Päivät lyhenevät. Pimeä tulee taas kovin nopeasti. Tänään ilmassa on ollut sellaista kirpeyttä, että yöllä lämpötila laskenee miinuksen puolelle. Pitäisi kaiketi hakea kasa polttopuita sisälle ja lämmittää tuo vanha kunnon pönttömuuri ennen nukkumaanmenoa, tai ainakin voisin sytyttää pienen valkean takkaan. Vaikka syksy tuntuukin toisinaan jotenkin ikävältä vuodenajalta, on suunnattoman hauskaa kun voi taas polttaa kynttilöitä iltaisin tai istua takkatulen ääressä lämmittelemässä. Kesällä, kun on lämmintä ja valoisaa, tulessa ei ole sitä taikaa, mitä siinä on tällaisina kylminä, pimeinä iltoina.
Mieheni lähti Etelä-Suomeen kolmen päivän työmatkalle. En jäänyt ensimmäistä kertaa yksin kotosalle, joten luulisi että huoleen ja ikävään olisi jo tottunut. Silti joka kerta, kun auto peruuttaa pois tuosta pihasta, tunnen oloni kauhean kurjaksi. Tänään saatoin jopa vähän itkeäkin ennen eroa. Toki osasyy tuohon itkuun oli kasvava huoli toisesta koirastani, joka on kovin apaattinen ja kipeän oloinen, mutta valehtelisin, jos sanoisin ettei mieheni lähdöllä ollut mitään tekemistä kyyneleitteni kanssa. Pärjään kyllä vallan hyvin yksin kotona, mutta en häpeä myöntää, että ikävöin miestäni kovasti.
Toisaalta yksinolo on ihan mukavaakin. Ei se tietenkään yllä yhteisten hetkien tasolle: Eilinen crossipyörien parissa vietetty yhteinen ilta oli vesisateesta huolimatta yksi niistä hetkistä, joiden takia tätä elämää kannattaa elää. Yksinolossa on kuitenkin puolensa, kun saa mennä ja tulla ja olla niin kuin haluaa. En sano kokevani toisen huomioimista yhteiselossa rasitteena tai velvollisuutena - eihän minun ole mikään pakko asua tämän miehen kanssa saman katon alla - mutta koska välillä on oltava yksinkin, on keskityttävä niihin yksinolemisen hyviin puoliin. Sitäpaitsi, onhan täällä nämä karvaiset otukset pitämässä minulle seuraa. Talo ei voi tuntua kovin tyhjältä, kun koirat ja kissat pyörivät ympärillä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti