Aatteita aamulla

Olen tainnut auttamattomasti nukkua pommiin tänä aamuna. Minun olisi pitänyt olla koululla jo puolitoista tuntia sitten, mutta tässä nyt kuitenkin istun alusvaatteisillani oman tietokoneen ääressä hieromassa viimeisiä unenrippeitä silmistäni.

Taivaalle kertyneet harmaat pilvet enteilevät vesi- tai lumisadetta - luultavasti jälkimmäistä, sillä viimepäivät ovat olleet harvinaisen kylmiä siihen nähden, kuinka leuto talvi on muuten ollut. Uutisissa lupailtiin eilen talven pahinta lumimyräkkää Etelä- ja Keski-Suomeen ja ilmeisesti lumimyräkkä on yllättänyt eteläisemmätkin Euroopan valtiot. Hassua, sillä nyt eletään kuitenkin jo maaliskuun loppua! Liekö nämä omituiset sääilmiöt merkki ilmastonmuutoksesta?

Pääsiäisen pakkaskeli oli joka tapauksessa aivan mahtava ja auringonpaiste kruunasi koko loman. Oli harvinaisen hankalaa palata takaisin arkeen muutaman ihanan vapaapäivän päätteeksi. Endurolenkit talvisissa metsissä ja pitkään nukutut aamut tuntuivat niin hyvältä, että keskittyminen arkisempiin asioihin, kuten koulunkäyntiin, tuntuu nyt suorastaan vaikealta.

Nukuinkohan pommiin kuitenkaan vahingossa? Ehkä halusin vain pitää kiinni lomapäivien vapaudesta vielä hetken!

Siivouspäivä ja muita jupinoita

Tuntijärjestelyistä johtuen minulle suotiin ylimääräinen vapaapäivä keskelle viikkoa. Ajattelin käyttää tämän päivän hyödyksi ja siivota. Syntymäpäiväni lähestyy, ja olisi kiva saada kämppä jonkinlaiseen kuosiin ennen sitä. Meille ei ole tulossa vieraita, mutta oma mielenrauhani kärsii, jos on hirveän sotkuista juhlapäivänä.

Otin imurin esiin heti aamupäivällä. Kissa vilkaisi sitä yhden ainoan kerran ja pinkoi sitten piiloon. En ole nähnyt koko kattia sen koommin. Katoaminen johtunee siitä, että imuri on lojunut koko päivän keskellä tuvan lattiaa, ja kissa inhoaa sitä koko pienen sydämensä pohjasta. Sain siis nostettua imurin ulos siivouskaapista - mutta toistaiseksi en ole vielä saanut imuroitua ensimmäistäkään lattianeliöä.

Sen sijaan sain patistettua itseni lenkille. Pihalla on oikeastaan aika kiva sää, vaikkei aurinko paistakaan. En kuitenkaan osannut arvata, että kaikki päällystämättömät tiet olisivat silkkaa mutavelliä. Rentouttavaksi tarkoitetusta lenkistä tulikin tuskallinen taivallus kuran ja liejun seassa, kun jokaisella askeleella jalkani upposivat nilkkaa myöten mutaan. Onnettomuudekseni olin vieläpä ottanut mukaani kaikki kolme koiraa. Puolessa välissä matkaa ne selvästi tympääntyivät mudassa kahlaamiseen ja hidastimme vauhtia, niin että arvon neidit saivat rauhassa tuumata, mihin kohtaan uskaltaisivat seuraavaksi tassunsa laskea.

Lopulta jätimme peltomaisemat taaksemme ja käännyimme takaisin kohti kotia ja päällystettyjä teitä. Kun muta jalkojen alla muuttui taas asfaltiksi, huokaisin helpotuksesta. Hetkellinen helpotuksen tunne vaihtui kuitenkin täydelliseen kauhistukseen erehtyessäni vilkaisemaan koiria, jotka löntystivät perässäni kyllästyneen oloisina: Kaikki kolme olivat paksun, harmaan kurakerroksen peitossa korvanpäitään myöten. Saavuttaessamme ulko-oven nappasin koirat syliini ja kannoin ne suoraan lämpimään suihkuun. Imuri sai toistaiseksi unohtua.

Tämä lenkki taisi olla liikaa myös tuolle lauman uusimmalle jäsenelle, jonka toin kotiin viime lauantaina. Vaikka tämä neiti omistajansa mukaan nauttiikin ulkoilusta melkein yhtä paljon kuin syömisestä, tämänpäiväisellä lenkillä sen olemuksessa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että sillä olisi ollut hauskaa.

Lohduttaisikohan sitä tieto siitä, että hauskaa ei ollut minullakaan?

Ah, tämä Suomen ihana talvi. Tai kevät. Mikä onkaan.

Karkauspäivä!

Kirjoitan blogiini tänään puhtaasti sen takia, että tällainen päivämäärä esiintyy vain kerran neljässä vuodessa.

Olen talvilomalla - jos tätä nyt lomaksi voi kutsua. Tekemistä tuntuu riittävän joka hetkelle, vaikka yritänkin lykätä ainakin osan tehtävistä johonkin hamaan tulevaisuuteen. Parina aamuna olemme mieheni kanssa ehtineet pyörähtämään crossiradalla, ja voi kuinka nautinkaan ajamisesta näin pitkän tauon jälkeen - siitäkin huolimatta, että varsinkin aluksi ajaminen tuntui suorastaan tuskallisen vaikealta. Tauon aikana ehdin jo ilmeisesti unohtaa, ettei tuo motocrosspyörällä ajaminen ole missään suhteessa helppoa, kun alla on upottava ja patikkoinen crossirata urineen. Lisäksi talvella lumi tuo oman lisänsä ajamisen haasteellisuuteen, vaikka piikkirenkaat aika tehokkaasti maahan pureutuvatkin.

Koulu jatkuu jälleen maanantaina. Ajatus ahdistaa ihan aavistuksen verran, sillä edessä on ainakin kolme tenttiä ja riittävästi myös erilaisia pakollisia tehtäviä kursseihin liittyen. Harjoittelupaikan etsiminen on jonkin verran edistynyt, mikä tietysti on hienoa, mutta koska mitään varmaa ei ole vielä tiedossa, sekin luo omalta osaltaan paineita. Saa nähdä, kuinka tässä käy.

Salaatti sinihomejuuston ystäville

Parhaat keksinnöt syntyvät yleensä vahingossa - ihan kuten tämä salaattikin. Alunperin kokosin salaatin edellisen päivän tähteistä, mutta nykyään kaupasta tarttuu mukaan ainekset vartavasten tätä herkkua varten. Mikä parasta, tämä salaatti sopii mainiosti vähähiilihydraattiseen ruokavaliooni, ja toisaalta maistuu erinomaisesti myös miehelleni.

Salaatti sinihomejuuston ystäville

Erilaisia salaatteja valintasi mukaan. Itse laitan yleensä jäävuorisalaattia, perinteistä ruukkusalaattia ja villirucolaa.
300 g kanan fileesuikaleita
Noin 200 g säilöttyjä, valutettuja sieniä
Hieman vajaa puoli pakettia (eli noin 80 grammaa) pekonia silputtuna
100 grammaa aurajuustoa muruina
Persiljaa
Oliiveja
Tomaattia
Oliiviöljyä
Pippuria myllystä


Etsi käsiisi sopivan kokoiset lautaset ja silppua salaatit lautasille. Lorauta hieman oliiviöljyä ja ripottele murennettu aurajuusto salaatin päälle.

Paista sienet, pekoni ja kanasuikaleet pannulla. Pekonista irtoava rasva riittää hyvin paistorasvaksi, erikseen sitä ei tarvitse lisätä. Paista seosta, kunnes kanasuikaleet ovat kypsiä ja sienet saaneet hieman väriä.

Kaada sieni-pekoni-kanaseos pannulta salaatin päälle ja koristele annokset tomaattiviipaleilla ja oliiveilla. Viimeistele annokset vastarouhitulla pippurilla ja persiljalla ja tarjoile heti - salaatti nahistuu nopeasti kuuman liha-sieniseoksen alla.

Ohjeesta tulee kaksi melko reilua annosta.

Tänään

Kävin tänään työhaastattelussa. Se ei mielestäni mennyt järin hyvin, sillä minulla on taipumus seota sanoissani ja ajatuksissani aina ratkaisevalla hetkellä. Lienee ymmärrettävää, etten halua kirjoittaa tapahtumasta tämän tarkemmin. Inhoan itseäni ihan riittävästi tällä hetkellä ilman omien mokieni perusteellista ruotimistakin. Olen saamaton, epäonnistunut ja kaikkien kannalta täysin hyödytön olento, joka ei lukuisista yrityksistään huolimatta onnistu saamaan elämäänsä raiteilleen, saati sitten työpaikkaa.

Vaatteet sentään mahtuvat taas päälleni. En tarkoita, että olisin juossut alastomana ympäri kaupunkia ennen dieetin alkua, mutta vähitellen olen saanut lisätä käytettävien vaatteiden valikoimaan sellaisia paitoja ja housuja, joihin en olisi muutamaa kuukautta aikaisemmin mahtunut. Laihtumisesta ei kuitenkaan taida olla mitään hyötyä työnhaussa, vaikka kuinka yrittäisin uskotella itselleni, että hoikkuus korvaa puuttuvan työkokemuksen.

Alan olla epätoivoinen. Ei elämässä ole mitään järkeä, jos on vain taakkana muille.

Kilot karisee, tai sitten ei...

Olen laiminlyönyt blogini viime viikkoina totaalisesti. Lienee aika korjata tilanne - sitäpaitsi haluan päästä avautumaan onnistuneesta dieetistäni!

Oikeastaan aloitin tämän hiilihydraattitietoisen ruokavalion jo ennen joulua, mutta mielestäni jouluna ei ole syytä sen kummemmin tarkkailla, mitä suuhunsa tunkee, enkä siis edes yrittänyt olla herkuttelematta joulupyhinä. Ennen joulua olin saanut onnistuneesti likimain seitsemän kiloa pois painostani, eikä näistä kiloista palannut joulun aikana puoliakaan, vaikka herkuttelukausi venähtikin reippaasti uuden vuoden puolelle. Erinäisten ponnistelujen jälkeen sain herkkuhimoni kuitenkin laantumaan, ja palasin hyväksi kokemaani ruokavalioon. Karsin hiilihydraatteja melko ronskilla kädellä ruokavaliostani ja lisäsin kasvisten ja hyvien rasvojen määrää tuntuvasti.

Vaakalukema ei tunnu muuttuneen kovinkaan paljoa viimeisten viikkojen aikana. Puntari ilmoittaa painoni pudonneen seitsemän kiloa lähtöpainosta, joten sen osalta ei suurta muutosta ole todellakaan tapahtunut. Sen sijaan mittanauhaa on nyt ilo käyttää. Lukemat pienenevät viikko viikolta hitaasti mutta varmasti. Ehkä parasta on kuitenkin se, ettei oloni enää ole jatkuvasti väsynyt ja vetämätön. Siitä johtunee myös se, että makuuhuonetta kolme vuotta vallinnut täyskaaos on tipotiessään ja keittiöremontti loppusuoralla.

Lauantaina erehdyin syömään pizzaa käydessäni ystävieni kanssa kaupungilla. Olihan se hyvää, mutta tajusin sitä tilatessani, ettei minun ole itseasiassa tehnyt aikoihin edes mieli roskaruokaa, vaikka ennen olin suorastaan riippuvainen hampurilaisista, tacoista, pizzoista, sipseistä, karkista ja muusta yhtä epäterveellisestä. Syömälläni pizzalla oli muuten eräs mielenkiintoinen sivuvaikutus: Olin koko loppupäivän ylettömän väsynyt.

Olen takunnut painonvartijoiden pisteiden kanssa, laskenut kaloreita, kokeillut jos jonkinlaisia ihmedieettejä ja nähnyt välillä suoranaista nälkääkin. Nyt vihdoin tuntuu siltä, että olen löytänyt sopivan tavan saada kroppani kuntoon. Liikuntaa voisin tietysti lisätä, mutta en halua verenmaku suussa lähteä juoksemaan pakkaseen, kun tiedän, että itseni rääkkääminen epämiellyttävällä tavalla alkaa hyvin äkkiä kyllästyttämään ja sitä myötä riski täydelliseen repsahtamiseen kasvaa. Onneksi on vihdoin satanut lunta. Tiedossa on mukavia hetkiä moottorikelkkojen ja miksei kaksipyöräistenkin päällä nyt kun mieheni sai hankittua piikkirenkaat toiseenkin crossipyöräänsä.

Itselleni, ikuiselle pessimistille, epätyypilliseen tapaan kerrankin uskallan elätellä toiveita hieman vähemmän hyllyvästä kropasta! Saa nähdä kuinka käy. Alku ainakin vaikuttaa hyvin lupaavalta.

Joulun kynnyksellä

Joulu on aina ollut minulle vuoden kohokohta kynttilöineen, herkkuineen ja taianomaisine hetkineen läheisten ympäröimänä. Viihdyn jouluvalmisteluiden parissa - toisinaan jopa niin hyvin, että tekisi mieli kutsua kaikki sukulaiset ja ystävät meille joulunviettoon, jolloin itse välttyisimme edestakaisin ravaamiselta.

Toisaalta, koulu on syönyt tässä kuussa niin paljon aikaani, että jouluvalmistelut ovat jääneet taas viimetinkaan. Kinkkukin meinasi unohtua pakkaseen, ja vielä on muutama kakku ja leivos tekemättä. Kaapit taitavat jäädä siivoamatta, makuuhuoneessa vallitsee täysi kaaos ja lattiat pitäisi ainakin kerran vielä imuroida, sillä jokaisella tämän talon karvaisella otuksella tuntuu olevan karvanlähtöaika. Toivottavasti tätä ei huomaa tekemistäni jouluherkuista, kun alamme niitä yhdessä perheen kanssa maistelemaan, vaikka koirankarvojen kaiveleminen tortuista onkin jo tuttua puuhaa meille kaikille.

Oudolla tavalla nautin tästä hössötyksestä. On ihana tietää, että tehtävää ei ole enää niin hurjasti jäljellä, ja mikä parasta, kohta koittaa se hetki, kun saan työntää kinkun uuniin. Joulukinkun paistaminen on ehdottomasti joulun ihaninta puuhaa, enkä mistään hinnasta suostuisi luovuttamaan tätä tehtävää perheen miespuoliselle, vaikka monessa perheessä taitaakin isäntä perinteisesti vastata kinkun onnistumisesta. Minusta on aivan uskomattoman hauskaa nousta keskellä yötä vilkaisemaan, mitä possulle uunissa kuuluu. Ah sitä tuoksua ja tunnelmaa! Koirat tulevat unisina kuolaamaan oviaukkoon ja kissakin erehtyy jalkoihin kiehnäämään makupalan toivossa, ja kun palaan sänkyyn, mies vetäisee minut puolinukuksissa viereensä. Juuri ennen kuin nukahdan, kurkistaa tonttu ikkunan takaa. Liekö se oikeasti siellä, vai näehköhän jo unta?