Kävin tänään työhaastattelussa. Se ei mielestäni mennyt järin hyvin, sillä minulla on taipumus seota sanoissani ja ajatuksissani aina ratkaisevalla hetkellä. Lienee ymmärrettävää, etten halua kirjoittaa tapahtumasta tämän tarkemmin. Inhoan itseäni ihan riittävästi tällä hetkellä ilman omien mokieni perusteellista ruotimistakin. Olen saamaton, epäonnistunut ja kaikkien kannalta täysin hyödytön olento, joka ei lukuisista yrityksistään huolimatta onnistu saamaan elämäänsä raiteilleen, saati sitten työpaikkaa.
Vaatteet sentään mahtuvat taas päälleni. En tarkoita, että olisin juossut alastomana ympäri kaupunkia ennen dieetin alkua, mutta vähitellen olen saanut lisätä käytettävien vaatteiden valikoimaan sellaisia paitoja ja housuja, joihin en olisi muutamaa kuukautta aikaisemmin mahtunut. Laihtumisesta ei kuitenkaan taida olla mitään hyötyä työnhaussa, vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni, että hoikkuus korvaa puuttuvan työkokemuksen.
Alan olla epätoivoinen. Ei elämässä ole mitään järkeä, jos on vain taakkana muille.
perjantai 8. helmikuuta 2008
maanantai 4. helmikuuta 2008
Kilot karisee, tai sitten ei...
Olen laiminlyönyt blogini viime viikkoina totaalisesti. Lienee aika korjata tilanne - sitäpaitsi haluan päästä avautumaan onnistuneesta dieetistäni!
Oikeastaan aloitin tämän hiilihydraattitietoisen ruokavalion jo ennen joulua, mutta mielestäni jouluna ei ole syytä sen kummemmin tarkkailla, mitä suuhunsa tunkee, enkä siis edes yrittänyt olla herkuttelematta joulupyhinä. Ennen joulua olin saanut onnistuneesti likimain seitsemän kiloa pois painostani, eikä näistä kiloista palannut joulun aikana puoliakaan, vaikka herkuttelukausi venähtikin reippaasti uuden vuoden puolelle. Erinäisten ponnistelujen jälkeen sain herkkuhimoni kuitenkin laantumaan, ja palasin hyväksi kokemaani ruokavalioon. Karsin hiilihydraatteja melko ronskilla kädellä ruokavaliostani ja lisäsin kasvisten ja hyvien rasvojen määrää tuntuvasti.
Vaakalukema ei tunnu muuttuneen kovinkaan paljoa viimeisten viikkojen aikana. Puntari ilmoittaa painoni pudonneen seitsemän kiloa lähtöpainosta, joten sen osalta ei suurta muutosta ole todellakaan tapahtunut. Sen sijaan mittanauhaa on nyt ilo käyttää. Lukemat pienenevät viikko viikolta hitaasti mutta varmasti. Ehkä parasta on kuitenkin se, ettei oloni enää ole jatkuvasti väsynyt ja vetämätön. Siitä johtunee myös se, että makuuhuonetta kolme vuotta vallinnut täyskaaos on tipotiessään ja keittiöremontti loppusuoralla.
Lauantaina erehdyin syömään pizzaa käydessäni ystävieni kanssa kaupungilla. Olihan se hyvää, mutta tajusin sitä tilatessani, ettei minun ole itseasiassa tehnyt aikoihin edes mieli roskaruokaa, vaikka ennen olin suorastaan riippuvainen hampurilaisista, tacoista, pizzoista, sipseistä, karkista ja muusta yhtä epäterveellisestä. Syömälläni pizzalla oli muuten eräs mielenkiintoinen sivuvaikutus: Olin koko loppupäivän ylettömän väsynyt.
Olen takunnut painonvartijoiden pisteiden kanssa, laskenut kaloreita, kokeillut jos jonkinlaisia ihmedieettejä ja nähnyt välillä suoranaista nälkääkin. Nyt vihdoin tuntuu siltä, että olen löytänyt sopivan tavan saada kroppani kuntoon. Liikuntaa voisin tietysti lisätä, mutta en halua verenmaku suussa lähteä juoksemaan pakkaseen, kun tiedän, että itseni rääkkääminen epämiellyttävällä tavalla alkaa hyvin äkkiä kyllästyttämään ja sitä myötä riski täydelliseen repsahtamiseen kasvaa. Onneksi on vihdoin satanut lunta. Tiedossa on mukavia hetkiä moottorikelkkojen ja miksei kaksipyöräistenkin päällä nyt kun mieheni sai hankittua piikkirenkaat toiseenkin crossipyöräänsä.
Itselleni, ikuiselle pessimistille, epätyypilliseen tapaan kerrankin uskallan elätellä toiveita hieman vähemmän hyllyvästä kropasta! Saa nähdä kuinka käy. Alku ainakin vaikuttaa hyvin lupaavalta.
Oikeastaan aloitin tämän hiilihydraattitietoisen ruokavalion jo ennen joulua, mutta mielestäni jouluna ei ole syytä sen kummemmin tarkkailla, mitä suuhunsa tunkee, enkä siis edes yrittänyt olla herkuttelematta joulupyhinä. Ennen joulua olin saanut onnistuneesti likimain seitsemän kiloa pois painostani, eikä näistä kiloista palannut joulun aikana puoliakaan, vaikka herkuttelukausi venähtikin reippaasti uuden vuoden puolelle. Erinäisten ponnistelujen jälkeen sain herkkuhimoni kuitenkin laantumaan, ja palasin hyväksi kokemaani ruokavalioon. Karsin hiilihydraatteja melko ronskilla kädellä ruokavaliostani ja lisäsin kasvisten ja hyvien rasvojen määrää tuntuvasti.
Vaakalukema ei tunnu muuttuneen kovinkaan paljoa viimeisten viikkojen aikana. Puntari ilmoittaa painoni pudonneen seitsemän kiloa lähtöpainosta, joten sen osalta ei suurta muutosta ole todellakaan tapahtunut. Sen sijaan mittanauhaa on nyt ilo käyttää. Lukemat pienenevät viikko viikolta hitaasti mutta varmasti. Ehkä parasta on kuitenkin se, ettei oloni enää ole jatkuvasti väsynyt ja vetämätön. Siitä johtunee myös se, että makuuhuonetta kolme vuotta vallinnut täyskaaos on tipotiessään ja keittiöremontti loppusuoralla.
Lauantaina erehdyin syömään pizzaa käydessäni ystävieni kanssa kaupungilla. Olihan se hyvää, mutta tajusin sitä tilatessani, ettei minun ole itseasiassa tehnyt aikoihin edes mieli roskaruokaa, vaikka ennen olin suorastaan riippuvainen hampurilaisista, tacoista, pizzoista, sipseistä, karkista ja muusta yhtä epäterveellisestä. Syömälläni pizzalla oli muuten eräs mielenkiintoinen sivuvaikutus: Olin koko loppupäivän ylettömän väsynyt.
Olen takunnut painonvartijoiden pisteiden kanssa, laskenut kaloreita, kokeillut jos jonkinlaisia ihmedieettejä ja nähnyt välillä suoranaista nälkääkin. Nyt vihdoin tuntuu siltä, että olen löytänyt sopivan tavan saada kroppani kuntoon. Liikuntaa voisin tietysti lisätä, mutta en halua verenmaku suussa lähteä juoksemaan pakkaseen, kun tiedän, että itseni rääkkääminen epämiellyttävällä tavalla alkaa hyvin äkkiä kyllästyttämään ja sitä myötä riski täydelliseen repsahtamiseen kasvaa. Onneksi on vihdoin satanut lunta. Tiedossa on mukavia hetkiä moottorikelkkojen ja miksei kaksipyöräistenkin päällä nyt kun mieheni sai hankittua piikkirenkaat toiseenkin crossipyöräänsä.
Itselleni, ikuiselle pessimistille, epätyypilliseen tapaan kerrankin uskallan elätellä toiveita hieman vähemmän hyllyvästä kropasta! Saa nähdä kuinka käy. Alku ainakin vaikuttaa hyvin lupaavalta.
sunnuntai 23. joulukuuta 2007
Joulun kynnyksellä
Joulu on aina ollut minulle vuoden kohokohta kynttilöineen, herkkuineen ja taianomaisine hetkineen läheisten ympäröimänä. Viihdyn jouluvalmisteluiden parissa - toisinaan jopa niin hyvin, että tekisi mieli kutsua kaikki sukulaiset ja ystävät meille joulunviettoon, jolloin itse välttyisimme edestakaisin ravaamiselta.
Toisaalta, koulu on syönyt tässä kuussa niin paljon aikaani, että jouluvalmistelut ovat jääneet taas viimetinkaan. Kinkkukin meinasi unohtua pakkaseen, ja vielä on muutama kakku ja leivos tekemättä. Kaapit taitavat jäädä siivoamatta, makuuhuoneessa vallitsee täysi kaaos ja lattiat pitäisi ainakin kerran vielä imuroida, sillä jokaisella tämän talon karvaisella otuksella tuntuu olevan karvanlähtöaika. Toivottavasti tätä ei huomaa tekemistäni jouluherkuista, kun alamme niitä yhdessä perheen kanssa maistelemaan, vaikka koirankarvojen kaiveleminen tortuista onkin jo tuttua puuhaa meille kaikille.
Oudolla tavalla nautin tästä hössötyksestä. On ihana tietää, että tehtävää ei ole enää niin hurjasti jäljellä, ja mikä parasta, kohta koittaa se hetki, kun saan työntää kinkun uuniin. Joulukinkun paistaminen on ehdottomasti joulun ihaninta puuhaa, enkä mistään hinnasta suostuisi luovuttamaan tätä tehtävää perheen miespuoliselle, vaikka monessa perheessä taitaakin isäntä perinteisesti vastata kinkun onnistumisesta. Minusta on aivan uskomattoman hauskaa nousta keskellä yötä vilkaisemaan, mitä possulle uunissa kuuluu. Ah sitä tuoksua ja tunnelmaa! Koirat tulevat unisina kuolaamaan oviaukkoon ja kissakin erehtyy jalkoihin kiehnäämään makupalan toivossa, ja kun palaan sänkyyn, mies vetäisee minut puolinukuksissa viereensä. Juuri ennen kuin nukahdan, kurkistaa tonttu ikkunan takaa. Liekö se oikeasti siellä, vai näehköhän jo unta?
Toisaalta, koulu on syönyt tässä kuussa niin paljon aikaani, että jouluvalmistelut ovat jääneet taas viimetinkaan. Kinkkukin meinasi unohtua pakkaseen, ja vielä on muutama kakku ja leivos tekemättä. Kaapit taitavat jäädä siivoamatta, makuuhuoneessa vallitsee täysi kaaos ja lattiat pitäisi ainakin kerran vielä imuroida, sillä jokaisella tämän talon karvaisella otuksella tuntuu olevan karvanlähtöaika. Toivottavasti tätä ei huomaa tekemistäni jouluherkuista, kun alamme niitä yhdessä perheen kanssa maistelemaan, vaikka koirankarvojen kaiveleminen tortuista onkin jo tuttua puuhaa meille kaikille.
Oudolla tavalla nautin tästä hössötyksestä. On ihana tietää, että tehtävää ei ole enää niin hurjasti jäljellä, ja mikä parasta, kohta koittaa se hetki, kun saan työntää kinkun uuniin. Joulukinkun paistaminen on ehdottomasti joulun ihaninta puuhaa, enkä mistään hinnasta suostuisi luovuttamaan tätä tehtävää perheen miespuoliselle, vaikka monessa perheessä taitaakin isäntä perinteisesti vastata kinkun onnistumisesta. Minusta on aivan uskomattoman hauskaa nousta keskellä yötä vilkaisemaan, mitä possulle uunissa kuuluu. Ah sitä tuoksua ja tunnelmaa! Koirat tulevat unisina kuolaamaan oviaukkoon ja kissakin erehtyy jalkoihin kiehnäämään makupalan toivossa, ja kun palaan sänkyyn, mies vetäisee minut puolinukuksissa viereensä. Juuri ennen kuin nukahdan, kurkistaa tonttu ikkunan takaa. Liekö se oikeasti siellä, vai näehköhän jo unta?
torstai 22. marraskuuta 2007
Omenachutney
Joulun lähestyessä innostun kehittelemään erilaisia herkkuja joulupöytään. Pidän kyllä perinteisistä jouluherkuista, mutta toisaalta haluan joulupöytääni yksilöllisyyttä ja vaihtelua. On myös hauska ajatella, että joulun kynnyksellä tekemästäni herkusta saattaa ajan myötä muodostua oman perheeni perinne, joka aikanaan siirtyy meiltä tuleville sukupolville.
Tänä jouluna joulupöytään tekee tulonsa intialaisvaikutteinen omenachutney. Se sopii erinomaisesti perinteisen joulukinkun seuraksi.
Tänä jouluna joulupöytään tekee tulonsa intialaisvaikutteinen omenachutney. Se sopii erinomaisesti perinteisen joulukinkun seuraksi.
Omenachutney
4 hapanta omenaa pieninä kuutioina
2 puna- tai keltasipulia silputtuna
puolikas lime (tai sitruuna) silputtuna
2 rkl etikkaa
vajaa puoli desiä vettä
6 dl sokeria
1 tl kanelia
1 tl valkopippuria
1 tl maustepippuria
(rusinoita jos tykkää niistä)
Kaikki nakataan kattilaan ja sekoitetaan. Seosta keitetään miedolla lämmöllä ilman kantta välillä sekoitellen kunnes se sakenee. Keittämiseen kannattaa varata aikaa tuntikin. Purkita puhtaisiin lasipurkkeihin.
torstai 15. marraskuuta 2007
Caesar-salaatti á la Hopeahiutale
Ruokavaliostamme on viimeaikoina pakollista banaania lukuunottamatta puuttuneet vihannekset ja hedelmät lähes tyystin. Syksyn kuluessa kotimaisten kasvisten hinnat ovat nousseet jälleen pilviin, ja esimerkiksi tomaattien ja kurkkujen kulutus taloudessamme on tästä johtuen laskenut huomattavasti. Eilisellä kauppareissulla päätin kuitenkin korjata tilanteen ja keräsin kärryn täyteen hedelmiä, vihanneksia ja salaatteja vailla pienintäkään aavistusta siitä, mitä niistä tekisin.
Tänään tonkiessani jääkaappia löysin anjovisfileitä, jotka lienee ostettu alunperin perinteistä janssoninkiusausta varten. Pyöritellessäni purkkia kädessäni tuli mieleeni kaikki maistamani ihanat caesar-salaatit, ja tietysti minun oli päästävä heti kokeilemaan, onnistuisinko kotioloissa loihtimaan jotain syötäväksi kelpaavaa leipäkuutioista, anjoviksesta, parmesanista ja salaatista. Salaatti valmistui nopeasti, ja oli yllättävän hyvää!
Tänään tonkiessani jääkaappia löysin anjovisfileitä, jotka lienee ostettu alunperin perinteistä janssoninkiusausta varten. Pyöritellessäni purkkia kädessäni tuli mieleeni kaikki maistamani ihanat caesar-salaatit, ja tietysti minun oli päästävä heti kokeilemaan, onnistuisinko kotioloissa loihtimaan jotain syötäväksi kelpaavaa leipäkuutioista, anjoviksesta, parmesanista ja salaatista. Salaatti valmistui nopeasti, ja oli yllättävän hyvää!
Caesar-salaatti
Erilaisia salaatteja valintasi mukaan - roomansalaatti lienee perinteisin valinta caesarsalaattiin
Vaaleaa paahtoleipää kuutioina tai valmiita krutonkeja
Oliiviöljyä
Valkosipulinkynsi
Raastettua parmesania
Kastike
1 keltuainen
1 dl öljyä
4-5 anjovisfileetä
Dijon-sinappia
Murskattu valkosipulinkynsi
Worchestershire-kastiketta
Sitruunaa
Mustapippuria
Paahda leipäkuutiot pannulla kullanruskeiksi ja ripottele päälle valkosipuliöljyä. Vatkaa öljy keltuaisen joukkoon ohuena nauhana. Mausta majoneesi hienonnetulla anjoviksella, sinapilla, valkosipulilla ja worchestershire-kastikkeella. Ohenna kastike sitruunalla.
Revi salaatti kulhoon. Sekoita leipäkuutiot, parmesan ja kastike joukkoon ja mausta mustapippurilla.
keskiviikko 7. marraskuuta 2007
7.11
Minun maailmani ei ole kovin suuri. Kuljen samoja reittejä päivästä toiseen. Katselen maisemia, jotka olen nähnyt jo monta kertaa aikaisemminkin. Käyn paikoissa, jotka ovat minulle ennestään tuttuja. Tapaan rakkaitani, ystäviäni ja tuttaviani, joiden kanssa jaan niin juhlan kuin arjenkin. Kohtaan ihmisiä, joiden kasvoja en muista jälkeenpäin, enkä ole siitä pahoillani.
Tämä on minun turvallinen maailmani. En juurikaan kurkottele sen rajojen yli. Ei minun tarvitse, enkä edes halua. Maailma näiden rajojen ulkopuolella on kylmä, suuri, pelottava ja - julma. Olen riittävän itsekäs pyrkiäkseni unohtamaan kaiken pahuuden, mitä pienelle planeetallemme mahtuu, ja tarpeeksi taitava onnistuakseni siinä. Toisinaan jokin uutinen kuitenkin hipaisee pienen maailmani rajoja niin että se saa minut kavahtamaan, ehkä järkyttymäänkin. Silloin on pakko pysähtyä hetkeksi katsomaan, millainen maailma on rajojen takana.
Ei tämä näky minua yllätä, mutta saa minut hyvin surulliseksi. Ne ilmiöt, jotka ravistelevat maailmaa kaukana minusta, ovat tulleet hälyttävän lähelle. Olemmeko muuttuneet niin välinpitämättömiksi, ettemme huomaa pahoivointia ympärillämme, vai voimmeko itse niin pahoin, ettemme jaksa reagoida?
Olemme sokeita toisten pahoivoinnille, psyykkisille vammoille ja sairauksille. Vasta järjettömät teot ja syyttömiin kohdistuvat raakuudet saavat meidät kiinnittämään huomiomme epäkohtiin. Suremme yhdessä läheisensä menettäneiden kanssa, ainakin näennäisesti, ja etsimme syitä tapahtumiin. Media mässäilee uutisella, pureksii sitä raadonlemuisella purukalustollaan kunnes löytyy tuoreempi, mehevämpi uutinen median märehdittäväksi. Tapahtunut unohdetaan. Vajoamme takaisin omaan maailmaamme ja toivomme, ettei moinen hulluus ja pahuus sattuisi osumaan omalle kohdallemme. Unohdamme pahoinvoinnin ympärillämme ja suljemme silmämme muilta. "Kukin huolehtikoon itsestään".
Pysähdyn tuijottamaan vieraita kasvoja. Niiden taakse kätkeytyy yhtä paljon erilaisia tunteita kuin omienikin. Sen vain unohtaa kovin helposti. Jokaisella vastaantulijalla on tarinansa kerrottavana. Saatan joskus ehtiä kuuntelemaan. Ehkä minun pitäisi kuunnella - juuri nyt.
Tämä on minun turvallinen maailmani. En juurikaan kurkottele sen rajojen yli. Ei minun tarvitse, enkä edes halua. Maailma näiden rajojen ulkopuolella on kylmä, suuri, pelottava ja - julma. Olen riittävän itsekäs pyrkiäkseni unohtamaan kaiken pahuuden, mitä pienelle planeetallemme mahtuu, ja tarpeeksi taitava onnistuakseni siinä. Toisinaan jokin uutinen kuitenkin hipaisee pienen maailmani rajoja niin että se saa minut kavahtamaan, ehkä järkyttymäänkin. Silloin on pakko pysähtyä hetkeksi katsomaan, millainen maailma on rajojen takana.
Ei tämä näky minua yllätä, mutta saa minut hyvin surulliseksi. Ne ilmiöt, jotka ravistelevat maailmaa kaukana minusta, ovat tulleet hälyttävän lähelle. Olemmeko muuttuneet niin välinpitämättömiksi, ettemme huomaa pahoivointia ympärillämme, vai voimmeko itse niin pahoin, ettemme jaksa reagoida?
Olemme sokeita toisten pahoivoinnille, psyykkisille vammoille ja sairauksille. Vasta järjettömät teot ja syyttömiin kohdistuvat raakuudet saavat meidät kiinnittämään huomiomme epäkohtiin. Suremme yhdessä läheisensä menettäneiden kanssa, ainakin näennäisesti, ja etsimme syitä tapahtumiin. Media mässäilee uutisella, pureksii sitä raadonlemuisella purukalustollaan kunnes löytyy tuoreempi, mehevämpi uutinen median märehdittäväksi. Tapahtunut unohdetaan. Vajoamme takaisin omaan maailmaamme ja toivomme, ettei moinen hulluus ja pahuus sattuisi osumaan omalle kohdallemme. Unohdamme pahoinvoinnin ympärillämme ja suljemme silmämme muilta. "Kukin huolehtikoon itsestään".
Pysähdyn tuijottamaan vieraita kasvoja. Niiden taakse kätkeytyy yhtä paljon erilaisia tunteita kuin omienikin. Sen vain unohtaa kovin helposti. Jokaisella vastaantulijalla on tarinansa kerrottavana. Saatan joskus ehtiä kuuntelemaan. Ehkä minun pitäisi kuunnella - juuri nyt.
sunnuntai 4. marraskuuta 2007
Fenkolilla maustettu porkkanakeitto
Tämä keitto on oma muunnelmani Finfoodin keittokirjan porkkanakeitosta. Fenkoli sopi tähän keittoon yllättävän hyvin, vaikkei suosikkimausteisiini kuulukaan.
n. 300 g porkkanaa
1-2 perunaa
puolikas sipuli
6 dl kasvis- tai kanalientälientä
1 tl kuivattua fenkolia
öljyä
suolaa
pippuria
kermaa tai maustamatonta tuorejuustoa maun mukaan
Kuori ja paloittele porkkanat, perunat ja sipuli. Kuumenna öljy kattilassa ja kuullota siinä pilkotut kasvikset ja fenkoli. Lisää kasvisliemi ja hauduta keittoa kannen alla 20 minuuttia tai kunnes kasvikset ovat pehmeitä. Soseuta keitto sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa. Lisää joukkoon tuorejuustoa tai kermaa maun mukaan. Mausta suolalla ja pippurilla.
n. 300 g porkkanaa
1-2 perunaa
puolikas sipuli
6 dl kasvis- tai kanalientälientä
1 tl kuivattua fenkolia
öljyä
suolaa
pippuria
kermaa tai maustamatonta tuorejuustoa maun mukaan
Kuori ja paloittele porkkanat, perunat ja sipuli. Kuumenna öljy kattilassa ja kuullota siinä pilkotut kasvikset ja fenkoli. Lisää kasvisliemi ja hauduta keittoa kannen alla 20 minuuttia tai kunnes kasvikset ovat pehmeitä. Soseuta keitto sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa. Lisää joukkoon tuorejuustoa tai kermaa maun mukaan. Mausta suolalla ja pippurilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
