Koiranäyttelyhuumaa

Ihmisessä, joka ajaa vapaaehtoisesti liki pari tuhatta kilometriä koiran nimen eteen tulevien titteleiden toivossa, täytyy olla jotain vialla. Tähän tulokseen tulin sunnuntai-iltana, kun astuin ulos autosta kotipihassamme - takanani suunnaton määrä kilometrejä ja kaksi koiranäyttelyä. Lauantaina istuin Pohjois-Ruotsissa jännittämässä, kuinka koirani pärjäisi ensimmäisessä näyttelyssään Suomen rajojen ulkopuolella. Sunnuntaina seisoinkin jo Rovaniemellä vesisateessa kaivamassa kananpaloja taskustani, joiden avulla yritin saada koirani esittämään parhaat puolensa itsestään tuomarille. Siinä katsellessani pientä, läpimärkää sessuani, joka innokkaasti pyrki toteuttamaan emäntänsä tahtoa taivaalta tihkuvasta vedestä huolimatta, pohdin, olivatko tavoittelemani tittelit ja palkinnot todellakin kaiken tämän vaivan arvoisia.

Viikonlopun saldo ei ollut mitenkään huono. Ruotsin juhannusnäyttelystä irtosi BIR-sijoitus ja yksi titteli lisää koiran nimen eteen. Rovaniemellä koirani sijoittui toiseksi paras narttu -luokassa. Reissu muutenkin oli oikeastaan hirveän hauska, olkoonkin että vietimme suurimman osan ajasta autossa istuen.

Purkaessani eilen matkalaukkuani sattui käteeni näyttelymatkalta mukaan tarttuneet palkinnot. Hypistelin ruusukkeita ja pahvilappuja käsissäni, kun viikonlopun sankaritar hyppäsi syliini anastaakseen yhden voittamistaan ruusukkeista. Katselin huvittuneena, kuinka se retuutti punakeltaista BIR-ruusuketta, onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka hieno palkinto itse asiassa oli kyseessä. Pian vanhempi narttukin osallistui leikkiin, johon liittyi paitsi palkintoruusukkeen pemistäminen, myös erinäisten sijoitusta osoittavien nauhojen totaalinen tuhoaminen.

Koirani eivät ehkä ymmärrä ruusukkeiden tai pokaalien päälle, mutta uskallan silti väittää, että ne tietävät, milloin voittavat ja milloin häviävät. Koirat vaistoavat esittäjänsä tunteet, ja kun menestystä tulee, esittäjän into ja iloisuus tarttuu myös esitettäviin koiriin. Ainakin omat koirani tuntuvat ymmärtävän, että ROP-kehässä voi jo olla ylpeä saavutuksestaan, ja että silloin, kun emäntä alkaa pakata tavaroitaan heti ensimmäisen esiintymiskierroksen jälkeen, kannattaa näyttää yrmeältä.

Katselen punakeltaisia ruusukkeita seinällä ja hymyilen. On oikeastaan ihan kiva olla päästään vähän vinksallaan. Ilman sitä pientä vikaa päässäni olisin monta huikeaa kokemusta köyhempi.