kyselin eläinlääkäriltä, pitäisikö pari viikkoa astutuksen jälkeen ilmenevästä rusehtavasta vuodosta huolestua. Ei kuulemma tarvitse, jos koira muuten on normaali. Oudolta tuntuu sekin, että tuo yleensä villi ja vilkas tyttö on muuttunut häkellyttävän tyyneksi ja viettää suurimman osan ajasta lepäillen ja laiskotellen. Ruokakaan ei maistu enää kunnolla, vaikka ennen kippo tyhjeni ennätysvauhtia. Lisäksi siitä on tullut erityisen hellyydenkipeä.
Minä tietysti paijaan ja paapon, onhan se sentään odottava äiti, jolla on vielä raskas urakka edessä!
Meillä odotetaan pentuja ja koko sitä hulabaloota mikä pentuihin liittyy. Ensin tulevat tietysti odotusajan eri vaiheet, sitten synnytys, sitten pentujen kehityksen eri vaiheet, ja lopulta se hetki, kun pennut lähtevät uusiin koteihinsa - olettaen, että raaskin niitä myydä. Urospennuista luovun ilomielin, jos oikea koti löytyy, mutta narttupennut ovat sitten ihan toinen juttu. Mukiinmenevää tyttöä meille kovasti kaivataan - mutta koska huono tuuri tuntuu kuuluvan vakiovarusteisiini, joista en edes halutessani pääse eroon, olen henkisesti täysin valmistautunut yhden pennun pentueeseen, jossa se ainokainenkin on varustettu "väärin vehkein".
Perjantaina kiikutan tuon tulevan mamman ultrattavaksi. Kaikki merkit tuntuvat kyllä viittaavan siihen, että masussa kasvaa uuden sukupolven alku, mutta en laittaisi siitä kuitenkaan päätäni pantiksi. Siksi haluan käydä varmistamassa, että kohdussa tosiaan on elämää, ja että heinäkuun lopulla tehty visiitti Etelä-Suomeen varmasti kantaa hedelmää. Samalla eläinlääkärimme saa pienen ennakkovaroituksen siitä, mitä on mahdollisesti tuloillaan.
Edellisestä pentueesta alkaa olla niin kauan, etten enää muista, mitä kaikkea silloin tuli ihmeteltyä. Luultavasti tällä kertaa tulee ihmeteltyä aivan samoja asioita, kun kaikki normaalista poikkeava kiinnittää huomion. Jonkin aikaa sitten kyselin eläinlääkäriltä, pitäisikö pari viikkoa astutuksen jälkeen ilmenevästä rusehtavasta vuodosta huolestua. Ei kuulemma tarvitse, jos koira muuten on normaali. Oudolta tuntuu sekin, että tuo yleensä villi ja vilkas tyttö on muuttunut häkellyttävän tyyneksi ja viettää suurimman osan ajasta lepäillen ja laiskotellen. Ruokakaan ei maistu enää kunnolla, vaikka ennen kippo tyhjeni ennätysvauhtia. Lisäksi siitä on tullut erityisen hellyydenkipeä.
Minä tietysti paijaan ja paapon, onhan se sentään odottava äiti, jolla on vielä raskas urakka edessä!
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Koiranäyttelyhuumaa
Ihmisessä, joka ajaa vapaaehtoisesti liki pari tuhatta kilometriä koiran nimen eteen tulevien titteleiden toivossa, täytyy olla jotain vialla. Tähän tulokseen tulin sunnuntai-iltana, kun astuin ulos autosta kotipihassamme - takanani suunnaton määrä kilometrejä ja kaksi koiranäyttelyä. Lauantaina istuin Pohjois-Ruotsissa jännittämässä, kuinka koirani pärjäisi ensimmäisessä näyttelyssään Suomen rajojen ulkopuolella. Sunnuntaina seisoinkin jo Rovaniemellä vesisateessa kaivamassa kananpaloja taskustani, joiden avulla yritin saada koirani esittämään parhaat puolensa itsestään tuomarille. Siinä katsellessani pientä, läpimärkää sessuani, joka innokkaasti pyrki toteuttamaan emäntänsä tahtoa taivaalta tihkuvasta vedestä huolimatta, pohdin, olivatko tavoittelemani tittelit ja palkinnot todellakin kaiken tämän vaivan arvoisia.
Viikonlopun saldo ei ollut mitenkään huono. Ruotsin juhannusnäyttelystä irtosi BIR-sijoitus ja yksi titteli lisää koiran nimen eteen. Rovaniemellä koirani sijoittui toiseksi paras narttu -luokassa. Reissu muutenkin oli oikeastaan hirveän hauska, olkoonkin että vietimme suurimman osan ajasta autossa istuen.
Purkaessani eilen matkalaukkuani sattui käteeni näyttelymatkalta mukaan tarttuneet palkinnot. Hypistelin ruusukkeita ja pahvilappuja käsissäni, kun viikonlopun sankaritar hyppäsi syliini anastaakseen yhden voittamistaan ruusukkeista. Katselin huvittuneena, kuinka se retuutti punakeltaista BIR-ruusuketta, onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka hieno palkinto itse asiassa oli kyseessä. Pian vanhempi narttukin osallistui leikkiin, johon liittyi paitsi palkintoruusukkeen pemistäminen, myös erinäisten sijoitusta osoittavien nauhojen totaalinen tuhoaminen.
Koirani eivät ehkä ymmärrä ruusukkeiden tai pokaalien päälle, mutta uskallan silti väittää, että ne tietävät, milloin voittavat ja milloin häviävät. Koirat vaistoavat esittäjänsä tunteet, ja kun menestystä tulee, esittäjän into ja iloisuus tarttuu myös esitettäviin koiriin. Ainakin omat koirani tuntuvat ymmärtävän, että ROP-kehässä voi jo olla ylpeä saavutuksestaan, ja että silloin, kun emäntä alkaa pakata tavaroitaan heti ensimmäisen esiintymiskierroksen jälkeen, kannattaa näyttää yrmeältä.
Katselen punakeltaisia ruusukkeita seinällä ja hymyilen. On oikeastaan ihan kiva olla päästään vähän vinksallaan. Ilman sitä pientä vikaa päässäni olisin monta huikeaa kokemusta köyhempi.
Viikonlopun saldo ei ollut mitenkään huono. Ruotsin juhannusnäyttelystä irtosi BIR-sijoitus ja yksi titteli lisää koiran nimen eteen. Rovaniemellä koirani sijoittui toiseksi paras narttu -luokassa. Reissu muutenkin oli oikeastaan hirveän hauska, olkoonkin että vietimme suurimman osan ajasta autossa istuen.
Purkaessani eilen matkalaukkuani sattui käteeni näyttelymatkalta mukaan tarttuneet palkinnot. Hypistelin ruusukkeita ja pahvilappuja käsissäni, kun viikonlopun sankaritar hyppäsi syliini anastaakseen yhden voittamistaan ruusukkeista. Katselin huvittuneena, kuinka se retuutti punakeltaista BIR-ruusuketta, onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka hieno palkinto itse asiassa oli kyseessä. Pian vanhempi narttukin osallistui leikkiin, johon liittyi paitsi palkintoruusukkeen pemistäminen, myös erinäisten sijoitusta osoittavien nauhojen totaalinen tuhoaminen.
Koirani eivät ehkä ymmärrä ruusukkeiden tai pokaalien päälle, mutta uskallan silti väittää, että ne tietävät, milloin voittavat ja milloin häviävät. Koirat vaistoavat esittäjänsä tunteet, ja kun menestystä tulee, esittäjän into ja iloisuus tarttuu myös esitettäviin koiriin. Ainakin omat koirani tuntuvat ymmärtävän, että ROP-kehässä voi jo olla ylpeä saavutuksestaan, ja että silloin, kun emäntä alkaa pakata tavaroitaan heti ensimmäisen esiintymiskierroksen jälkeen, kannattaa näyttää yrmeältä.
Katselen punakeltaisia ruusukkeita seinällä ja hymyilen. On oikeastaan ihan kiva olla päästään vähän vinksallaan. Ilman sitä pientä vikaa päässäni olisin monta huikeaa kokemusta köyhempi.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2008
Siivouspäivä ja muita jupinoita
Tuntijärjestelyistä johtuen minulle suotiin ylimääräinen vapaapäivä keskelle viikkoa. Ajattelin käyttää tämän päivän hyödyksi ja siivota. Syntymäpäiväni lähestyy, ja olisi kiva saada kämppä jonkinlaiseen kuosiin ennen sitä. Meille ei ole tulossa vieraita, mutta oma mielenrauhani kärsii, jos on hirveän sotkuista juhlapäivänä.
Otin imurin esiin heti aamupäivällä. Kissa vilkaisi sitä yhden ainoan kerran ja pinkoi sitten piiloon. En ole nähnyt koko kattia sen koommin. Katoaminen johtunee siitä, että imuri on lojunut koko päivän keskellä tuvan lattiaa, ja kissa inhoaa sitä koko pienen sydämensä pohjasta. Sain siis nostettua imurin ulos siivouskaapista - mutta toistaiseksi en ole vielä saanut imuroitua ensimmäistäkään lattianeliöä.
Sen sijaan sain patistettua itseni lenkille. Pihalla on oikeastaan aika kiva sää, vaikkei aurinko paistakaan. En kuitenkaan osannut arvata, että kaikki päällystämättömät tiet olisivat silkkaa mutavelliä. Rentouttavaksi tarkoitetusta lenkistä tulikin tuskallinen taivallus kuran ja liejun seassa, kun jokaisella askeleella jalkani upposivat nilkkaa myöten mutaan. Onnettomuudekseni olin vieläpä ottanut mukaani kaikki kolme koiraa. Puolessa välissä matkaa ne selvästi tympääntyivät mudassa kahlaamiseen ja hidastimme vauhtia, niin että arvon neidit saivat rauhassa tuumata, mihin kohtaan uskaltaisivat seuraavaksi tassunsa laskea.
Lopulta jätimme peltomaisemat taaksemme ja käännyimme takaisin kohti kotia ja päällystettyjä teitä. Kun muta jalkojen alla muuttui taas asfaltiksi, huokaisin helpotuksesta. Hetkellinen helpotuksen tunne vaihtui kuitenkin täydelliseen kauhistukseen erehtyessäni vilkaisemaan koiria, jotka löntystivät perässäni kyllästyneen oloisina: Kaikki kolme olivat paksun, harmaan kurakerroksen peitossa korvanpäitään myöten. Saavuttaessamme ulko-oven nappasin koirat syliini ja kannoin ne suoraan lämpimään suihkuun. Imuri sai toistaiseksi unohtua.
Tämä lenkki taisi olla liikaa myös tuolle lauman uusimmalle jäsenelle, jonka toin kotiin viime lauantaina. Vaikka tämä neiti omistajansa mukaan nauttiikin ulkoilusta melkein yhtä paljon kuin syömisestä, tämänpäiväisellä lenkillä sen olemuksessa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että sillä olisi ollut hauskaa.
Lohduttaisikohan sitä tieto siitä, että hauskaa ei ollut minullakaan?
Ah, tämä Suomen ihana talvi. Tai kevät. Mikä onkaan.
Otin imurin esiin heti aamupäivällä. Kissa vilkaisi sitä yhden ainoan kerran ja pinkoi sitten piiloon. En ole nähnyt koko kattia sen koommin. Katoaminen johtunee siitä, että imuri on lojunut koko päivän keskellä tuvan lattiaa, ja kissa inhoaa sitä koko pienen sydämensä pohjasta. Sain siis nostettua imurin ulos siivouskaapista - mutta toistaiseksi en ole vielä saanut imuroitua ensimmäistäkään lattianeliöä.
Sen sijaan sain patistettua itseni lenkille. Pihalla on oikeastaan aika kiva sää, vaikkei aurinko paistakaan. En kuitenkaan osannut arvata, että kaikki päällystämättömät tiet olisivat silkkaa mutavelliä. Rentouttavaksi tarkoitetusta lenkistä tulikin tuskallinen taivallus kuran ja liejun seassa, kun jokaisella askeleella jalkani upposivat nilkkaa myöten mutaan. Onnettomuudekseni olin vieläpä ottanut mukaani kaikki kolme koiraa. Puolessa välissä matkaa ne selvästi tympääntyivät mudassa kahlaamiseen ja hidastimme vauhtia, niin että arvon neidit saivat rauhassa tuumata, mihin kohtaan uskaltaisivat seuraavaksi tassunsa laskea.
Lopulta jätimme peltomaisemat taaksemme ja käännyimme takaisin kohti kotia ja päällystettyjä teitä. Kun muta jalkojen alla muuttui taas asfaltiksi, huokaisin helpotuksesta. Hetkellinen helpotuksen tunne vaihtui kuitenkin täydelliseen kauhistukseen erehtyessäni vilkaisemaan koiria, jotka löntystivät perässäni kyllästyneen oloisina: Kaikki kolme olivat paksun, harmaan kurakerroksen peitossa korvanpäitään myöten. Saavuttaessamme ulko-oven nappasin koirat syliini ja kannoin ne suoraan lämpimään suihkuun. Imuri sai toistaiseksi unohtua.
Tämä lenkki taisi olla liikaa myös tuolle lauman uusimmalle jäsenelle, jonka toin kotiin viime lauantaina. Vaikka tämä neiti omistajansa mukaan nauttiikin ulkoilusta melkein yhtä paljon kuin syömisestä, tämänpäiväisellä lenkillä sen olemuksessa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että sillä olisi ollut hauskaa.
Lohduttaisikohan sitä tieto siitä, että hauskaa ei ollut minullakaan?
Ah, tämä Suomen ihana talvi. Tai kevät. Mikä onkaan.
keskiviikko 10. lokakuuta 2007
Mietteitä koulunpenkiltä
Suurimman osan ajasta opiskelu tuntuu vastenmieliseltä. 45 minuuttia tuntuu tätä nykyä vähintäänkin kaksituntiselta, mikäli sen joutuu viettämään koulunpenkillä istuen. En ymmärrä, miten pärjäsin lukiossa, jossa oppitunnit kestivät 70 minuuttia, sillä täällä ammattikorkeakoulussa näännyn ensimmäisen vartin kuluessa. Tauotkaan eivät ole auttaneet sen jälkeen kuin lopetin tupakoinnin; en kykene keksimään yhtä rentouttavaa vastaavaa toimintaa välituntien ajaksi.
Olen kuitenkin oppinut, ettei tunnilla läsnäolemiseen tarvita muuta kuin opiskeluun harjautunut keho - sellainen, joka osaa näyttää keskittyneeltä ja kirjoittaa muistiinpanot itsestään, niin että voin käyttää kaiken aivokapasiteettini jonkin mielenkiintoisemman tai tärkeämmän asian pohtimiseen. Eiliset tunnit menivät koiraa murehtiessa - joka muuten parani ihmeellisesti itsestään yön aikana - ja tänään olen pyöritellyt mielessäni tulevaa viikonloppua, mieheni lähestyvää syntymäpäivää ja syyslomasuunnitelmia. Erityisen kivaa on suunnitella rakkaan syntymäpäivää, joka osuu juuri syyslomaviikolle, vaikka en vielä tiedä, onko kultani silloin edes kotona.
Koulu on myös varsin sopiva paikka pohtia kissatulokkaallemme sopivaa nimeä. Se on yli viikon riehunut meillä nimettömänä, sillä mikään mieleentullut nimi ei tunnu sopivan kyseiselle virtapallolle. Viikonloppuna se oli Pabu, maanantaina Kati, eilen Aiko. Viimeyönä kutsuin sitä Häiriköksi: Mieheni poissaollessa nukun lähes aina tuvan puolella elukoitten seurassa, ja tämä itsepäinen katti änkeytyi yöllä tyynylleni kiehnaamaan ja kehräämään kerta toisensa jälkeen häätöyrityksistäni huolimatta.
En koskaan ole ollut kissaihminen. Olen aina pitänyt kissoja liian itsetietoisina, liian omapäisinä ja liian ylpeinä, eikä nämä ominaisuudet ole vedonneet minuun sillä tavalla kuin koirien nöyryys, uskollisuus ja ehdoton rehellisyys isäntäänsä tai emäntäänsä kohtaan. Tuo uusin kissatulokas on kuitenkin häkellyttävä tapaus. Se on juuri niin kissamainen kuin kissa vaan voi olla, ja aivan uskomattoman ihastuttava otus kaikkine ihmeellisine ominaisuuksineen. Vaikka minusta ei kissaihmistä saa väännettyä millään, alan vihdoin ymmärtää, miksi kissat viehättävät toisia enemmän kuin koirat.
Olen kuitenkin oppinut, ettei tunnilla läsnäolemiseen tarvita muuta kuin opiskeluun harjautunut keho - sellainen, joka osaa näyttää keskittyneeltä ja kirjoittaa muistiinpanot itsestään, niin että voin käyttää kaiken aivokapasiteettini jonkin mielenkiintoisemman tai tärkeämmän asian pohtimiseen. Eiliset tunnit menivät koiraa murehtiessa - joka muuten parani ihmeellisesti itsestään yön aikana - ja tänään olen pyöritellyt mielessäni tulevaa viikonloppua, mieheni lähestyvää syntymäpäivää ja syyslomasuunnitelmia. Erityisen kivaa on suunnitella rakkaan syntymäpäivää, joka osuu juuri syyslomaviikolle, vaikka en vielä tiedä, onko kultani silloin edes kotona.
Koulu on myös varsin sopiva paikka pohtia kissatulokkaallemme sopivaa nimeä. Se on yli viikon riehunut meillä nimettömänä, sillä mikään mieleentullut nimi ei tunnu sopivan kyseiselle virtapallolle. Viikonloppuna se oli Pabu, maanantaina Kati, eilen Aiko. Viimeyönä kutsuin sitä Häiriköksi: Mieheni poissaollessa nukun lähes aina tuvan puolella elukoitten seurassa, ja tämä itsepäinen katti änkeytyi yöllä tyynylleni kiehnaamaan ja kehräämään kerta toisensa jälkeen häätöyrityksistäni huolimatta.
En koskaan ole ollut kissaihminen. Olen aina pitänyt kissoja liian itsetietoisina, liian omapäisinä ja liian ylpeinä, eikä nämä ominaisuudet ole vedonneet minuun sillä tavalla kuin koirien nöyryys, uskollisuus ja ehdoton rehellisyys isäntäänsä tai emäntäänsä kohtaan. Tuo uusin kissatulokas on kuitenkin häkellyttävä tapaus. Se on juuri niin kissamainen kuin kissa vaan voi olla, ja aivan uskomattoman ihastuttava otus kaikkine ihmeellisine ominaisuuksineen. Vaikka minusta ei kissaihmistä saa väännettyä millään, alan vihdoin ymmärtää, miksi kissat viehättävät toisia enemmän kuin koirat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
