Suomi on marraskuussakin maailman kaunein maa. Karut kosteat kalliot, alastomat koivut, lasipintaiset järvet jotka heijastavat taivaan satoja harmaita, aamukuuden hopeinen kuura - näetkö sen jo? Silloin tällöin kaukaa katselee kalsea ja etäinen aurinko värjäten kaiken kullallaan. Kaikkialla luonnossa on hiljaista, rauhallista, metsät ovat jo puoliunessa ja pellot odottavat lumista peittoaan.
Suomalainen luotiin osaksi tätä maata, osaksi sen valoisaa kesää, kaamosta ja vuodenaikojen vaihtelua. Jossain matkan varrella me vain menetimme kosketuksen tähän ihmeelliseen kotimaahamme. Marraskuu kutsuu levolle - mutta me pakenemme rauhoittavaa pimeyttä kaupunkien keinovaloihin ja käännämme kelloja. Ei ole aikaa levätä, rauhoittua ja hengittää uneliasta pakkasilmaa.
Suomi masentuu. Minä tiedän miksi.
Ei suomalaista luotu peittoamaan pimeää, vaan elämään sen kanssa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Voi kun hyvin sanottu Anna; suomalainen on luotu elämään pimeän kanssa... huomaan sen nyt paremmin kun asumme kauempana valoista:).
Lähetä kommentti