Tuntijärjestelyistä johtuen minulle suotiin ylimääräinen vapaapäivä keskelle viikkoa. Ajattelin käyttää tämän päivän hyödyksi ja siivota. Syntymäpäiväni lähestyy, ja olisi kiva saada kämppä jonkinlaiseen kuosiin ennen sitä. Meille ei ole tulossa vieraita, mutta oma mielenrauhani kärsii, jos on hirveän sotkuista juhlapäivänä.
Otin imurin esiin heti aamupäivällä. Kissa vilkaisi sitä yhden ainoan kerran ja pinkoi sitten piiloon. En ole nähnyt koko kattia sen koommin. Katoaminen johtunee siitä, että imuri on lojunut koko päivän keskellä tuvan lattiaa, ja kissa inhoaa sitä koko pienen sydämensä pohjasta. Sain siis nostettua imurin ulos siivouskaapista - mutta toistaiseksi en ole vielä saanut imuroitua ensimmäistäkään lattianeliöä.
Sen sijaan sain patistettua itseni lenkille. Pihalla on oikeastaan aika kiva sää, vaikkei aurinko paistakaan. En kuitenkaan osannut arvata, että kaikki päällystämättömät tiet olisivat silkkaa mutavelliä. Rentouttavaksi tarkoitetusta lenkistä tulikin tuskallinen taivallus kuran ja liejun seassa, kun jokaisella askeleella jalkani upposivat nilkkaa myöten mutaan. Onnettomuudekseni olin vieläpä ottanut mukaani kaikki kolme koiraa. Puolessa välissä matkaa ne selvästi tympääntyivät mudassa kahlaamiseen ja hidastimme vauhtia, niin että arvon neidit saivat rauhassa tuumata, mihin kohtaan uskaltaisivat seuraavaksi tassunsa laskea.
Lopulta jätimme peltomaisemat taaksemme ja käännyimme takaisin kohti kotia ja päällystettyjä teitä. Kun muta jalkojen alla muuttui taas asfaltiksi, huokaisin helpotuksesta. Hetkellinen helpotuksen tunne vaihtui kuitenkin täydelliseen kauhistukseen erehtyessäni vilkaisemaan koiria, jotka löntystivät perässäni kyllästyneen oloisina: Kaikki kolme olivat paksun, harmaan kurakerroksen peitossa korvanpäitään myöten. Saavuttaessamme ulko-oven nappasin koirat syliini ja kannoin ne suoraan lämpimään suihkuun. Imuri sai toistaiseksi unohtua.
Tämä lenkki taisi olla liikaa myös tuolle lauman uusimmalle jäsenelle, jonka toin kotiin viime lauantaina. Vaikka tämä neiti omistajansa mukaan nauttiikin ulkoilusta melkein yhtä paljon kuin syömisestä, tämänpäiväisellä lenkillä sen olemuksessa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että sillä olisi ollut hauskaa.
Lohduttaisikohan sitä tieto siitä, että hauskaa ei ollut minullakaan?
Ah, tämä Suomen ihana talvi. Tai kevät. Mikä onkaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti