tiistai 24. kesäkuuta 2008

Koiranäyttelyhuumaa

Ihmisessä, joka ajaa vapaaehtoisesti liki pari tuhatta kilometriä koiran nimen eteen tulevien titteleiden toivossa, täytyy olla jotain vialla. Tähän tulokseen tulin sunnuntai-iltana, kun astuin ulos autosta kotipihassamme - takanani suunnaton määrä kilometrejä ja kaksi koiranäyttelyä. Lauantaina istuin Pohjois-Ruotsissa jännittämässä, kuinka koirani pärjäisi ensimmäisessä näyttelyssään Suomen rajojen ulkopuolella. Sunnuntaina seisoinkin jo Rovaniemellä vesisateessa kaivamassa kananpaloja taskustani, joiden avulla yritin saada koirani esittämään parhaat puolensa itsestään tuomarille. Siinä katsellessani pientä, läpimärkää sessuani, joka innokkaasti pyrki toteuttamaan emäntänsä tahtoa taivaalta tihkuvasta vedestä huolimatta, pohdin, olivatko tavoittelemani tittelit ja palkinnot todellakin kaiken tämän vaivan arvoisia.

Viikonlopun saldo ei ollut mitenkään huono. Ruotsin juhannusnäyttelystä irtosi BIR-sijoitus ja yksi titteli lisää koiran nimen eteen. Rovaniemellä koirani sijoittui toiseksi paras narttu -luokassa. Reissu muutenkin oli oikeastaan hirveän hauska, olkoonkin että vietimme suurimman osan ajasta autossa istuen.

Purkaessani eilen matkalaukkuani sattui käteeni näyttelymatkalta mukaan tarttuneet palkinnot. Hypistelin ruusukkeita ja pahvilappuja käsissäni, kun viikonlopun sankaritar hyppäsi syliini anastaakseen yhden voittamistaan ruusukkeista. Katselin huvittuneena, kuinka se retuutti punakeltaista BIR-ruusuketta, onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka hieno palkinto itse asiassa oli kyseessä. Pian vanhempi narttukin osallistui leikkiin, johon liittyi paitsi palkintoruusukkeen pemistäminen, myös erinäisten sijoitusta osoittavien nauhojen totaalinen tuhoaminen.

Koirani eivät ehkä ymmärrä ruusukkeiden tai pokaalien päälle, mutta uskallan silti väittää, että ne tietävät, milloin voittavat ja milloin häviävät. Koirat vaistoavat esittäjänsä tunteet, ja kun menestystä tulee, esittäjän into ja iloisuus tarttuu myös esitettäviin koiriin. Ainakin omat koirani tuntuvat ymmärtävän, että ROP-kehässä voi jo olla ylpeä saavutuksestaan, ja että silloin, kun emäntä alkaa pakata tavaroitaan heti ensimmäisen esiintymiskierroksen jälkeen, kannattaa näyttää yrmeältä.

Katselen punakeltaisia ruusukkeita seinällä ja hymyilen. On oikeastaan ihan kiva olla päästään vähän vinksallaan. Ilman sitä pientä vikaa päässäni olisin monta huikeaa kokemusta köyhempi.

torstai 5. kesäkuuta 2008

Hetkeksi sammuu aurinko...

"Kuollut mies löytyi motocrossradalta" uutisoi Iltalehti tänään nettisivuillaan.

Muistelen keskiviikkoiltaa. Grilli savusi vieressämme ja porsaanfileet odottivat marinadissaan lautasilla kun mieheni sai tiedon tapahtuneesta. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan nälkä. Kesäillan ilo muuttui lamaannukseksi ja järkytykseksi. Meille niin tuttu rata oli muuttunut murhenäytelmän päänäyttämöksi.

Alavuden rataan liittyy monta mukavaa muistoa. "Montulla" on käyty katsomassa kisoja ja muuten vain treenaamassa. Olen istunut mäntyjen lomassa kuuntelemassa alhaalta kantautuvia pyörien ääniä. Olen lukemattomat kerrat pessyt juuri tämän radan pölyjä silmistäni ennen nukkumaanmenoa.

Keskiviikkona radan ylle lipui mielessäni suuri musta pilvi. Kullanvärinen hiekka synkkenee varjon alla. Hiljennyt hetkeksi odottamaan pilven hälventymistä. Aurinko paistaa jälleen joskus, mutta ei vielä.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Alkukesän jupinoita

Ärsyttävä alkukesän flunssa on pakottanut minut lojumaan sängynpohjalla viimepäivät. Viikonlopun kyhjötin pääasiassa olohuoneen uudella matolla manaten huonoa oloani ja toivoen, että särkylääkkeiden lievä yliannostus yhdistettynä Fisherman's Friend -pastilleihin ja kuumaan teehen karkottaisivat lentsun kehostani. Perhanan virus on ilmeisesti liian kiintynyt minuun, sillä ei suostu hylkäämään kehoani myrkytysyrityksestäni huolimatta. Nytkin se kutittelee kurkkuani siihen malliin, että tekisi mieli raapia nielua juuriharjalla.

Kuuman teen nauttiminen kesäkuun mukanaan tuomassa helteessä ei muuten ole mitenkään nautinnollinen kokemus, vaikka se kurkun poltteeseen hetkellisen helpotuksen tuokin. Se aiheuttaa ensisijaisesti epämääräisen läkähtymistilan, joka yhdistettynä kuumeen aikaansaamaan hikoiluun ja tuskaisuuteen saa ihmisen aidosti ihmettelemään, mitä ihanaa kesässä ja lämmössä muka on. Talvella voi sentään pukea päällensä niin monta lämpökerrastoa ja villapaitaa, että pysyy lämpimänä jäätävälläkin pakkasella, mutta kesäkuumalla edes alastomuus ei aina riitä tuomaan helpotusta olotilaan.

Kesän myötä taivaalle on ilmestynyt myös aurinko - tuo helvetillinen tulipallo, jonka toivoisin pysyvän pilvien takana edes suurimman osan ajasta. Rankkasadekin on mukavampi kuin kuumana porottava Päivänkehrä. Sen kultasäteet, joita runoilijat ympäri maailman muistavat säännöllisesti ylistää, korventavat ihoa yhtä tehokkaasti kuin avotuli, huomattavasti salakavalammin vaan. En ymmärrä auringonpalvojia, jotka omasta vapaasta tahdostaan antautuvat auringon käristettäviksi ja lojuvat paahteessa päivästä toiseen. Sitä paitsi moinen valoilmiö aiheuttaa päänsärkyä. Oikeastaan pelkkä ajatuskin auringonpaisteesta aiheuttaa jomotusta takaraivossani.

Kaiken tietysti kruunaa se, että näillä leveysasteilla aurinko pysyttelee horisontin yläpuolella melkein ympäri vuorokauden. Lapin yötöntä yötä tullaan ihmettelemään ulkomailta asti. Runoilijat ovat uhranneet kesäöille vähintään yhtä monta ajatusta kuin mainitsemilleni auringon kultasäteillekin. Luultavasti Suomen kesäöitä ihannoivat eivät juurikaan tarvitse unta, sillä kuka tahansa Suomen kesäyössä nukkumista yrittänyt tietää, että nukkuminen on helvetin hankalaa kun kirkas tulipallo kurkkii verhojen raosta makuuhuoneeseen.

Niin. Mitä hienoa kesässä oikein on?