Meillä odotetaan pentuja ja koko sitä hulabaloota mikä pentuihin liittyy. Ensin tulevat tietysti odotusajan eri vaiheet, sitten synnytys, sitten pentujen kehityksen eri vaiheet, ja lopulta se hetki, kun pennut lähtevät uusiin koteihinsa - olettaen, että raaskin niitä myydä. Urospennuista luovun ilomielin, jos oikea koti löytyy, mutta narttupennut ovat sitten ihan toinen juttu. Mukiinmenevää tyttöä meille kovasti kaivataan - mutta koska huono tuuri tuntuu kuuluvan vakiovarusteisiini, joista en edes halutessani pääse eroon, olen henkisesti täysin valmistautunut yhden pennun pentueeseen, jossa se ainokainenkin on varustettu "väärin vehkein".
Perjantaina kiikutan tuon tulevan mamman ultrattavaksi. Kaikki merkit tuntuvat kyllä viittaavan siihen, että masussa kasvaa uuden sukupolven alku, mutta en laittaisi siitä kuitenkaan päätäni pantiksi. Siksi haluan käydä varmistamassa, että kohdussa tosiaan on elämää, ja että heinäkuun lopulla tehty visiitti Etelä-Suomeen varmasti kantaa hedelmää. Samalla eläinlääkärimme saa pienen ennakkovaroituksen siitä, mitä on mahdollisesti tuloillaan.
Edellisestä pentueesta alkaa olla niin kauan, etten enää muista, mitä kaikkea silloin tuli ihmeteltyä. Luultavasti tällä kertaa tulee ihmeteltyä aivan samoja asioita, kun kaikki normaalista poikkeava kiinnittää huomion. Jonkin aikaa sitten kyselin eläinlääkäriltä, pitäisikö pari viikkoa astutuksen jälkeen ilmenevästä rusehtavasta vuodosta huolestua. Ei kuulemma tarvitse, jos koira muuten on normaali. Oudolta tuntuu sekin, että tuo yleensä villi ja vilkas tyttö on muuttunut häkellyttävän tyyneksi ja viettää suurimman osan ajasta lepäillen ja laiskotellen. Ruokakaan ei maistu enää kunnolla, vaikka ennen kippo tyhjeni ennätysvauhtia. Lisäksi siitä on tullut erityisen hellyydenkipeä.
Minä tietysti paijaan ja paapon, onhan se sentään odottava äiti, jolla on vielä raskas urakka edessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti