Mitä kirjoitinkaan 7.11.2007?
Olen jo unohtanut. Olen antanut asian vaipua menneisyyteen. Sinne se toki kuuluukin. Minun piti päästä tapahtumien yli aivan kuten kaikkien muidenkin ja siirtyä eteenpäin.
Tänään yhdentoista maissa kaikki tapahtui uudestaan. Tuntui kuin olisi katsellut kamalan murhenäytelmän uusintaa. Tällä kertaa kaikki tapahtui vaan aivan liian lähellä. Kuulen hälytysajoneuvot, kun ne ajavat vauhdilla kotini ohi. Mietin opiskelutovereitani - mitä heille kuuluu? Mietin tyhjiä luokkahuoneita. Koska uskallamme palata kouluun?
Olemmeko enää koskaan turvassa?
tiistai 23. syyskuuta 2008
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Koiranäyttelyhuumaa
Ihmisessä, joka ajaa vapaaehtoisesti liki pari tuhatta kilometriä koiran nimen eteen tulevien titteleiden toivossa, täytyy olla jotain vialla. Tähän tulokseen tulin sunnuntai-iltana, kun astuin ulos autosta kotipihassamme - takanani suunnaton määrä kilometrejä ja kaksi koiranäyttelyä. Lauantaina istuin Pohjois-Ruotsissa jännittämässä, kuinka koirani pärjäisi ensimmäisessä näyttelyssään Suomen rajojen ulkopuolella. Sunnuntaina seisoinkin jo Rovaniemellä vesisateessa kaivamassa kananpaloja taskustani, joiden avulla yritin saada koirani esittämään parhaat puolensa itsestään tuomarille. Siinä katsellessani pientä, läpimärkää sessuani, joka innokkaasti pyrki toteuttamaan emäntänsä tahtoa taivaalta tihkuvasta vedestä huolimatta, pohdin, olivatko tavoittelemani tittelit ja palkinnot todellakin kaiken tämän vaivan arvoisia.
Viikonlopun saldo ei ollut mitenkään huono. Ruotsin juhannusnäyttelystä irtosi BIR-sijoitus ja yksi titteli lisää koiran nimen eteen. Rovaniemellä koirani sijoittui toiseksi paras narttu -luokassa. Reissu muutenkin oli oikeastaan hirveän hauska, olkoonkin että vietimme suurimman osan ajasta autossa istuen.
Purkaessani eilen matkalaukkuani sattui käteeni näyttelymatkalta mukaan tarttuneet palkinnot. Hypistelin ruusukkeita ja pahvilappuja käsissäni, kun viikonlopun sankaritar hyppäsi syliini anastaakseen yhden voittamistaan ruusukkeista. Katselin huvittuneena, kuinka se retuutti punakeltaista BIR-ruusuketta, onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka hieno palkinto itse asiassa oli kyseessä. Pian vanhempi narttukin osallistui leikkiin, johon liittyi paitsi palkintoruusukkeen pemistäminen, myös erinäisten sijoitusta osoittavien nauhojen totaalinen tuhoaminen.
Koirani eivät ehkä ymmärrä ruusukkeiden tai pokaalien päälle, mutta uskallan silti väittää, että ne tietävät, milloin voittavat ja milloin häviävät. Koirat vaistoavat esittäjänsä tunteet, ja kun menestystä tulee, esittäjän into ja iloisuus tarttuu myös esitettäviin koiriin. Ainakin omat koirani tuntuvat ymmärtävän, että ROP-kehässä voi jo olla ylpeä saavutuksestaan, ja että silloin, kun emäntä alkaa pakata tavaroitaan heti ensimmäisen esiintymiskierroksen jälkeen, kannattaa näyttää yrmeältä.
Katselen punakeltaisia ruusukkeita seinällä ja hymyilen. On oikeastaan ihan kiva olla päästään vähän vinksallaan. Ilman sitä pientä vikaa päässäni olisin monta huikeaa kokemusta köyhempi.
Viikonlopun saldo ei ollut mitenkään huono. Ruotsin juhannusnäyttelystä irtosi BIR-sijoitus ja yksi titteli lisää koiran nimen eteen. Rovaniemellä koirani sijoittui toiseksi paras narttu -luokassa. Reissu muutenkin oli oikeastaan hirveän hauska, olkoonkin että vietimme suurimman osan ajasta autossa istuen.
Purkaessani eilen matkalaukkuani sattui käteeni näyttelymatkalta mukaan tarttuneet palkinnot. Hypistelin ruusukkeita ja pahvilappuja käsissäni, kun viikonlopun sankaritar hyppäsi syliini anastaakseen yhden voittamistaan ruusukkeista. Katselin huvittuneena, kuinka se retuutti punakeltaista BIR-ruusuketta, onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka hieno palkinto itse asiassa oli kyseessä. Pian vanhempi narttukin osallistui leikkiin, johon liittyi paitsi palkintoruusukkeen pemistäminen, myös erinäisten sijoitusta osoittavien nauhojen totaalinen tuhoaminen.
Koirani eivät ehkä ymmärrä ruusukkeiden tai pokaalien päälle, mutta uskallan silti väittää, että ne tietävät, milloin voittavat ja milloin häviävät. Koirat vaistoavat esittäjänsä tunteet, ja kun menestystä tulee, esittäjän into ja iloisuus tarttuu myös esitettäviin koiriin. Ainakin omat koirani tuntuvat ymmärtävän, että ROP-kehässä voi jo olla ylpeä saavutuksestaan, ja että silloin, kun emäntä alkaa pakata tavaroitaan heti ensimmäisen esiintymiskierroksen jälkeen, kannattaa näyttää yrmeältä.
Katselen punakeltaisia ruusukkeita seinällä ja hymyilen. On oikeastaan ihan kiva olla päästään vähän vinksallaan. Ilman sitä pientä vikaa päässäni olisin monta huikeaa kokemusta köyhempi.
torstai 5. kesäkuuta 2008
Hetkeksi sammuu aurinko...
"Kuollut mies löytyi motocrossradalta" uutisoi Iltalehti tänään nettisivuillaan.
Muistelen keskiviikkoiltaa. Grilli savusi vieressämme ja porsaanfileet odottivat marinadissaan lautasilla kun mieheni sai tiedon tapahtuneesta. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan nälkä. Kesäillan ilo muuttui lamaannukseksi ja järkytykseksi. Meille niin tuttu rata oli muuttunut murhenäytelmän päänäyttämöksi.
Alavuden rataan liittyy monta mukavaa muistoa. "Montulla" on käyty katsomassa kisoja ja muuten vain treenaamassa. Olen istunut mäntyjen lomassa kuuntelemassa alhaalta kantautuvia pyörien ääniä. Olen lukemattomat kerrat pessyt juuri tämän radan pölyjä silmistäni ennen nukkumaanmenoa.
Keskiviikkona radan ylle lipui mielessäni suuri musta pilvi. Kullanvärinen hiekka synkkenee varjon alla. Hiljennyt hetkeksi odottamaan pilven hälventymistä. Aurinko paistaa jälleen joskus, mutta ei vielä.
Muistelen keskiviikkoiltaa. Grilli savusi vieressämme ja porsaanfileet odottivat marinadissaan lautasilla kun mieheni sai tiedon tapahtuneesta. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan nälkä. Kesäillan ilo muuttui lamaannukseksi ja järkytykseksi. Meille niin tuttu rata oli muuttunut murhenäytelmän päänäyttämöksi.
Alavuden rataan liittyy monta mukavaa muistoa. "Montulla" on käyty katsomassa kisoja ja muuten vain treenaamassa. Olen istunut mäntyjen lomassa kuuntelemassa alhaalta kantautuvia pyörien ääniä. Olen lukemattomat kerrat pessyt juuri tämän radan pölyjä silmistäni ennen nukkumaanmenoa.
Keskiviikkona radan ylle lipui mielessäni suuri musta pilvi. Kullanvärinen hiekka synkkenee varjon alla. Hiljennyt hetkeksi odottamaan pilven hälventymistä. Aurinko paistaa jälleen joskus, mutta ei vielä.
tiistai 3. kesäkuuta 2008
Alkukesän jupinoita
Ärsyttävä alkukesän flunssa on pakottanut minut lojumaan sängynpohjalla viimepäivät. Viikonlopun kyhjötin pääasiassa olohuoneen uudella matolla manaten huonoa oloani ja toivoen, että särkylääkkeiden lievä yliannostus yhdistettynä Fisherman's Friend -pastilleihin ja kuumaan teehen karkottaisivat lentsun kehostani. Perhanan virus on ilmeisesti liian kiintynyt minuun, sillä ei suostu hylkäämään kehoani myrkytysyrityksestäni huolimatta. Nytkin se kutittelee kurkkuani siihen malliin, että tekisi mieli raapia nielua juuriharjalla.
Kuuman teen nauttiminen kesäkuun mukanaan tuomassa helteessä ei muuten ole mitenkään nautinnollinen kokemus, vaikka se kurkun poltteeseen hetkellisen helpotuksen tuokin. Se aiheuttaa ensisijaisesti epämääräisen läkähtymistilan, joka yhdistettynä kuumeen aikaansaamaan hikoiluun ja tuskaisuuteen saa ihmisen aidosti ihmettelemään, mitä ihanaa kesässä ja lämmössä muka on. Talvella voi sentään pukea päällensä niin monta lämpökerrastoa ja villapaitaa, että pysyy lämpimänä jäätävälläkin pakkasella, mutta kesäkuumalla edes alastomuus ei aina riitä tuomaan helpotusta olotilaan.
Kesän myötä taivaalle on ilmestynyt myös aurinko - tuo helvetillinen tulipallo, jonka toivoisin pysyvän pilvien takana edes suurimman osan ajasta. Rankkasadekin on mukavampi kuin kuumana porottava Päivänkehrä. Sen kultasäteet, joita runoilijat ympäri maailman muistavat säännöllisesti ylistää, korventavat ihoa yhtä tehokkaasti kuin avotuli, huomattavasti salakavalammin vaan. En ymmärrä auringonpalvojia, jotka omasta vapaasta tahdostaan antautuvat auringon käristettäviksi ja lojuvat paahteessa päivästä toiseen. Sitä paitsi moinen valoilmiö aiheuttaa päänsärkyä. Oikeastaan pelkkä ajatuskin auringonpaisteesta aiheuttaa jomotusta takaraivossani.
Kaiken tietysti kruunaa se, että näillä leveysasteilla aurinko pysyttelee horisontin yläpuolella melkein ympäri vuorokauden. Lapin yötöntä yötä tullaan ihmettelemään ulkomailta asti. Runoilijat ovat uhranneet kesäöille vähintään yhtä monta ajatusta kuin mainitsemilleni auringon kultasäteillekin. Luultavasti Suomen kesäöitä ihannoivat eivät juurikaan tarvitse unta, sillä kuka tahansa Suomen kesäyössä nukkumista yrittänyt tietää, että nukkuminen on helvetin hankalaa kun kirkas tulipallo kurkkii verhojen raosta makuuhuoneeseen.
Niin. Mitä hienoa kesässä oikein on?
Kuuman teen nauttiminen kesäkuun mukanaan tuomassa helteessä ei muuten ole mitenkään nautinnollinen kokemus, vaikka se kurkun poltteeseen hetkellisen helpotuksen tuokin. Se aiheuttaa ensisijaisesti epämääräisen läkähtymistilan, joka yhdistettynä kuumeen aikaansaamaan hikoiluun ja tuskaisuuteen saa ihmisen aidosti ihmettelemään, mitä ihanaa kesässä ja lämmössä muka on. Talvella voi sentään pukea päällensä niin monta lämpökerrastoa ja villapaitaa, että pysyy lämpimänä jäätävälläkin pakkasella, mutta kesäkuumalla edes alastomuus ei aina riitä tuomaan helpotusta olotilaan.
Kesän myötä taivaalle on ilmestynyt myös aurinko - tuo helvetillinen tulipallo, jonka toivoisin pysyvän pilvien takana edes suurimman osan ajasta. Rankkasadekin on mukavampi kuin kuumana porottava Päivänkehrä. Sen kultasäteet, joita runoilijat ympäri maailman muistavat säännöllisesti ylistää, korventavat ihoa yhtä tehokkaasti kuin avotuli, huomattavasti salakavalammin vaan. En ymmärrä auringonpalvojia, jotka omasta vapaasta tahdostaan antautuvat auringon käristettäviksi ja lojuvat paahteessa päivästä toiseen. Sitä paitsi moinen valoilmiö aiheuttaa päänsärkyä. Oikeastaan pelkkä ajatuskin auringonpaisteesta aiheuttaa jomotusta takaraivossani.
Kaiken tietysti kruunaa se, että näillä leveysasteilla aurinko pysyttelee horisontin yläpuolella melkein ympäri vuorokauden. Lapin yötöntä yötä tullaan ihmettelemään ulkomailta asti. Runoilijat ovat uhranneet kesäöille vähintään yhtä monta ajatusta kuin mainitsemilleni auringon kultasäteillekin. Luultavasti Suomen kesäöitä ihannoivat eivät juurikaan tarvitse unta, sillä kuka tahansa Suomen kesäyössä nukkumista yrittänyt tietää, että nukkuminen on helvetin hankalaa kun kirkas tulipallo kurkkii verhojen raosta makuuhuoneeseen.
Niin. Mitä hienoa kesässä oikein on?
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Kesän kynnyksellä
Kesä tuli tänä vuonna salakavalasti ja pääsi yllättämään allekirjoittaneen. Toukokuun alussa, aloittaessani uudessa työpaikassa, kasvit olivat hädin tuskin heränneet talviuniltaan. Viikko töiden alkamisen jälkeen havahduin kotimatkallani siihen, että luonto oli herännyt henkiin, puut vihersivät ja linnut lauloivat. Järin lämmintä ei vielä ole ollut, mutta juuri tällä hetkellä avautuu työpisteeni eteen upea, auringon värjäämä maisema Pohjanmaan lakeuksilta. Töihinkin uskaltauduin tulemaan jo lyhythihaisessa, sen verran montaa plussa-astetta on tälle päivälle ennustettu.
Selkä alkaa olla vihdoin kunnossa. Lepo on korjannut vammoja siinä määrin, että vaikka selkä vielä saamansa tällin muistaakin, kivusta on jäljellä enää ippeet - jos nyt en edelleenkään meinaa päästä ylös sängystä omin avuin. Hinku takaisin pyörän päälle on kova, eikä tätä kuumetta suinkaan helpota se tosiasia, että reilu viikko takaperin meille saapui aivan uusi 125-kuutioinen enduropyörä, jonka päällä olen piipahtanut vasta kerran. Tiedossa on siis kaksitahdinkatkuinen kesä, josta aion nauttia pitkistä työpäivistä huolimatta täysillä.
Selkä alkaa olla vihdoin kunnossa. Lepo on korjannut vammoja siinä määrin, että vaikka selkä vielä saamansa tällin muistaakin, kivusta on jäljellä enää ippeet - jos nyt en edelleenkään meinaa päästä ylös sängystä omin avuin. Hinku takaisin pyörän päälle on kova, eikä tätä kuumetta suinkaan helpota se tosiasia, että reilu viikko takaperin meille saapui aivan uusi 125-kuutioinen enduropyörä, jonka päällä olen piipahtanut vasta kerran. Tiedossa on siis kaksitahdinkatkuinen kesä, josta aion nauttia pitkistä työpäivistä huolimatta täysillä.
torstai 24. huhtikuuta 2008
Hinnalla millä hyvänsä
Kun päättää ryhtyä harrastamaan sellaisia lajeja kuin motocross ja enduro, on hyväksyttävä myös se tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin tulee satuttamaan itsensä. Oli siis täysin odotettavissa, että jossain vaiheessa löytäisin itseni maantasolta pohtimasta, onko valitsemani laji oikeasti kaiken tämän kivun arvoinen.
En ole ihan varma mitä tapahtui. Asiaa voisi spekuloida varmasti vaikka kuinka pitkään, mutta lopputulos lienee aina sama: aloittelijan moka. Pyörä nousi spoorista kohti taivasta, lennätti minut puolivoltilla radan ulkopuolelle, ja iskeydyin alaselkä edellä maahan sen verran kovaa, että jouduin hetken haukkomaan henkeä ihan tosissani. Kaiken tämän on täytynyt näyttää hirveän huvittavalta, sillä mieheni nauroi kypäränsä alla tullessaan katsomaan, kuinka minulle ja pyörälleni kävi. Hän kysyi minulta jotain kuntooni ja selviämiseen liittyvää, mutta en ole varma, pystyinkö vastaamaan mitään. Luultavasti nauroin itsekin.
Makasin siinä paikallani tuijottaen kirkasta taivasta ja odottaen, että alaselän kipu hellittäisi edes vähän. En ole ihan varma, kauan loikoilin maassa, mutta ilmeisesti riittävän pitkään, sillä huomasin äkkiä että mieleeni mahtui muutakin kuin tietoisuus kivusta. Ihmeekseni en kyseenalaistanut harrastukseni arvoa, kuten olin etukäteen olettanut tapahtuvan, vaan pelkästään omat ajotaitoni. Sisulla ja mieheni avulla punnersin itseni lopulta ylös maasta ja tuskasta puuskuttaen kävelin varikolle, mielessäni päällimmäisenä ajatus siitä, että ajamaan on opittava hinnalla millä hyvänsä.
En tiedä, kuinka vinksallaan ihmisen pitää olla päästään, että vielä silloinkin, kun kipu salpaa hengityksen ja selkää vihloo niin vimmatusti, ettei tiedä mihin asentoon itsensä väätäisi, on ihmisen suurin toive päästä mahdollisimman pian takaisin pyörän päälle. Nakkaan pari buranaa kurkkuuni ja valelen selkääni kylmägeelillä. Voitteko kuvitella, kuinka vaikeaa on istua paikallaan juuri tänään, turhan tietoisena siitä, että pihalla paistaa aurinko ja rata on kuiva...
En ole ihan varma mitä tapahtui. Asiaa voisi spekuloida varmasti vaikka kuinka pitkään, mutta lopputulos lienee aina sama: aloittelijan moka. Pyörä nousi spoorista kohti taivasta, lennätti minut puolivoltilla radan ulkopuolelle, ja iskeydyin alaselkä edellä maahan sen verran kovaa, että jouduin hetken haukkomaan henkeä ihan tosissani. Kaiken tämän on täytynyt näyttää hirveän huvittavalta, sillä mieheni nauroi kypäränsä alla tullessaan katsomaan, kuinka minulle ja pyörälleni kävi. Hän kysyi minulta jotain kuntooni ja selviämiseen liittyvää, mutta en ole varma, pystyinkö vastaamaan mitään. Luultavasti nauroin itsekin.
Makasin siinä paikallani tuijottaen kirkasta taivasta ja odottaen, että alaselän kipu hellittäisi edes vähän. En ole ihan varma, kauan loikoilin maassa, mutta ilmeisesti riittävän pitkään, sillä huomasin äkkiä että mieleeni mahtui muutakin kuin tietoisuus kivusta. Ihmeekseni en kyseenalaistanut harrastukseni arvoa, kuten olin etukäteen olettanut tapahtuvan, vaan pelkästään omat ajotaitoni. Sisulla ja mieheni avulla punnersin itseni lopulta ylös maasta ja tuskasta puuskuttaen kävelin varikolle, mielessäni päällimmäisenä ajatus siitä, että ajamaan on opittava hinnalla millä hyvänsä.
En tiedä, kuinka vinksallaan ihmisen pitää olla päästään, että vielä silloinkin, kun kipu salpaa hengityksen ja selkää vihloo niin vimmatusti, ettei tiedä mihin asentoon itsensä väätäisi, on ihmisen suurin toive päästä mahdollisimman pian takaisin pyörän päälle. Nakkaan pari buranaa kurkkuuni ja valelen selkääni kylmägeelillä. Voitteko kuvitella, kuinka vaikeaa on istua paikallaan juuri tänään, turhan tietoisena siitä, että pihalla paistaa aurinko ja rata on kuiva...
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Crossiradalla
Viikonlopun kiva kevätsää tarjosi hyvät olosuhteet pyörien parissa puuhastelulle. Pääsin testaamaan tuota uusinta projektipyörää Lapuan crossiradalle. Hyväkuntoisella radalla oli harvinaisen hauksa treenata omia ajotaitojaan, sillä radan kuiva ja kova pohja sopi erinomaisesti kaltaiselleni aloittelijalle.
Laulatin piikkiä omien taitojeni rajoissa onnellisena, kunnes se sammui radan varteen - tankki tyhjänä. Siinä vaiheessa alkoi myös oma fyysinen kestävyyteni olla lopussa, joten talutettuani pyörän viimesillä voimillani takaisin varikolle ryhdyin suosiolla riisumaan ajokamppeitani. Vaihtaessani ajohousut ja -saappaat farkkuihin ja tennareihin kirosin mielessäni huonoa kuntoani ja ajotaitojeni puutteellisuutta. Minulla ei ole mitään suuria tavotteita tämän harrastuksen suhteen, mutta itsensä voittaminenkin vaatii näköjään verta, hikeä ja kyyneliä - noin kuvainnollisesti ainakin. Eilisen myötä motivaatio harjoitella ja kehittyä kohosi taas huimasti, ja hinku päästä takaisin pyörän päälle on jo nyt kova, vaikka kädet, jalat, hartiat ja oikeastaan kaikki muutkin kehoni osat huutavat apua ja vaativat lepoa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
