Makuuhuone

Sillä aikaa kun pyörremyrsky myllää eteisessä, esittelen pikaisesti makuuhuoneen.

Makuuhuone ennen (tai itseasiassa tähän kuvaan on jo näköjään ehditty repiä vanhat tapetit pois) ja isäpuoli - the remonttimies - ahkerana:

Makuuhuone nyt. Kuviin on näköjään eksynyt myös talouttani terrorisoiva tuhoeläin.

Tahtoisin sanoa, että huoneesta tuli juuri sellainen kuin halusin, mutta itseasiassa siitä ei tullut lainkaan sellainen kuin halusin ja alkuperäinen visiokin katosi matkan varrella. Jotenkin se visio katosi kaikkien huoneiden kohdalla jossain vaheessa. Olohuoneen tapettivalintakin meni aivan persiilleen (siitä myöhemmin lisää). Yleensäkin maalattu seinä näyttää silmääni paljon paremmalta kuin tapetit... Onneksi keittiössä ja eteisessä sitä lumivalkoiseksi maalattua seinää riittää.

Verhoja kai tuo huone vielä kaipailee. Allekirjoittaneella on siis mustaa silkkiä tai taftia hakusessa yhteen nurkkaan ripustettavaksi.

Eteisen naulakkopulma

Suurin osa remontista on tehty, mutta itse projekti Koti on vasta aluillaan. Vaikka periaatteessa kaikki on paikallaan, koko asunto näyttää vielä jotenkin tyhjältä. Täältä puuttuu yksityiskohdat ja kodikas sekasorto, tavoittelemani tyyli - ja huumori.

Ajattelin aloittaa eteisestä. Ikean halpisnaulakko toimittaa tällä hetkellä naulakon virkaa, mutta se on jotenkin niin... Niin ikeaa. Sitäpaitsi se on epäkäytännöllisen pieni.

Mutta mitä tilalle?

Normann Copenhagenin Sticks -naulakot ovat käsittämättömällä tavalla tyylikkäät. Voisin kuvitella noita neljä-viisi riviin pitkälle valkoiselle seinälle. Luultavasti tosin löisin niihin pääni.

Dotsit ovat nyt kai IN. Ne kieltämättä ovat ihania, leikkisiäkin tavallaan. Dotsien etu on, että niitä voi halutessaan hankkia lisää, vaihtaa eri värisiin, sommitella uudelleen... Mutta ovatko Dotsit käytännöllisiä?

Dropitit ovat hauskoja (ja samalla surullisia, vähän kuin kyyneleitä). Rakastan vesisadetta - nyt saisin pisaroita sisällekin. Myös Dropit-koukkuja voi sommitella kuten haluaa, aivan kuten Dotsejakin.

Voi, mikä ihana valinnanvaikeus!

Tästä lähdetään...

Mitä sitä turhia selittelemään. Näistä fiiliksistä lähdettiin pari viikkoa sitten:

Kuulumisia ja elämänmenoa

Olen rankasti laiminlyönyt tätä blogia viimeisen kuluneen vuoden ajan. Olen tästä pahoillani (mikäli se ketään liikuttaa). Minulla on tähän vuoden hiljaiseloon hyvä selityskin, mutta koska on hyvin todennäköistä, ettei se kiinnosta ketään, en jaksa vaivautua naputtelemaan kovin yksityiskohtaista selontekoa tekemisistäni.

Siispä tiivistän kuluneen vuoden yhteen lauseeseen: Luin vuoden ajan lääketieteellisen pääsykokeisiin ja pääsin opiskelemaan unelma-ammattiani.

(Tähän väliin voisin kirjoittaa pienen romaanin valvotuista öistä, henkisen väsymyksen voittamisesta, itsensä ylittämisestä, painonnoususta, piinaavasta jännityksestä, epäuskosta, masennuksesta ja lopulta myös rajattomasta riemusta - mutta olkoot. Kukin voi annettujen avainsanojen avulla hahmottaa suunnilleen, millaisesta tapahtumaketjusta on kyse.)

Hyväksymisilmoituksen saapumisen jälkeen elämässäni on alkanut tapahtua yhtä sun toista. Yksi merkittävimmistä tapahtumista lienee oman asunnon ostaminen, joskaan se ei millään mittatikulla mitattuna ole merkittävin kaikista. Tämän blogin konseptiin, vaikka se sekava onkin, ei kuitenkaan sovi yksityisasioiden setviminen, joten keskityn täällä bloggerin interaktiivisessa maailmassa lähinnä elämäni komeiden kulissien maalailuun - tai siis niiden tapetointiin. Ostamani asunto on nimittäin tällä hetkellä taitavien käsieni käsittelyssä - toisinsanoen olen repinyt sieltä seinät ja lattiat auki ja kantanut keittiön kokonaisuudessaan pihalle.

Lupaan siis pyhästi, että tiedossa on pitkästä aikaa remontointia, sisustusta ja huonekaluja koskevia blogientryja. Lisäksi luvassa paloja Oulun kaupungista, lääketieteen opinnoista ja uudenlaisesta elämästä.

Kuulemiin! Vai näkemiin? Tapaamisiin? En näköjään vieläkään tiedä, mikä on tällaisen interaktiivisen tekstin loppuun sopiva tervehdyssana. Morjens!

Aamupuuro leivässä

Ankean sunnuntaiaamun pelastaa uunituoreet teeleivät. Nämä kauraiset teeleivät ovat paitsi hyviä ja nopeita tehdä myös erinomainen aamupuuron korvike. Erehdyttävästi kaurapuuroa muistuttavaa taikinaa pellille levittäessä voi helposti huijata itsensä uskomaan, että terveellisyyskerroin leivissä hipoo taivasta.

Kauraiset teeleivät

2 dl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1 tl rouhittua anista
1 rkl siirappia
2 rkl rypsiöljyä (kylmäpuristettu rypsiöljy sopii tähän erinomaisesti)
1,5 dl kylmää maitoa

Sekoita kuivat aineet kulhossa keskenään. Lisää joukkoon siirappi, öljy ja maito. Sekoita taikina tasaiseksi. Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille kahdeksi n. 20 sentin kiekoksi veitsen avulla. Jaa kiekot neljään osaan painamalla veitsellä ristikkäiset viillot taikinan pintaan. Paista 225 asteessa uunin keskitasolla noin 15 minuuttia. Tarjoile maustamattoman tuorejuuston, hyvän hillon ja pehmeän voin kera.

Lime-valkosuklaakakku ja valkosuklaa-mansikkafudge

Tämä vastavalmistunut insinööri väkerteli valmistujaisjuhliinsa hyydytetyn lime-valkosuklaakakun, jota koristelivat itseväkerretyt suklaaperhoset ja myrkyttömät, omasta pihasta poimitut herkulliset ruusunlehdet.

Ohje kakkuun löytyy täältä.

Taustalla näkyy myös valkosuklaa-mansikkafudgen paloja. Fudge on tehty Sara la Fountainin cookies and cream -fudgen ohjeella, jossa dominokeksit vaihtuivat pakastekuivattuun mansikkaan. Jos tykkää äkkiämakeasta, niin tätä kannattaa kokeilla.

Alkupalaksi maku Thaimaasta

Helppoa, hyvää - ja valmistuu kädenkäänteessä. Tämän Farang-vivahteisen ja ehdottomasti autenttiselta thairuualta maistuva "salsa" sopii alkupalaksi sellaisenaan, pienistä keksikupeista tarjottuna - tai lisukkeeksi katkaravuille tai vaalealle kalalle.

Alkupala mangosta, chilistä ja limestä

Yksi kokonainen, napakka mango pieneksi kuutioituna
Puolikas punasipuli pieneksi silputtuna
Kourallinen tuoretta korianteria silputtuna
Yksi punainen chili
Yhden limetin mehu
Kaksi ruokalusikallista makeaa chilikastiketta

Jos et halua herkusta kovin tulista, muista poistaa chilistä siemenet ennen silppuamista!

Sekoita kaikki ainekset keskenään. Anna tekeytyä jääkaapissa puolisen tuntia. Lapioi suuhun sellaisenaan tai tarjoile hienostuneesti alkupalana itämaisella illallisella.

Ravintola Farang, Helsinki

Ravintola Farangia kehutaan pitkin internetin ihmeellistä maailmaa. Paras ystäväni rakastaa hyvää ruokaa - ehkäpä vielä paljon enemmän kuin minä - ja päädyinkin sujauttamaan hänen joululahjapakettiinsa kirjeen, jossa lupasin viedä hänet syömään Farangiin tammikuun loppupuoliskolla. Tein pöytävarauksen hyvissä ajoin, melkein kaksi kuukautta etukäteen, mikä aluksi tuntui kyllä hieman hätävarjelun liioittelulta, mutta joka loppupeleissä saattoi olla erinomainen ratkaisu. En tiedä millainen pöytävarausjärjestelmä Farangissa on käytössä, mutta pöytävarauksen aikainen ajankohta saattoi olla osasyy siihen, että saimme ravintolasta ehkä parhaan mahdollisen paikan: Kivan, hieman syrjäisen nurkkapöydän pienemmästä, tunnelmallisemmasta salista.

Tilasimme Ao Nang -maistelumenun viinisuosituksineen kahdelle. Jottei tästä postauksesta tulisi liian pitkä, tiivistän viiniarvostelun yhteen sanaan: Täydellistä.

Ao Nang -tastingmenu koostuu yhdeksästä eri ruokalajista, jotka kaikki löytävät juurensa Thai-keittiön eri vivahteista. Annokset olivat jo visuaalisestikin kokemus, mutta niin kauniita kuin ne olivatkin katsella, ne maistuivat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, vielä paremmalta.

Ao Nang -makumatka alkaa vihersimpukoilla ja paahdetulla kookosdressingillä. Jos ei pidä kalakastikkeen mausta, tämä elämys tuskin osoittautuu valtavan mieluisaksi, mutta meidän kahden pöytäseurueessa alkupala oli ehkä koko maistelumenun upein kokemus. Allekirjoittaneen on tosin edelleen vaikea päättää, kumpi säväytti enemmän, vihersimpukat vai listan seuraava makuyhdistelmä, johon sisältyy Farangin makkaraa ja cha plu -lehteä lisukkeineen.

Alkupaloja seurasi annos, joka sisälsi suolapossua, tiikerirapuja ja banaaninkukkaa. Kaksi viimeisintä komponenttia toimivat mainiosti yhteen, mutta tässä kohdassa makumatkaa kohtasimme ensimmäisen lievähkön pettymyksen: Suolapossu maistui aivan joulukinkulta. Pettymys onneksi unohtui seuraavan ruokalajin saapuessa pöytään, sillä rapeaksi paistettu possu palmusokerikaramellilla ja vihreällä mangosalaatilla höystettynä oli juuri niin hyvää kuin internetin käyttäjät väittävät sen olevan.

Listan seuraava ruokalaji oli meille molemmille pettymys. Toki jo nimikin - Morning Glory - viittaa hieman miedompiin, aamupalalle sopivampiin makuihin, ja itseasiassa tämä tofua ja vesikrassia sisältävä keitto muistuttaakin erehdyttävästi Khao Tom -nimistä riisikeittoa, jota Thaimaassa tavataan syödä aamupalalla tai lounalla. Ei keitto sinänsä pahaa ole, mutta maut ovat mielestäni aivan liian latteat Ao Nang -maistelumenun kokonaisuutta ajatellen. Keitto sopisi huomattavasti paremmin esimerkiksi lounasajalla tarjoiltavaksi.

Seuraava ruokalaji pelasti kuitenkin tilanteen. Paistettu kampasimpukkaa vihreän curryn kera toimii. Tämä herkku nousikin selväksi kakkossuosikiksi pöytäseurueessamme. Kampasimpukoita seurasi kookoscurryssa haudutettua karitsaa. Jos pitää Etelä-Thailaisesta massaman-currysta ja lampaasta, tämä ruokalaji on ehdottomasti kokeilun arvoinen. Minun on kuitenkin todettava, että jopa oman paikkakuntani thaimaalainen ravintola tekee huomattavasti parempaa Etelä-Thaimaalaista currya. Siksi ruokalaji oli tavallaan pettymys sekin. Ystävälleni, joka inhoaa lammasta, kyseinen lammascurry ei maistunut juuri ollenkaan.

Jälkiruuat ovat haastava laji aasialaisessa keittiössä, ja itseasiassa koko jälkiruokakäsite on Thai-kulttuurissa melko vieras. Siihen nähden Farangin mestarit onnistuivat jäkiruokien kohdalla häkellyttävän hyvin: molemmista jälkiruuista löytyi eksoottisia, Kaakkois-Aasiaan vahvasti viittaavia makuja, sellaisia kuten tamarind ja litsi.

Aterian päätteeksi pädyimme tilaamaan vielä pari drinkkiä, ihan vain kokeilumielessä - ja ehkä osittain pitkittääksemme ihanaa iltaa kauniissa ympäristössä. Varmasti riittää, kun kerron, että suosikkidrinkkejäni tälläkin hetkellä ovat Lady Boi ja Bangkok Passion - jotka kumpikin löytyvät Farangin listalta.

Ensimmäisen Farang-elämyksen innoittamana päädyimme sinne uudelleen kahta kuukautta myöhemmin, nyt hieman suuremmalla kokoonpanolla. Tällä kertaa teimme pöytävarauksen edellisenä iltana - mikä olisi varmasti ollut ongelma, jos olisimme yrittäneet varata pöytä perjantai- tai lauantai-illaksi, mutta koska tarkoituksemme oli illallistaa Farangissa vain "pikaisesti" arki-iltana, varauksen myöhäinen ajankohta ei osoittautunut ongelmaksi. Pöytämme oli tällä kertaa suuremmassa salissa - siinä, jota useat arvostelijat ovat moittineet meluisaksi ja ruokalamaiseksi - mutta koska arki-iltana ravintola ei ollut lähimainkaan täynnä, jäi muiden arvosteluissa mainitsema "häiritsevä meteli" jälleen kokematta.

Nyt meillä oli selkeä kuva siitä, mitä halusimme syödä, joten tastingmenun sijaan päädyimme tilaamaan yksittäisiä ruokalajeja listalta. Pöytään tiensä löysivät vihersimpukat, pehmeäkuoriset taskuravut vihreän mangosalaatin kera, kampasimpukat ja tietenkin rapeaksi paistettu possu - ja nyt kokonaisuus toimi aivan täydellisesti. Lautaselle ei päätynyt tällä kertaa pettymyksiä tai latteita makuja, vaan juuri ne komponentit, jotka tekevät Farangin keittiöhenkilökunnasta Mestareita isolla ämmällä. Jälkiruuat skippasimme suosiolla kokonaan ja korvasimme ne tylysti Farangin loistavilla drinkeillä.

Pari sanaa vielä palvelusta ja tarjoilusta, ihan vain koska olen sieltä täältä lukenut, etteivät kaikki ole olleet aivan tyytyväisiä Farangin pavelun tasoon. Itse en kummallakaan kerralla törmännyt millään tavalla moitittavaan palveluun Farangissa. Tietenkin lauantai-iltana kello yhdeksältä henkilökunta oli kiireistä, ja tavallaan sen huomasi myös heidän otteistaan, mutta missään vaiheessa palvelua ei voinut sanoa huonoksi tai hätäiseksi - päinvastoin. Minua ja seuralaisiani ainakin palveltiin Farangissa ammattitaitoisesti ja asianmukaisesti molemmilla kerroilla, kun sinne eksyimme, ja sellaisella ystävällisyydellä, joka sai nämä hieman jännittyneetkin asiakkaat rentoutumaan ja nauttimaan tästä ainutkertaisen hienosta elämyksestä.

Farangin vahvuuksia on turha etsiä jälkiruokalistalta tai kevyistä vaihtoehdoista, sillä ne piilevät sen vahvoissa, runsaissa mauissa, joita maustavat sitruunauoho ja korianteri juuri sopivalla tavalla.

Projektina sello - lestiä puuhaamassa

Perjantai-iltana soitin antaumuksella levysirkkeliä ja (huonoa) vannesahaa. Ajattelin käydä sahauttamassa lestin osat puusepällä joulukuun aikana ja koota lestin omin päin ennen kuin kansalaisopiston kurssi jatkuu. Lestiin hankkimani vaneri on sen verran jytkyä tavaraa että en viitsisi Lapuan ala-asteen huonolla vannesahalla sitä ruveta työstämään.

Kyllä tässä alkaa jo vähäsen olla sitä tekemisen makua...

Talviset korvakorut

Sinisestä kristallista tulee mieleen pienet jäähileet.

Kirje joulupukille

"Rakas Joulupukki. Tänä vuonna toivon lahjaksi omaa ponia, joulu-Barbieta ja haukkuvaa pehmokoiraa."

Lapsena kaikki oli helpompaa. Kun isi tai äiti kysyivät kaksikymmentäkolme vuotta sitten mitä toivon Joulupukilta lahjaksi, minulla oli valmis lista joululahjatoiveista mielessäni. Lista oli toki pitkähkö, mutta toisaalta kaikki listatut joululahjatoiveet olivat kuitenkin kohtuudella toteutettavissa: Joulupukin virkaa toimittavat vanhemmat olisivat teoriassa voineet hankkia jopa sen toivomani ponin, jos olisivat nähneet tämän toiveen toteuttamisen tarpeelliseksi.

Lahjatoiveiden kompleksisuus korreli suoraan toivojan ikään. Lapsien joululahjatoiveet ovat ihanan yksinkertaisia - ja kirjettä lukeva Joulupukki kiittää. Teini-iässä jouluinen toivelista lyhenee samassa suhteessa kuin lahjatoiveiden yhteenlaskettu arvo kasvaa: Varhaisnuori toivoo "Joulupukilta" uutta älypuhelinta tai pelikonsolia. "Joulupukki" kiristelee hampaitaan, mutta (taloudellisen tilanteen sen salliessa) käärii pakettiin uuden Playstationin, iPhonen tai vastaavan. Juuri ajokortin saanut toivoo lahjaksi tukun rahaa koska säästää omaa autoa varten, eikä muuten vahingossakaan käytä enää sana Joulupukki. Vanhemmat rypistelevät otsaansa, mutta siirtävät lopulta mukavan summan rahaa lahjansaajan tilille, eikä aattona kukaan pillahda itkuun vaikkei joulukuusen alta löydykään uutta Audia vaan Seppälän pyjamasetti.

Ennen pitkää saavutetaan kuitenkin tilanne, jossa joululahjatoiveet alkavat hipoa mahdottomuuden rajaa. Ennen kun joululahjatoivelistalla lukee että "pysäyttävän komea miljonääripuoliso" tai "kuusisataaneliöinen kartano" ja listanlaatija on henkisesti valmistautunut itkemään, raivoamaan ja huutamaan mikäli kuusen alta ei löydy rahasalkun päällä istuvaa adonista tai avainnippua osoitetietojen kera, on tervejärkinen aikuinen ymmärtänyt, että joululahjat ovat itseasiassa vain pieni ja aika merkityksetön osa joulua, ja että vaikka periaatteessa kaikki onkin mahdollista, niin ei kuitenkaan se, että Korvatunturilla asuu joku punakolttuinen vanha ukko joka kykenee täyttämään villeimmätkin toiveemme. Näiden oivallusten seurauksena ihminen yksinkertaistaa jouluahjatoivelistaansa tai luopuu siitä kokonaan, toisinsanoen joululahjatoivomuksia udeltaessa vastaa että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai "mulla on jo kaikkea".

Tämän tyyppiset vastaukset ovat eräänlaista koodikieltä, jota ymmärtävä oivaltaa heti, että kyseessä on itseasiassa vain toisen osapuolen epätoivoinen yritys olla paljastamatta utopistisia lahjatoiveitaan. Jos joku vastaa joululahjatoiveuteluihin että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai että "mulla on jo kaikkea", hän tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei sinulla itseasiassa ole taloudellisia tai taidollisia edellytyksiä hankkia hänelle mitään sellaista, mitä hän oikeasti haluaa. Ei kannata kuitenkaan ottaa tätä henkilökohtaisesti: Kukaan ei odota sinun pystyvän toteuttamaan sellaisia toiveita, jotka saavat Joulupukinkin kohottelemaan harmaita kulmakarvojaan äimistyneenä. Oma poni, joulu-Barbie ja paristoilla toimiva pehmokoira ovat nimittäin "pikku juttuja" verrattuna siihen, mitä toivon nykyään.

Rakas Joulupukki

En ole kirjoittanut sinulle moneen vuoteen, mutta nyt kirjoitan taas. Toivottavasti ehdit lukea kirjeeni kaiken jouluisen kiireen keskellä. Olen ollut hyvin kiltti koko vuoden (no okei, kerran olin vähän tuhma, mutta se ei ollut minun vaan alkoholin vika, ja muuten olen ollut tosi, tosi kiltti tyttö).

Toivoisin lahjaksi komeaa miljonääriä, jolla on mustat hiukset ja siniset silmät. Lupaan pitää miljonääristä hyvää huolta, ruokkia sitä säännöllisesti ja ratsastaa sillä ahkerasti, vaikka äiti ei uskokaan, että osaan pitää huolta omasta miljonääristä. Äiti pelkää, että kyllästyn siihen muutaman vuoden päästä, mutta minä tiedän, että en ikinä kyllästyisi omaan miljonääriin. Rakastaisin omaa miljonääriä niin paljon!

Toivoisin lahjaksi myös ranskalaista viinitilaa. Leikkisin sillä joka päivä kavereiden kanssa. Voisin lainata sitä välillä myös ystävilleni, jos nekin haluaisivat leikkiä sillä, koska niillä ei ole varaa ostaa ranskalaista viinitilaa. Minulla on jo vuokra-kaksio, mutta ranskalainen viinitila olisi hienompi. Ranskalainen viinitila olisi ihana joululahja, koska kenelläkään muulla ystäväpiirissäni ei ole sellaista.

Lisäksi toivon joululahjaksi uutta Mersua (BMW ja Audikin käyvät jos Mersuja ei enää saa) turboahdetulla V12-moottorilla. Uusi Mersu olisi hieno, koska vanha Toyota alkaa olla jo aika kulunut, ja se on revennytkin yhdestä kohdasta. Pikkuveli leikki minun vanhalla Toyotallani niin että siitä puhkesi rengas, ja isä sanoi ettei sitä kannata enää korjata, vaan on viisaampaa ostaa uusi Mersu. Minä haluaisin oikeasti Bugatti Veyronin, mutta uusi Mersukin käy, jos saan lahjaksi oman miljonäärin. Silloin en tarvitsisi Bugatti Veyronia, sillä minulle riittäisi kun saisin hoitaa omaa miljonääriä joka päivä.

En ole moneen vuoteen toivonut sinulta mitään, rakas Joulupukki, joten toivon, että tänä vuonna toteutat kaikki toiveeni. Jätän sinulle maitoa ja pipareita olohuoneen pöydälle kun tulet käymään. Minulla on pieniä koiria, jotka voivat haukkua sinulle, mutta jos annat niille palan piparia niin ne eivät pure sinua.

Kiitos ja hyvää joulua!

T: Anna

PS. Unohdin kertoa, ettei asunnossani ole savupiippua, mutta voit käyttää tuuletushormia savupiipun sijaan.

Hyvät ystävät. Ennen kuin lähdette ostamaan minulle omaa miljonääriä, ranskalaista viinitilaa tai uutta Mercedestä, pitäkää mielessänne, että minä kuulun jo siihen joukkoon, joka ymmärtää, että joulussa on kyse muustakin kuin lahjoista. Tosin, jos joku teistä nyt välttämättä haluaa antaa minulle lahjaksi oman miljonäärin, viinitilan Ranskassa tai Mersun, niin lupaan, etten kieltäydy lahjasta.

Projektina sello - piirrustukset

Jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka kauan tämä projekti saattaa kestää, kerrottakoon, että pelkästään piirrustusten tulkitsemiseen ja tarvittavien merkintöjen tekemiseen meni yksi kokonainen perjantai-ilta. Piirrustukset olivat reilusti epäsymmetriset soittimen alaosan suhteen, joten allekirjoittaneen piti ratkaista, haluaako kopioda epäsymmetrisyyden lestiinsä vai ei. Päädyin korjaamaan epäsymmetrisyyden niin, että alaposkista tulee aavistuksen leveämmät kuin alkuperäisen soittimen alaposkista. Toivottavasti tämä puolen sentin ero ei ole ratkaiseva...



(Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Joudun turvautumaan kännykkäni kameraan siihen asti että saan ostettua uuden muistikortin koiran ruuansulatuskanavaan kadonneen tilalle. Unna on aivan ihana!)

Mustavalkoista taikaa

Kauniit astiat ovat arjen luksusta. Kahvi maistuu hieman paremmalta kun sitä juo Pentikin Vanilja -sarjan mukista ja kaurapuuro näyttää nätimmältä Iittalan sievästä lasikulhosta tarjoiltuna.

Olen kerännyt lähes täyden kahdeksan hengen Pentik Vanilja -sarjan astiaston kaappiini vuosien varrella. Aikaisemmin se oli juhla-astiastoni, mutta nykyään astiat ovat jokapäiväisessä käytössä, enkä enää katsele niitä samalla tavalla ihaillen kuin ennen. Markkinoille on tullut uusia, paljon kauniimpiakin astiasarjoja, joista Pentikin Saga -sarja ja Iittalan mustavalkoinen Taika -sarja ovat kiinnittäneet huomioni. Erityisesti jälkimmäisenä mainittua sarjaa olen himoinnut pitkään - ja nyt olen vihdoin päättänyt täyttää astiakaappiani mustalla ja valkoisella lähestyvän joulun (ja K-marketin keräilykampanjan) kunniaksi. Mikäpä sen hauksempaa kun tuijotella tuota pöllöä silmästä silmään aamupalan ääressä.

Projektina sello - Goffriller vs. Stradivari

De Munck Stradivarius -sellon piirustukset saapuivat alkuviikosta ja olen tutkinut niitä hullun kiilto silmissäni pari iltaa. Samassa lähetyksessä tuli myös Schneider Goffriller -sellon kuvat, mutta yksi vilkaisu niihin riitti kertomaan, ettei Matteo Goffriller yllä Antonio Stradivardin tasolle soittimen esteettisyyttä arvioitaessa. Toki Schneider on samalla tavalla ainutlaatuinen instrumentti kuin de Munck, mutta minun silmissäni se kuitenkin häviää cremonalaiselle paitsi esteettisyydessään myös äänessään: Schneiderin ääni on suuri ja voimakas, jopa hieman terävä - eli jotakuinkin täydellinen, JOS aikomukseni olisi soittaa selloa sinfoniaorkesterissa tai jos haluaisin toistaa sellollani Metallicaa Apocalyptican tyyliin. Tällaisissa tapauksissa en edes harkitsisi kopioivani melankolista, pehmeä-äänistä de Munckia, vaan lähtisin epäilemättä rakentamaan selloa Goffrillerin mallin mukaan.

Minä en kuitenkaan aio soittaa sen enempää sinfoniaorkesterissa kuin Apocalypticassakaan, ja sitäpaitsi, Schneider on aivan liian mahtipontinen soitin minun makuuni. Se on kuin lihaksillaan pullisteleva kilpahevonen lähtöviivalla, kun taas de Munck on kuin Milon Venus, aistillisempi, rauhallisempi ja ylväämpi. Täytyy tietenkin muistaa, että soittimet peilaavat aina soittajiensa tunteita, ja jotenkin minusta tuntuu että Zuill Bailey, jonka käsissä Schneider Goffriller tällä hetkellä soi, on soittimensa tavoin itsekin kuin korskuva, komea kilpahevonen. Enkä sano tätä missään nimessä pahalla - päinvastoin. Vai vertaisitteko itse tätä miestä ennemmin Louvrén hämärässä seisovaan kylmään marmoripatsaaseen?


Kuva: Liza-Marie Mazzucco. Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.colbertartists.com/ArtistBio.asp?ID=zuill-bailey&DT=Pho

No niin. Tähän väliin on pakko todeta, että Steven Isserlis, jonka esittelin de Munckin kanssa aikaisemmassa soitinrakentamista käsittelevässä postauksessani, muistuttaa Milon Venusta vielä vähemmän kuin Zuill Bailey, mutta ulkonäkö on toissijainen seikka kun puhutaan soittajan kyvystä tuottaa musiikkia kuulijoilleen. Isserliksen soittotyylissä ja tulkinnassa on jotain harvinaisen ylvästä ja herkkää, ja de Munck toistaa nuo tunnevivahteet täydellisesti. Ja niin komea kuin Zuill Bailey onkin selloineen, minä edelleen kuuntelen illan hämärässä mieluummin pikkuista Stradivariusta ja Isserliksen tulkintaa Lintujen laulusta.

Sitäpaitsi siihen on varmasti jokin erittäin hyvä syy miksi Feuermann ja Isserlis molemmat laittoivat Montagnanat ja Goffrillerit syrjään tämän kyseisen Stradivariuksen vuoksi. Steven Isserlis itse kuvailee selloa näin:

"My dream cello, that has everything that a cellist looks for in an instrument."


Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.hkpo.com/eng/press/press_releases/2010/20100602.jsp

BTW. Tilasin itselleni Thomannin halpaakin halvemman ja turhaakin turhemman valkoisen sellon "harjoituskappaleeksi". Halvalla sellolla voin harjoitella esimerkiksi sellon soittokuntoon viilaamista ja testata mm. kielten vaikutusta sointiin. Maksettuani liki kuusisataa euroa sellon rakentamiseen tarvittavista materiaaleista totesin, että on viisaampaa ostaa koekappaleeksi parin sadan euron lelusello kuin tehdä typeriä virheitä oikeasti arvokkaan puun kanssa. Minulla ei ole minkäänlaisia odotuksia halvan sellon suhteen, mutta mikäli saan viilattua sen jonkinlaiseen soittokuntoon, olen tyytyväinen - ja tartun entistä rohkeammin tähän projektiin, johon olen kovaa vauhtia sukeltamassa pää edellä...

Chorizo-vodkapasta á la Sara

Chorizo-vodkapasta - 2-4 annosta
(Ohje Sara La Fountainin kirjasta Passion for Food)


2 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä raastettuna
3/4 dl vodkaa
2 rkl tomaattipyreetä
3,5 dl kermaa
250 g pastaa, keitettynä al dente
70 g chorizomakkaraa, suikaloituna
1 rkl kapriksia
3 rkl mustia oliiveja
1 rasia kirsikkatomaatteja
suolaa
pippuria
sokeria
2 rkl basilikaa, silputtuna
parmesania

Lämmitä pannulla tilkka öljyä ja lisää raastettu valkosipuli. Lisää vodka, tomaattipyree ja kerma. Anna kiehua noin kymmenen minuuttia niin, että alkoholi haihtuu. Lisää keitetty pasta, chorizomakkara, kaprikset ja mustat oliivit. Lisää lopuksi vielä kirsikkatomaatit ja anna niiden pehmetä hieman, noin 1-2 minuuttia. Mausta. Koristele annos basilikalla ja parmesanilla.

Projektina sello - "esipuhe"

Koen vahvasti, että noin 18 vuotta sitten minua kohtaan tehtiin valtavaa vääryyttä!

Olin kymmenen vanha ja asuin perheeni kanssa Bangkokissa, Thaimaassa, kun vanhempani päättivät, että minun oli aika opetella soittamaan jotain toista instrumenttia pianon lisäksi. Eräässä läheisessä ostoskeksuksessa oli pieni soitinliike, jonka näyteikkunalla oli kolme erikokoista viulua ja sello. Haaveilin omistavani jonkun noista jousisoittimista aina liikkeessä käydessäni isäni ja pikkuveljeni harhaillessa kitaraosastolla, mutta koska olin silloin vielä lapsi enkä näin ollen voinut tietää mistään mitään, minun haaveitani ei huomioitu ja käteeni lyötiin luultavasti jo jonkin aikaa soitetun viulun sijaan upouusi Yamahan poikkihuilu.

Puupuhaltimet eivät ole järin mutkikkaita soittimia; Otteet ovat melko yksinkertaiset ja nopeasti opittavissa. Pianonsoitonopetuksessani oli hyödynnetty Suzuki-metodia, joka omasta mielestäni kasvattaa lapsista kokonaisvaltaisesti musikaalisia, kun taas perinteiset musiikinopetusmetodit keskittyvät vain yhteen instrumenttiin kerrallaan. Suzuki-taustastani oli hyötyä huilunsoiton opettelemisessa: Pystyin välittömästi tekniikan ja otteet opittuani hyödyntämään pianon ääressä omaksumiani musikaalisia taitoja myös huilunsoittoon, mikä toisinsanoen tarkoittaa sitä, että tietyin teknisin rajoituksin pystyin soittamaan huilulla mitä vain. Valitettavasti silloinen huilunsoitonopettajani ei tiennyt Suzuki-metodista juuri mitään, eikä näin ollen osannut hyödyntää opetuksessaan metodin tarjoamia mahdollisuuksia. Hän tavasi minulle itsepintaisesti nuotteja sen sijaan että olisi selvittänyt, miltä jonkin tietyn osion tuli kuulostaa soitettuna. Se oli kovin turhauttavaa lapselle, jolle musiikki oli kuin äidinkieli ja soitin väline, jolla tuotettiin tämän kielen "sanoja" (eli säveliä).

(Soitan muuten edelleen mieluummin korvakuulolta kuin nuoteista lukien, joskin osaan lukea nuottejakin täysin sujuvasti tarvittaessa.)

Jälkikäteen minulle on valjennut, että vaikka huilunsoitonopettajani olikin teknisesti kohtalaisen hyvä huilisti, eivät hänen musikaaliset taitonsa riittäneet haastamaan minua. Oikean tekniikan lisäksi huippuhuilisti osaa puhaltaa soittamiinsa säveliin myös sielun, ja juuri tämä kyky erottaa todelliset virtuoosit meistä muista. Minua ei koskaan haastettu paneutumaan huilulla puhallettujen sävelten sielunelämään kovin syvällisesti, ja mielenkiintoni poikkihuilua kohtaan alkoi nopeasti hiipua haasteiden vähetessä. En usko että epäpätevä opettaja oli kuitenkaan ainoa syy siihen, miksi lopetin huilunsoiton käytännössä kokonaan Suomeen muutettuani: huilu ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut minua. En edes kuunnellut huilumusiikkia. Sen sijaan kokoelmistani löytyi - ja löytyy edelleen - upeita, syvälle sävelten sielunelämään uppoavia sello- ja viulukonserttoja, joita kuuntelin haltioissani kevyemmän, kaupallisemman musiikin ohella.

Olen edelleen katkera siitä ettei "kakkosinstrumentikseni" valikoitunut jousisoitinta, sillä mielenkiito jousisoittimia kohtaan on säilynyt tähän päivään asti, kun taas poikkihuiluun en ole koskaan kyennyt suhtautumaan sillä intohimolla, mitä loistavalta huilistilta vaaditaan. Tietenkin tilanne saattaisi olla päinvastainen, mikäli olisin aloittanut viulun- tai sellonsoiton kymmenen vanhana ja jäänyt sitten samalla tavalla vaille innostavaa, inspiroivaa opetusta, kuten kävi poikkihuilun kanssa. Huomionarvoista on kuitenkin se, että kun minulta noin 12 vuoden iässä kysyttiin, mitä soitinta haluaisin osata soittaa täydellisen hyvin, en suinkaan vastannu, että huilua tai pianoa, joita kumpaakin treenasin tuolloin hyvin ahkerasti ja näennäisen innokkaastikin. Ilmiselvän vastauksen sijaan järkytin kysyjää ilmoittamalla haluavani osata soittaa selloa. Vastaus on pysynyt muuttumattomana tähän päivään saakka, mikä sinänsä on hieman surullista: Mikäli vastaus olisi ollut huilu, olisin epäilemättä etsinyt itselleni tasokkaan huilunsoitonopettajan heti Suomeen muutettuani ja jatkanut musiikkiharrastustani poikkihuilun parissa. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja musiikkiharrastukseni unohtui moneksi vuodeksi lähes kokonaan satunnaista pianonsoittoa lukuunottamatta. Harkitsin sellon hankkimista useaan otteeseen, mutta opiskelijan tuloilla kalliin sellon ostaminen on käytännössä mahdotonta, enkä yksinkertaisesti voinut ryhtyä toteuttamaan haavettani.

Epäonnistuneen soitinvalinnan lisäksi on lapsuudestani jäänyt eräs toinenkin seikka kalvamaan mieltäni. Suomessa lapset saivat kolmannella luokalla valita, kumpaa ainetta, puutöitä vai käsitöitä, halusivat ala-asteen ajan opiskella. Minulle kolmannella luokalla ilmoitettiin tylysti että "koska olet tyttö, sinun pitää tehdä tyttöjen juttuja". (Ihan selvennyksen vuoksi, kävin kouluni pienessä suomalaisessa koulussa ulkomailla, jossa perinteiset, kristilliset arvot ohjasivat opetusta ja muutakin toimintaa.) Asia on harmittanut minua aivan valtavasti, eikä pelkästään siksi että se oli ensimmäinen kerta kun minua sakotettiin sukupuolestani, vaan myös koska ala-asteella opitut puutyötaidot olisivat hieman helpottaneet sitä urakkaa, johon ryhdyin yhdeksän vuotta sitten ostaessani vanhan rintamamiestalon peruskorjattavaksi. Nyt jouduin opettelemaan kaiken aivan alusta asti, nimittäin ompelutaidosta ei ole mitään hyötyä silloin kun asentaa liseituuletina tai paneloi eteisen seinää tai pinnoittaa vanhaa uunia antiikkilaastilla.

Tietysti kuka tahansa huomaa selatessaan tätä blogia hieman taaksepäin etteivät ala-asteen käsityötunnit ole kohdallani menneet täysin hukkaan. En voi kuitenkaan väittää, että olisin missään vaiheessa merkittävästi tarvinnut käsityötaitoja: ne ovat olleet hyödyksi vain harrastusmielessä. Ihminen näet pärjää vallan mainiosti ilman pehmonalleja tai -lintuja, kun taas ehjä katto pään päällä ja homevapaat seinät ja kestävä lattia ovat eräänlaisia välttämättömyyksiä, vai mitä?

Nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, haen kompensaatiota näille kahdelle epäkohdalle elämässäni. Jousisoitinvirtuoosia minusta ei tietenkään enää voi tulla, enkä usko että muuntaudun enää järin lahjakkaaksi puusepäksikään, mutta aion silti yrittää. Tiedossa on verta, hikeä, kyyneleitä ja silkkaa tuskaa, kun Anna tarttuu puukkoon ja talttaan ja ryhtyy valmistamaan itselleen mitäpä muutakaan kuin täysikokoista selloa.

Esikuvana toimii italialaisen Antonio Stradivarin vuonna 1710 (1733) valmistama pienikokoinen de Munck -sello, tuo siro ja kevyt kaunotar mutta ah, niin syvä ja tumma ääneltään. En kuvittele, että minun tekeleeni voi koskaan vetää vertoja esikuvalleen, sillä minä en ole Stradivari, ja koska jousisoittimet ovat aina tekijänsä näköisiä ja minun kädentaitoni ovat hyvin vaatimattomat Stradivarin kädentaitoihin verrattuna, ei minun sellostani tule koskaan de Munckia. En tosin ymmärrä, miksi edes pyrkisin tekemään täydellisen Stradivarius-kopion, olkoonkin, että ne ovat jousisoitinten aatelia. Mielestäni jousisoittimia voisi mainiosti verrata ihmisiin: Toiset meistä ovat äiti Teresoita, toiset presidenttejä, toiset kotiäitejä ja -isiä - ja hyvä niin. Olemme erilaisia, mutta eikö maailma olisi aika kurja paikka jos olisimme kaikki toistemme kopioita? Samalla tavalla jousisoittimet ovat uniikkeja, ja juuri se niissä onkin niin kiehtovaa. Niiden ei kaikkien tarvitse olla Stradivariuksia tai Montagnanoja tai Gofrillereitä. (Tilasin muuten yhden Gofriller -sellonkin "kaavat", joten jos yhtäkkiä luovun ajatuksestani kopioida Stradivariusta, se johtuu siitä että Schneider Gofriller miellyttääkin enemmän silmää. Tosin olen kuullut, että kyseinen Gofriller on vaikea soitettava, mutta tuskin onnistuisin muutenkaan kaikkia sen ominaisuuksia omaan sellooni kopioimaan.)

Tässä Steven Isserlis, sellovirtuoosi joka ymmärtää paitsi soittimensa myös sävelten sielunelämää, ja tuo pieni, siro, syvä-ääninen de Munck Stradivarius. Kuuntele ja rakastu.


Ihan omin päin en työhön ryhdy. Lähden toteuttamaan tätä pitkäaikaista unelmaani Lapuan kansalaisopiston soitinrakentamisen kurssille, jota ohjaa pohjalainen viulunrakentajapiirin opettaja Jorma Nyrhinen. Sello tuskin valmistuu kevään aikana, vaan oletan tämän projektin kestävän ainakin pari vuotta, jopa pitempään. Wish me luck!

Tilda-nalle

Tämä kaveri syntyi jo viime maaliskuussa, mutta olen unohtanut esitellä hänet täällä blogissani...

Vuohenjuustotäytteiset kanarullat, pirullinen kastike ja bataattilohkot

Vuohenjuusto ja paholaisenhillo ovat likimain lyömätön yhdistelmä. Vuohenjuusto ja kana ovat likimain lyömätön yhdistelmä. Syntyykö siis vuohenjuustosta, kanasta ja paholaisenhillosta lyömätön trio?

Kyllä.

Lisätään makujen joukkoon vielä hieman pekonia ja paahdettuja bataattilohkoja, ja tuhti ja täyttävä ruoka on valmis. Helppoa - ja hyvää.

Vuohenjuustotäytteiset broilerirullat - 2 annosta

Kaksi broilerin rintafileetä kevyesti suolattuna
100 g pehmeää vuohenjuustoa
Puolipakettia pekonia
Kaksi timjaminoksaa

Nuiji fileet ohuiksi. Silppua timjami. Murustele juusto fileiden toiseen päähän ja ripottele päälle timjami. Kääri fileet tiukasti rullalle ja kiedo rullien ympärille pekoniviipaleita niin että liha peittyy. Aseta rullat uunivuokaan ja paista noin 200 asteessa 20 minuuttia tai kunnes lihasneste on kirkasta ja liha kypsää.


Paahdetut bataattilohkot - 2 annosta

Puolikiloa bataattia kuorittuna ja lohkottuna
Hyvää oliiviöljyä
Suolaa
Puolikkaan sitruunan mehu
Kourallinen silputtua persiljaa

Levitä bataattilohkot uunipellille yhteen kerrokseen. Pirskottele päälle reilusti oliiviöljyä. Mausta kuutiot suolalla ja sitruunamehulla. Paahda kuutioita 200 asteisessa uunissa noin 20 minuuttia. Silppua lopuksi joukkoon persiljaa.


Pirullinen chili-tomaattikastike - 2 annosta

Puolipurkkia (200 g) tomaattimurskaa
Puolikas paprika
Neljä chilipalkoa
1 valkosipulinkynsi
1,5 rkl sokeria
1,5 rkl muscovadosokeria
1 rkl valkoviinietikkaa
1 tl pippuria
1 tl suolaa
(0,5 dl kermaa)

Laita tomaattimurska kattilaan ja raasta joukkoon valkosipulinkynsi. Kuutioi paprika. Halkaise chilit, poista siemenet ja silppua pieneksi. Lisää paprikakuutiot ja chili tomaattimurskan joukkoon. Lisää joukkoon myös muut ainekset kermaa lukuunottamatta. Keitä kannen alla miedolla lämmöllä puolisentuntia välillä sekoittaen. Soseuta kastike sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa ja sekoita halutessasi joukkoon kermaa. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa mausteita. Tarjoile vuohenjuustotäytteisten broilerirullien ja bataattilohkojen kanssa. Kastike sopii mainiosti myös lihapullille ja pihveille.

Minä tulin juuri ajatelleeksi, että tämä kastike toimisi varmasti pienin muutoksin mainiosti keittonakin, kun joukkoon sulattaisi paketillisen vuohenjuustoa... Omnom.

Ihkui juttui

Ah, tänään on mukavaa olla nainen. Givenchyn "Enkelit ja Demonit" -tuoksusarjan ihana uutuus le secret elixir hurmasi minut kuukauden takaisella Tallinnan risteilyllä. Tai oikeastaan hurmaannuin siitä vasta risteilyn jälkeen nuuhkutellessani sunnuntaina laivalla päällä ollutta paitaani maanantai-iltana kotona pyykkikoneen ääressä. Kiitos ihanan äitini, nyt kyseinen uutuustuoksu täydentää minun jo ennestään laajaa tuoksukokoelmaani. Lisäksi testiin pääsee paljon kehuttu Lancomen Hypnôse Doll Eyes. Sitä täydellistä ripsiväriä etsiessä...

Kahvitauko

En tunnustaudu kovaksi kahvinjuojaksi. Olen paremminkin satunnaiskäyttäjä, niin että osaan nauttia kupillisesta, mutta pärjään vallan mainiosti ilman aamukahviakin, enkä kärsi kahvittomina päivinä päänsärystä, vapinasta, väsymyksestä tai muista vieroitusoireista.

Joissakin tilanteissa kupillinen kavia on kuitenkin välttämättömyys. Yleensä näihin tilanteisiin liittyy olennaisesti myös kiireettömyys, paksu viltti, hyvä kirja tai jokin muu sellainen elementti joka viittaa siihen että minulla on hetki aikaa itselleni. En koskaan vaivaudu keittämään itselleni kahvia, mikäli minulla on kiire, koska en voisi edes kuvitella "hörppääväni kupillista" täydessä vauhdissa. Sehän olisi melkein sama asia kuin joisi vuosikertaviiniä tiskialtaan ääressä suoraan pullosta jonkun hoputtaessa selän takana. Minä pyhitän hetken kahville samalla tavalla kuin toiset pyhittävät hetken hienolle viinille - ja kahvi tekee hetkestä pyhän samalla tavalla kuin hieno viini tekee hetkestä pyhän. Minun maailmassani kahvi on siis tyylikäs, hienostunut juoma ja kahvinkeitin väline, jolla voin luoda juhlavan hetken keskelle tavallista arkea.

Huonolla viinillä voi kuitenkin pilata hyvänkin hetken. Huonoa viiniä voi juoda suoraan pullosta siinä sotkuisen tiskialtaan ääressä kovassakin kiireessä ilman suuria tunnontuskia, eikä jälkikäteen tule harmitelleeksi muuta kuin sitä että tuli ostettua niin huonoa viiniä. Sama pätee kahviin. Huonoa kahvia voi hörppiä ohimennen kiireen keskellä ja juomatta jääneen kahvin voi kaataa viemäriin, eikä jälkikäteen harmita mikään muu kuin se, että tuli nähtyä se kahvinkeittämisen vaiva - näin ainakin omalla kohdallani.

En koskaan osta tahallani huonoa viiniä, en edes silloin kun tarkoitukseni on käyttää sitä vain ruuanlaitossa. En liioin koskaan osta pahaksi toteamaani kahvia. Minun Huonot kahvit -listani on tolkuttoman pitkä ja siltä löytyvät nykyään myös suurin osa suomalaisten suosimista kahvimerkeistä, listä näet koki melko radikaalin muutoksen vuosi sitten saatuani Helsingissä asuvalta ystävältäni lahjaksi harvinaisen hienoa, vastajauhettua luomukahvia. Sen jälkeen tavalliset juhlamokat sukulaisineen ovat maistuneet lähinnä kuralta. Toki keskinkertainenkin kahvi ajaa asiansa ystävän kattaman kahvipöydän äärellä, mutta kotiin pyrin ostamaan hienostuneempia, erikoisempia kahveja, joita voin siemailla kaikessa rauhassa niinä kiireettöminä hetkinä, kun minulla on aikaa kahvikupilliselle tai kahdelle.

Täältä takapajuiselta Lapualta ei kuitenkaan saa vastapaahdettua ja -jauhettua luomukahvia, joten on tyydyttävä siihen mitä lähimarketista löytyy. Paulig on tuonut markkinoille liudan uusia, hieman eksoottisempia kahveja, joiden maistelu minulla on vielä täysin kesken. Omaa suosikkiani, Löfbergs Lilan Skånerostia, ei saa enää mistään, mutta sen sijaan jopa oman lähikauppani hyllyltä löytyy Löfbergs Lilan Mellanmörk -kahvia, joka on sekin varsin mainio kahvi pyhittämään hetken kuin hetken. Minulla on vain kovin paha tapa ostaa aina sitä samaa, jonka olen kerran hyväksi todennut... Mitäköhän muuta kahvia keskitumman paahdon ystävä uskaltaisi kokeilla?