Mietteitä koulunpenkiltä

Suurimman osan ajasta opiskelu tuntuu vastenmieliseltä. 45 minuuttia tuntuu tätä nykyä vähintäänkin kaksituntiselta, mikäli sen joutuu viettämään koulunpenkillä istuen. En ymmärrä, miten pärjäsin lukiossa, jossa oppitunnit kestivät 70 minuuttia, sillä täällä ammattikorkeakoulussa näännyn ensimmäisen vartin kuluessa. Tauotkaan eivät ole auttaneet sen jälkeen kuin lopetin tupakoinnin; en kykene keksimään yhtä rentouttavaa vastaavaa toimintaa välituntien ajaksi.

Olen kuitenkin oppinut, ettei tunnilla läsnäolemiseen tarvita muuta kuin opiskeluun harjautunut keho - sellainen, joka osaa näyttää keskittyneeltä ja kirjoittaa muistiinpanot itsestään, niin että voin käyttää kaiken aivokapasiteettini jonkin mielenkiintoisemman tai tärkeämmän asian pohtimiseen. Eiliset tunnit menivät koiraa murehtiessa - joka muuten parani ihmeellisesti itsestään yön aikana - ja tänään olen pyöritellyt mielessäni tulevaa viikonloppua, mieheni lähestyvää syntymäpäivää ja syyslomasuunnitelmia. Erityisen kivaa on suunnitella rakkaan syntymäpäivää, joka osuu juuri syyslomaviikolle, vaikka en vielä tiedä, onko kultani silloin edes kotona.

Koulu on myös varsin sopiva paikka pohtia kissatulokkaallemme sopivaa nimeä. Se on yli viikon riehunut meillä nimettömänä, sillä mikään mieleentullut nimi ei tunnu sopivan kyseiselle virtapallolle. Viikonloppuna se oli Pabu, maanantaina Kati, eilen Aiko. Viimeyönä kutsuin sitä Häiriköksi: Mieheni poissaollessa nukun lähes aina tuvan puolella elukoitten seurassa, ja tämä itsepäinen katti änkeytyi yöllä tyynylleni kiehnaamaan ja kehräämään kerta toisensa jälkeen häätöyrityksistäni huolimatta.

En koskaan ole ollut kissaihminen. Olen aina pitänyt kissoja liian itsetietoisina, liian omapäisinä ja liian ylpeinä, eikä nämä ominaisuudet ole vedonneet minuun sillä tavalla kuin koirien nöyryys, uskollisuus ja ehdoton rehellisyys isäntäänsä tai emäntäänsä kohtaan. Tuo uusin kissatulokas on kuitenkin häkellyttävä tapaus. Se on juuri niin kissamainen kuin kissa vaan voi olla, ja aivan uskomattoman ihastuttava otus kaikkine ihmeellisine ominaisuuksineen. Vaikka minusta ei kissaihmistä saa väännettyä millään, alan vihdoin ymmärtää, miksi kissat viehättävät toisia enemmän kuin koirat.