Projektina sello - Goffriller vs. Stradivari

De Munck Stradivarius -sellon piirustukset saapuivat alkuviikosta ja olen tutkinut niitä hullun kiilto silmissäni pari iltaa. Samassa lähetyksessä tuli myös Schneider Goffriller -sellon kuvat, mutta yksi vilkaisu niihin riitti kertomaan, ettei Matteo Goffriller yllä Antonio Stradivardin tasolle soittimen esteettisyyttä arvioitaessa. Toki Schneider on samalla tavalla ainutlaatuinen instrumentti kuin de Munck, mutta minun silmissäni se kuitenkin häviää cremonalaiselle paitsi esteettisyydessään myös äänessään: Schneiderin ääni on suuri ja voimakas, jopa hieman terävä - eli jotakuinkin täydellinen, JOS aikomukseni olisi soittaa selloa sinfoniaorkesterissa tai jos haluaisin toistaa sellollani Metallicaa Apocalyptican tyyliin. Tällaisissa tapauksissa en edes harkitsisi kopioivani melankolista, pehmeä-äänistä de Munckia, vaan lähtisin epäilemättä rakentamaan selloa Goffrillerin mallin mukaan.

Minä en kuitenkaan aio soittaa sen enempää sinfoniaorkesterissa kuin Apocalypticassakaan, ja sitäpaitsi, Schneider on aivan liian mahtipontinen soitin minun makuuni. Se on kuin lihaksillaan pullisteleva kilpahevonen lähtöviivalla, kun taas de Munck on kuin Milon Venus, aistillisempi, rauhallisempi ja ylväämpi. Täytyy tietenkin muistaa, että soittimet peilaavat aina soittajiensa tunteita, ja jotenkin minusta tuntuu että Zuill Bailey, jonka käsissä Schneider Goffriller tällä hetkellä soi, on soittimensa tavoin itsekin kuin korskuva, komea kilpahevonen. Enkä sano tätä missään nimessä pahalla - päinvastoin. Vai vertaisitteko itse tätä miestä ennemmin Louvrén hämärässä seisovaan kylmään marmoripatsaaseen?


Kuva: Liza-Marie Mazzucco. Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.colbertartists.com/ArtistBio.asp?ID=zuill-bailey&DT=Pho

No niin. Tähän väliin on pakko todeta, että Steven Isserlis, jonka esittelin de Munckin kanssa aikaisemmassa soitinrakentamista käsittelevässä postauksessani, muistuttaa Milon Venusta vielä vähemmän kuin Zuill Bailey, mutta ulkonäkö on toissijainen seikka kun puhutaan soittajan kyvystä tuottaa musiikkia kuulijoilleen. Isserliksen soittotyylissä ja tulkinnassa on jotain harvinaisen ylvästä ja herkkää, ja de Munck toistaa nuo tunnevivahteet täydellisesti. Ja niin komea kuin Zuill Bailey onkin selloineen, minä edelleen kuuntelen illan hämärässä mieluummin pikkuista Stradivariusta ja Isserliksen tulkintaa Lintujen laulusta.

Sitäpaitsi siihen on varmasti jokin erittäin hyvä syy miksi Feuermann ja Isserlis molemmat laittoivat Montagnanat ja Goffrillerit syrjään tämän kyseisen Stradivariuksen vuoksi. Steven Isserlis itse kuvailee selloa näin:

"My dream cello, that has everything that a cellist looks for in an instrument."


Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.hkpo.com/eng/press/press_releases/2010/20100602.jsp

BTW. Tilasin itselleni Thomannin halpaakin halvemman ja turhaakin turhemman valkoisen sellon "harjoituskappaleeksi". Halvalla sellolla voin harjoitella esimerkiksi sellon soittokuntoon viilaamista ja testata mm. kielten vaikutusta sointiin. Maksettuani liki kuusisataa euroa sellon rakentamiseen tarvittavista materiaaleista totesin, että on viisaampaa ostaa koekappaleeksi parin sadan euron lelusello kuin tehdä typeriä virheitä oikeasti arvokkaan puun kanssa. Minulla ei ole minkäänlaisia odotuksia halvan sellon suhteen, mutta mikäli saan viilattua sen jonkinlaiseen soittokuntoon, olen tyytyväinen - ja tartun entistä rohkeammin tähän projektiin, johon olen kovaa vauhtia sukeltamassa pää edellä...