Kyllä tässä alkaa jo vähäsen olla sitä tekemisen makua...
maanantai 28. marraskuuta 2011
Projektina sello - lestiä puuhaamassa
Perjantai-iltana soitin antaumuksella levysirkkeliä ja (huonoa) vannesahaa. Ajattelin käydä sahauttamassa lestin osat puusepällä joulukuun aikana ja koota lestin omin päin ennen kuin kansalaisopiston kurssi jatkuu. Lestiin hankkimani vaneri on sen verran jytkyä tavaraa että en viitsisi Lapuan ala-asteen huonolla vannesahalla sitä ruveta työstämään.
Kyllä tässä alkaa jo vähäsen olla sitä tekemisen makua...
Kyllä tässä alkaa jo vähäsen olla sitä tekemisen makua...
perjantai 25. marraskuuta 2011
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Kirje joulupukille
"Rakas Joulupukki. Tänä vuonna toivon lahjaksi omaa ponia, joulu-Barbieta ja haukkuvaa pehmokoiraa."
Lapsena kaikki oli helpompaa. Kun isi tai äiti kysyivät kaksikymmentäkolme vuotta sitten mitä toivon Joulupukilta lahjaksi, minulla oli valmis lista joululahjatoiveista mielessäni. Lista oli toki pitkähkö, mutta toisaalta kaikki listatut joululahjatoiveet olivat kuitenkin kohtuudella toteutettavissa: Joulupukin virkaa toimittavat vanhemmat olisivat teoriassa voineet hankkia jopa sen toivomani ponin, jos olisivat nähneet tämän toiveen toteuttamisen tarpeelliseksi.
Lahjatoiveiden kompleksisuus korreli suoraan toivojan ikään. Lapsien joululahjatoiveet ovat ihanan yksinkertaisia - ja kirjettä lukeva Joulupukki kiittää. Teini-iässä jouluinen toivelista lyhenee samassa suhteessa kuin lahjatoiveiden yhteenlaskettu arvo kasvaa: Varhaisnuori toivoo "Joulupukilta" uutta älypuhelinta tai pelikonsolia. "Joulupukki" kiristelee hampaitaan, mutta (taloudellisen tilanteen sen salliessa) käärii pakettiin uuden Playstationin, iPhonen tai vastaavan. Juuri ajokortin saanut toivoo lahjaksi tukun rahaa koska säästää omaa autoa varten, eikä muuten vahingossakaan käytä enää sana Joulupukki. Vanhemmat rypistelevät otsaansa, mutta siirtävät lopulta mukavan summan rahaa lahjansaajan tilille, eikä aattona kukaan pillahda itkuun vaikkei joulukuusen alta löydykään uutta Audia vaan Seppälän pyjamasetti.
Ennen pitkää saavutetaan kuitenkin tilanne, jossa joululahjatoiveet alkavat hipoa mahdottomuuden rajaa. Ennen kun joululahjatoivelistalla lukee että "pysäyttävän komea miljonääripuoliso" tai "kuusisataaneliöinen kartano" ja listanlaatija on henkisesti valmistautunut itkemään, raivoamaan ja huutamaan mikäli kuusen alta ei löydy rahasalkun päällä istuvaa adonista tai avainnippua osoitetietojen kera, on tervejärkinen aikuinen ymmärtänyt, että joululahjat ovat itseasiassa vain pieni ja aika merkityksetön osa joulua, ja että vaikka periaatteessa kaikki onkin mahdollista, niin ei kuitenkaan se, että Korvatunturilla asuu joku punakolttuinen vanha ukko joka kykenee täyttämään villeimmätkin toiveemme. Näiden oivallusten seurauksena ihminen yksinkertaistaa jouluahjatoivelistaansa tai luopuu siitä kokonaan, toisinsanoen joululahjatoivomuksia udeltaessa vastaa että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai "mulla on jo kaikkea".
Tämän tyyppiset vastaukset ovat eräänlaista koodikieltä, jota ymmärtävä oivaltaa heti, että kyseessä on itseasiassa vain toisen osapuolen epätoivoinen yritys olla paljastamatta utopistisia lahjatoiveitaan. Jos joku vastaa joululahjatoiveuteluihin että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai että "mulla on jo kaikkea", hän tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei sinulla itseasiassa ole taloudellisia tai taidollisia edellytyksiä hankkia hänelle mitään sellaista, mitä hän oikeasti haluaa. Ei kannata kuitenkaan ottaa tätä henkilökohtaisesti: Kukaan ei odota sinun pystyvän toteuttamaan sellaisia toiveita, jotka saavat Joulupukinkin kohottelemaan harmaita kulmakarvojaan äimistyneenä. Oma poni, joulu-Barbie ja paristoilla toimiva pehmokoira ovat nimittäin "pikku juttuja" verrattuna siihen, mitä toivon nykyään.
Hyvät ystävät. Ennen kuin lähdette ostamaan minulle omaa miljonääriä, ranskalaista viinitilaa tai uutta Mercedestä, pitäkää mielessänne, että minä kuulun jo siihen joukkoon, joka ymmärtää, että joulussa on kyse muustakin kuin lahjoista. Tosin, jos joku teistä nyt välttämättä haluaa antaa minulle lahjaksi oman miljonäärin, viinitilan Ranskassa tai Mersun, niin lupaan, etten kieltäydy lahjasta.
Lapsena kaikki oli helpompaa. Kun isi tai äiti kysyivät kaksikymmentäkolme vuotta sitten mitä toivon Joulupukilta lahjaksi, minulla oli valmis lista joululahjatoiveista mielessäni. Lista oli toki pitkähkö, mutta toisaalta kaikki listatut joululahjatoiveet olivat kuitenkin kohtuudella toteutettavissa: Joulupukin virkaa toimittavat vanhemmat olisivat teoriassa voineet hankkia jopa sen toivomani ponin, jos olisivat nähneet tämän toiveen toteuttamisen tarpeelliseksi.
Lahjatoiveiden kompleksisuus korreli suoraan toivojan ikään. Lapsien joululahjatoiveet ovat ihanan yksinkertaisia - ja kirjettä lukeva Joulupukki kiittää. Teini-iässä jouluinen toivelista lyhenee samassa suhteessa kuin lahjatoiveiden yhteenlaskettu arvo kasvaa: Varhaisnuori toivoo "Joulupukilta" uutta älypuhelinta tai pelikonsolia. "Joulupukki" kiristelee hampaitaan, mutta (taloudellisen tilanteen sen salliessa) käärii pakettiin uuden Playstationin, iPhonen tai vastaavan. Juuri ajokortin saanut toivoo lahjaksi tukun rahaa koska säästää omaa autoa varten, eikä muuten vahingossakaan käytä enää sana Joulupukki. Vanhemmat rypistelevät otsaansa, mutta siirtävät lopulta mukavan summan rahaa lahjansaajan tilille, eikä aattona kukaan pillahda itkuun vaikkei joulukuusen alta löydykään uutta Audia vaan Seppälän pyjamasetti.
Ennen pitkää saavutetaan kuitenkin tilanne, jossa joululahjatoiveet alkavat hipoa mahdottomuuden rajaa. Ennen kun joululahjatoivelistalla lukee että "pysäyttävän komea miljonääripuoliso" tai "kuusisataaneliöinen kartano" ja listanlaatija on henkisesti valmistautunut itkemään, raivoamaan ja huutamaan mikäli kuusen alta ei löydy rahasalkun päällä istuvaa adonista tai avainnippua osoitetietojen kera, on tervejärkinen aikuinen ymmärtänyt, että joululahjat ovat itseasiassa vain pieni ja aika merkityksetön osa joulua, ja että vaikka periaatteessa kaikki onkin mahdollista, niin ei kuitenkaan se, että Korvatunturilla asuu joku punakolttuinen vanha ukko joka kykenee täyttämään villeimmätkin toiveemme. Näiden oivallusten seurauksena ihminen yksinkertaistaa jouluahjatoivelistaansa tai luopuu siitä kokonaan, toisinsanoen joululahjatoivomuksia udeltaessa vastaa että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai "mulla on jo kaikkea".
Tämän tyyppiset vastaukset ovat eräänlaista koodikieltä, jota ymmärtävä oivaltaa heti, että kyseessä on itseasiassa vain toisen osapuolen epätoivoinen yritys olla paljastamatta utopistisia lahjatoiveitaan. Jos joku vastaa joululahjatoiveuteluihin että "älä ainakaan mitään isoa osta" tai että "mulla on jo kaikkea", hän tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei sinulla itseasiassa ole taloudellisia tai taidollisia edellytyksiä hankkia hänelle mitään sellaista, mitä hän oikeasti haluaa. Ei kannata kuitenkaan ottaa tätä henkilökohtaisesti: Kukaan ei odota sinun pystyvän toteuttamaan sellaisia toiveita, jotka saavat Joulupukinkin kohottelemaan harmaita kulmakarvojaan äimistyneenä. Oma poni, joulu-Barbie ja paristoilla toimiva pehmokoira ovat nimittäin "pikku juttuja" verrattuna siihen, mitä toivon nykyään.
Rakas Joulupukki
En ole kirjoittanut sinulle moneen vuoteen, mutta nyt kirjoitan taas. Toivottavasti ehdit lukea kirjeeni kaiken jouluisen kiireen keskellä. Olen ollut hyvin kiltti koko vuoden (no okei, kerran olin vähän tuhma, mutta se ei ollut minun vaan alkoholin vika, ja muuten olen ollut tosi, tosi kiltti tyttö).
Toivoisin lahjaksi komeaa miljonääriä, jolla on mustat hiukset ja siniset silmät. Lupaan pitää miljonääristä hyvää huolta, ruokkia sitä säännöllisesti ja ratsastaa sillä ahkerasti, vaikka äiti ei uskokaan, että osaan pitää huolta omasta miljonääristä. Äiti pelkää, että kyllästyn siihen muutaman vuoden päästä, mutta minä tiedän, että en ikinä kyllästyisi omaan miljonääriin. Rakastaisin omaa miljonääriä niin paljon!
Toivoisin lahjaksi myös ranskalaista viinitilaa. Leikkisin sillä joka päivä kavereiden kanssa. Voisin lainata sitä välillä myös ystävilleni, jos nekin haluaisivat leikkiä sillä, koska niillä ei ole varaa ostaa ranskalaista viinitilaa. Minulla on jo vuokra-kaksio, mutta ranskalainen viinitila olisi hienompi. Ranskalainen viinitila olisi ihana joululahja, koska kenelläkään muulla ystäväpiirissäni ei ole sellaista.
Lisäksi toivon joululahjaksi uutta Mersua (BMW ja Audikin käyvät jos Mersuja ei enää saa) turboahdetulla V12-moottorilla. Uusi Mersu olisi hieno, koska vanha Toyota alkaa olla jo aika kulunut, ja se on revennytkin yhdestä kohdasta. Pikkuveli leikki minun vanhalla Toyotallani niin että siitä puhkesi rengas, ja isä sanoi ettei sitä kannata enää korjata, vaan on viisaampaa ostaa uusi Mersu. Minä haluaisin oikeasti Bugatti Veyronin, mutta uusi Mersukin käy, jos saan lahjaksi oman miljonäärin. Silloin en tarvitsisi Bugatti Veyronia, sillä minulle riittäisi kun saisin hoitaa omaa miljonääriä joka päivä.
En ole moneen vuoteen toivonut sinulta mitään, rakas Joulupukki, joten toivon, että tänä vuonna toteutat kaikki toiveeni. Jätän sinulle maitoa ja pipareita olohuoneen pöydälle kun tulet käymään. Minulla on pieniä koiria, jotka voivat haukkua sinulle, mutta jos annat niille palan piparia niin ne eivät pure sinua.
Kiitos ja hyvää joulua!
T: Anna
PS. Unohdin kertoa, ettei asunnossani ole savupiippua, mutta voit käyttää tuuletushormia savupiipun sijaan.
Hyvät ystävät. Ennen kuin lähdette ostamaan minulle omaa miljonääriä, ranskalaista viinitilaa tai uutta Mercedestä, pitäkää mielessänne, että minä kuulun jo siihen joukkoon, joka ymmärtää, että joulussa on kyse muustakin kuin lahjoista. Tosin, jos joku teistä nyt välttämättä haluaa antaa minulle lahjaksi oman miljonäärin, viinitilan Ranskassa tai Mersun, niin lupaan, etten kieltäydy lahjasta.
maanantai 21. marraskuuta 2011
Projektina sello - piirrustukset
Jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka kauan tämä projekti saattaa kestää, kerrottakoon, että pelkästään piirrustusten tulkitsemiseen ja tarvittavien merkintöjen tekemiseen meni yksi kokonainen perjantai-ilta. Piirrustukset olivat reilusti epäsymmetriset soittimen alaosan suhteen, joten allekirjoittaneen piti ratkaista, haluaako kopioda epäsymmetrisyyden lestiinsä vai ei. Päädyin korjaamaan epäsymmetrisyyden niin, että alaposkista tulee aavistuksen leveämmät kuin alkuperäisen soittimen alaposkista. Toivottavasti tämä puolen sentin ero ei ole ratkaiseva...
(Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Joudun turvautumaan kännykkäni kameraan siihen asti että saan ostettua uuden muistikortin koiran ruuansulatuskanavaan kadonneen tilalle. Unna on aivan ihana!)
(Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Joudun turvautumaan kännykkäni kameraan siihen asti että saan ostettua uuden muistikortin koiran ruuansulatuskanavaan kadonneen tilalle. Unna on aivan ihana!)
perjantai 18. marraskuuta 2011
Mustavalkoista taikaa
Kauniit astiat ovat arjen luksusta. Kahvi maistuu hieman paremmalta kun sitä juo Pentikin Vanilja -sarjan mukista ja kaurapuuro näyttää nätimmältä Iittalan sievästä lasikulhosta tarjoiltuna.
Olen kerännyt lähes täyden kahdeksan hengen Pentik Vanilja -sarjan astiaston kaappiini vuosien varrella. Aikaisemmin se oli juhla-astiastoni, mutta nykyään astiat ovat jokapäiväisessä käytössä, enkä enää katsele niitä samalla tavalla ihaillen kuin ennen. Markkinoille on tullut uusia, paljon kauniimpiakin astiasarjoja, joista Pentikin Saga -sarja ja Iittalan mustavalkoinen Taika -sarja ovat kiinnittäneet huomioni. Erityisesti jälkimmäisenä mainittua sarjaa olen himoinnut pitkään - ja nyt olen vihdoin päättänyt täyttää astiakaappiani mustalla ja valkoisella lähestyvän joulun (ja K-marketin keräilykampanjan) kunniaksi. Mikäpä sen hauksempaa kun tuijotella tuota pöllöä silmästä silmään aamupalan ääressä.
Olen kerännyt lähes täyden kahdeksan hengen Pentik Vanilja -sarjan astiaston kaappiini vuosien varrella. Aikaisemmin se oli juhla-astiastoni, mutta nykyään astiat ovat jokapäiväisessä käytössä, enkä enää katsele niitä samalla tavalla ihaillen kuin ennen. Markkinoille on tullut uusia, paljon kauniimpiakin astiasarjoja, joista Pentikin Saga -sarja ja Iittalan mustavalkoinen Taika -sarja ovat kiinnittäneet huomioni. Erityisesti jälkimmäisenä mainittua sarjaa olen himoinnut pitkään - ja nyt olen vihdoin päättänyt täyttää astiakaappiani mustalla ja valkoisella lähestyvän joulun (ja K-marketin keräilykampanjan) kunniaksi. Mikäpä sen hauksempaa kun tuijotella tuota pöllöä silmästä silmään aamupalan ääressä.
torstai 17. marraskuuta 2011
Projektina sello - Goffriller vs. Stradivari
De Munck Stradivarius -sellon piirustukset saapuivat alkuviikosta ja olen tutkinut niitä hullun kiilto silmissäni pari iltaa. Samassa lähetyksessä tuli myös Schneider Goffriller -sellon kuvat, mutta yksi vilkaisu niihin riitti kertomaan, ettei Matteo Goffriller yllä Antonio Stradivardin tasolle soittimen esteettisyyttä arvioitaessa. Toki Schneider on samalla tavalla ainutlaatuinen instrumentti kuin de Munck, mutta minun silmissäni se kuitenkin häviää cremonalaiselle paitsi esteettisyydessään myös äänessään: Schneiderin ääni on suuri ja voimakas, jopa hieman terävä - eli jotakuinkin täydellinen, JOS aikomukseni olisi soittaa selloa sinfoniaorkesterissa tai jos haluaisin toistaa sellollani Metallicaa Apocalyptican tyyliin. Tällaisissa tapauksissa en edes harkitsisi kopioivani melankolista, pehmeä-äänistä de Munckia, vaan lähtisin epäilemättä rakentamaan selloa Goffrillerin mallin mukaan.
Minä en kuitenkaan aio soittaa sen enempää sinfoniaorkesterissa kuin Apocalypticassakaan, ja sitäpaitsi, Schneider on aivan liian mahtipontinen soitin minun makuuni. Se on kuin lihaksillaan pullisteleva kilpahevonen lähtöviivalla, kun taas de Munck on kuin Milon Venus, aistillisempi, rauhallisempi ja ylväämpi. Täytyy tietenkin muistaa, että soittimet peilaavat aina soittajiensa tunteita, ja jotenkin minusta tuntuu että Zuill Bailey, jonka käsissä Schneider Goffriller tällä hetkellä soi, on soittimensa tavoin itsekin kuin korskuva, komea kilpahevonen. Enkä sano tätä missään nimessä pahalla - päinvastoin. Vai vertaisitteko itse tätä miestä ennemmin Louvrén hämärässä seisovaan kylmään marmoripatsaaseen?
Kuva: Liza-Marie Mazzucco. Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.colbertartists.com/ArtistBio.asp?ID=zuill-bailey&DT=Pho
No niin. Tähän väliin on pakko todeta, että Steven Isserlis, jonka esittelin de Munckin kanssa aikaisemmassa soitinrakentamista käsittelevässä postauksessani, muistuttaa Milon Venusta vielä vähemmän kuin Zuill Bailey, mutta ulkonäkö on toissijainen seikka kun puhutaan soittajan kyvystä tuottaa musiikkia kuulijoilleen. Isserliksen soittotyylissä ja tulkinnassa on jotain harvinaisen ylvästä ja herkkää, ja de Munck toistaa nuo tunnevivahteet täydellisesti. Ja niin komea kuin Zuill Bailey onkin selloineen, minä edelleen kuuntelen illan hämärässä mieluummin pikkuista Stradivariusta ja Isserliksen tulkintaa Lintujen laulusta.
Sitäpaitsi siihen on varmasti jokin erittäin hyvä syy miksi Feuermann ja Isserlis molemmat laittoivat Montagnanat ja Goffrillerit syrjään tämän kyseisen Stradivariuksen vuoksi. Steven Isserlis itse kuvailee selloa näin:
"My dream cello, that has everything that a cellist looks for in an instrument."
Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.hkpo.com/eng/press/press_releases/2010/20100602.jsp
BTW. Tilasin itselleni Thomannin halpaakin halvemman ja turhaakin turhemman valkoisen sellon "harjoituskappaleeksi". Halvalla sellolla voin harjoitella esimerkiksi sellon soittokuntoon viilaamista ja testata mm. kielten vaikutusta sointiin. Maksettuani liki kuusisataa euroa sellon rakentamiseen tarvittavista materiaaleista totesin, että on viisaampaa ostaa koekappaleeksi parin sadan euron lelusello kuin tehdä typeriä virheitä oikeasti arvokkaan puun kanssa. Minulla ei ole minkäänlaisia odotuksia halvan sellon suhteen, mutta mikäli saan viilattua sen jonkinlaiseen soittokuntoon, olen tyytyväinen - ja tartun entistä rohkeammin tähän projektiin, johon olen kovaa vauhtia sukeltamassa pää edellä...
Minä en kuitenkaan aio soittaa sen enempää sinfoniaorkesterissa kuin Apocalypticassakaan, ja sitäpaitsi, Schneider on aivan liian mahtipontinen soitin minun makuuni. Se on kuin lihaksillaan pullisteleva kilpahevonen lähtöviivalla, kun taas de Munck on kuin Milon Venus, aistillisempi, rauhallisempi ja ylväämpi. Täytyy tietenkin muistaa, että soittimet peilaavat aina soittajiensa tunteita, ja jotenkin minusta tuntuu että Zuill Bailey, jonka käsissä Schneider Goffriller tällä hetkellä soi, on soittimensa tavoin itsekin kuin korskuva, komea kilpahevonen. Enkä sano tätä missään nimessä pahalla - päinvastoin. Vai vertaisitteko itse tätä miestä ennemmin Louvrén hämärässä seisovaan kylmään marmoripatsaaseen?
Kuva: Liza-Marie Mazzucco. Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.colbertartists.com/ArtistBio.asp?ID=zuill-bailey&DT=Pho
No niin. Tähän väliin on pakko todeta, että Steven Isserlis, jonka esittelin de Munckin kanssa aikaisemmassa soitinrakentamista käsittelevässä postauksessani, muistuttaa Milon Venusta vielä vähemmän kuin Zuill Bailey, mutta ulkonäkö on toissijainen seikka kun puhutaan soittajan kyvystä tuottaa musiikkia kuulijoilleen. Isserliksen soittotyylissä ja tulkinnassa on jotain harvinaisen ylvästä ja herkkää, ja de Munck toistaa nuo tunnevivahteet täydellisesti. Ja niin komea kuin Zuill Bailey onkin selloineen, minä edelleen kuuntelen illan hämärässä mieluummin pikkuista Stradivariusta ja Isserliksen tulkintaa Lintujen laulusta.
Sitäpaitsi siihen on varmasti jokin erittäin hyvä syy miksi Feuermann ja Isserlis molemmat laittoivat Montagnanat ja Goffrillerit syrjään tämän kyseisen Stradivariuksen vuoksi. Steven Isserlis itse kuvailee selloa näin:
"My dream cello, that has everything that a cellist looks for in an instrument."
Alkuperäinen kuva osoitteessa http://www.hkpo.com/eng/press/press_releases/2010/20100602.jsp
BTW. Tilasin itselleni Thomannin halpaakin halvemman ja turhaakin turhemman valkoisen sellon "harjoituskappaleeksi". Halvalla sellolla voin harjoitella esimerkiksi sellon soittokuntoon viilaamista ja testata mm. kielten vaikutusta sointiin. Maksettuani liki kuusisataa euroa sellon rakentamiseen tarvittavista materiaaleista totesin, että on viisaampaa ostaa koekappaleeksi parin sadan euron lelusello kuin tehdä typeriä virheitä oikeasti arvokkaan puun kanssa. Minulla ei ole minkäänlaisia odotuksia halvan sellon suhteen, mutta mikäli saan viilattua sen jonkinlaiseen soittokuntoon, olen tyytyväinen - ja tartun entistä rohkeammin tähän projektiin, johon olen kovaa vauhtia sukeltamassa pää edellä...
perjantai 4. marraskuuta 2011
Chorizo-vodkapasta á la Sara
Chorizo-vodkapasta - 2-4 annosta
(Ohje Sara La Fountainin kirjasta Passion for Food)
2 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä raastettuna
3/4 dl vodkaa
2 rkl tomaattipyreetä
3,5 dl kermaa
250 g pastaa, keitettynä al dente
70 g chorizomakkaraa, suikaloituna
1 rkl kapriksia
3 rkl mustia oliiveja
1 rasia kirsikkatomaatteja
suolaa
pippuria
sokeria
2 rkl basilikaa, silputtuna
parmesania
Lämmitä pannulla tilkka öljyä ja lisää raastettu valkosipuli. Lisää vodka, tomaattipyree ja kerma. Anna kiehua noin kymmenen minuuttia niin, että alkoholi haihtuu. Lisää keitetty pasta, chorizomakkara, kaprikset ja mustat oliivit. Lisää lopuksi vielä kirsikkatomaatit ja anna niiden pehmetä hieman, noin 1-2 minuuttia. Mausta. Koristele annos basilikalla ja parmesanilla.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Projektina sello - "esipuhe"
Koen vahvasti, että noin 18 vuotta sitten minua kohtaan tehtiin valtavaa vääryyttä!
Olin kymmenen vanha ja asuin perheeni kanssa Bangkokissa, Thaimaassa, kun vanhempani päättivät, että minun oli aika opetella soittamaan jotain toista instrumenttia pianon lisäksi. Eräässä läheisessä ostoskeksuksessa oli pieni soitinliike, jonka näyteikkunalla oli kolme erikokoista viulua ja sello. Haaveilin omistavani jonkun noista jousisoittimista aina liikkeessä käydessäni isäni ja pikkuveljeni harhaillessa kitaraosastolla, mutta koska olin silloin vielä lapsi enkä näin ollen voinut tietää mistään mitään, minun haaveitani ei huomioitu ja käteeni lyötiin luultavasti jo jonkin aikaa soitetun viulun sijaan upouusi Yamahan poikkihuilu.
Puupuhaltimet eivät ole järin mutkikkaita soittimia; Otteet ovat melko yksinkertaiset ja nopeasti opittavissa. Pianonsoitonopetuksessani oli hyödynnetty Suzuki-metodia, joka omasta mielestäni kasvattaa lapsista kokonaisvaltaisesti musikaalisia, kun taas perinteiset musiikinopetusmetodit keskittyvät vain yhteen instrumenttiin kerrallaan. Suzuki-taustastani oli hyötyä huilunsoiton opettelemisessa: Pystyin välittömästi tekniikan ja otteet opittuani hyödyntämään pianon ääressä omaksumiani musikaalisia taitoja myös huilunsoittoon, mikä toisinsanoen tarkoittaa sitä, että tietyin teknisin rajoituksin pystyin soittamaan huilulla mitä vain. Valitettavasti silloinen huilunsoitonopettajani ei tiennyt Suzuki-metodista juuri mitään, eikä näin ollen osannut hyödyntää opetuksessaan metodin tarjoamia mahdollisuuksia. Hän tavasi minulle itsepintaisesti nuotteja sen sijaan että olisi selvittänyt, miltä jonkin tietyn osion tuli kuulostaa soitettuna. Se oli kovin turhauttavaa lapselle, jolle musiikki oli kuin äidinkieli ja soitin väline, jolla tuotettiin tämän kielen "sanoja" (eli säveliä).
(Soitan muuten edelleen mieluummin korvakuulolta kuin nuoteista lukien, joskin osaan lukea nuottejakin täysin sujuvasti tarvittaessa.)
Jälkikäteen minulle on valjennut, että vaikka huilunsoitonopettajani olikin teknisesti kohtalaisen hyvä huilisti, eivät hänen musikaaliset taitonsa riittäneet haastamaan minua. Oikean tekniikan lisäksi huippuhuilisti osaa puhaltaa soittamiinsa säveliin myös sielun, ja juuri tämä kyky erottaa todelliset virtuoosit meistä muista. Minua ei koskaan haastettu paneutumaan huilulla puhallettujen sävelten sielunelämään kovin syvällisesti, ja mielenkiintoni poikkihuilua kohtaan alkoi nopeasti hiipua haasteiden vähetessä. En usko että epäpätevä opettaja oli kuitenkaan ainoa syy siihen, miksi lopetin huilunsoiton käytännössä kokonaan Suomeen muutettuani: huilu ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut minua. En edes kuunnellut huilumusiikkia. Sen sijaan kokoelmistani löytyi - ja löytyy edelleen - upeita, syvälle sävelten sielunelämään uppoavia sello- ja viulukonserttoja, joita kuuntelin haltioissani kevyemmän, kaupallisemman musiikin ohella.
Olen edelleen katkera siitä ettei "kakkosinstrumentikseni" valikoitunut jousisoitinta, sillä mielenkiito jousisoittimia kohtaan on säilynyt tähän päivään asti, kun taas poikkihuiluun en ole koskaan kyennyt suhtautumaan sillä intohimolla, mitä loistavalta huilistilta vaaditaan. Tietenkin tilanne saattaisi olla päinvastainen, mikäli olisin aloittanut viulun- tai sellonsoiton kymmenen vanhana ja jäänyt sitten samalla tavalla vaille innostavaa, inspiroivaa opetusta, kuten kävi poikkihuilun kanssa. Huomionarvoista on kuitenkin se, että kun minulta noin 12 vuoden iässä kysyttiin, mitä soitinta haluaisin osata soittaa täydellisen hyvin, en suinkaan vastannu, että huilua tai pianoa, joita kumpaakin treenasin tuolloin hyvin ahkerasti ja näennäisen innokkaastikin. Ilmiselvän vastauksen sijaan järkytin kysyjää ilmoittamalla haluavani osata soittaa selloa. Vastaus on pysynyt muuttumattomana tähän päivään saakka, mikä sinänsä on hieman surullista: Mikäli vastaus olisi ollut huilu, olisin epäilemättä etsinyt itselleni tasokkaan huilunsoitonopettajan heti Suomeen muutettuani ja jatkanut musiikkiharrastustani poikkihuilun parissa. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja musiikkiharrastukseni unohtui moneksi vuodeksi lähes kokonaan satunnaista pianonsoittoa lukuunottamatta. Harkitsin sellon hankkimista useaan otteeseen, mutta opiskelijan tuloilla kalliin sellon ostaminen on käytännössä mahdotonta, enkä yksinkertaisesti voinut ryhtyä toteuttamaan haavettani.
Epäonnistuneen soitinvalinnan lisäksi on lapsuudestani jäänyt eräs toinenkin seikka kalvamaan mieltäni. Suomessa lapset saivat kolmannella luokalla valita, kumpaa ainetta, puutöitä vai käsitöitä, halusivat ala-asteen ajan opiskella. Minulle kolmannella luokalla ilmoitettiin tylysti että "koska olet tyttö, sinun pitää tehdä tyttöjen juttuja". (Ihan selvennyksen vuoksi, kävin kouluni pienessä suomalaisessa koulussa ulkomailla, jossa perinteiset, kristilliset arvot ohjasivat opetusta ja muutakin toimintaa.) Asia on harmittanut minua aivan valtavasti, eikä pelkästään siksi että se oli ensimmäinen kerta kun minua sakotettiin sukupuolestani, vaan myös koska ala-asteella opitut puutyötaidot olisivat hieman helpottaneet sitä urakkaa, johon ryhdyin yhdeksän vuotta sitten ostaessani vanhan rintamamiestalon peruskorjattavaksi. Nyt jouduin opettelemaan kaiken aivan alusta asti, nimittäin ompelutaidosta ei ole mitään hyötyä silloin kun asentaa liseituuletina tai paneloi eteisen seinää tai pinnoittaa vanhaa uunia antiikkilaastilla.
Tietysti kuka tahansa huomaa selatessaan tätä blogia hieman taaksepäin etteivät ala-asteen käsityötunnit ole kohdallani menneet täysin hukkaan. En voi kuitenkaan väittää, että olisin missään vaiheessa merkittävästi tarvinnut käsityötaitoja: ne ovat olleet hyödyksi vain harrastusmielessä. Ihminen näet pärjää vallan mainiosti ilman pehmonalleja tai -lintuja, kun taas ehjä katto pään päällä ja homevapaat seinät ja kestävä lattia ovat eräänlaisia välttämättömyyksiä, vai mitä?
Nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, haen kompensaatiota näille kahdelle epäkohdalle elämässäni. Jousisoitinvirtuoosia minusta ei tietenkään enää voi tulla, enkä usko että muuntaudun enää järin lahjakkaaksi puusepäksikään, mutta aion silti yrittää. Tiedossa on verta, hikeä, kyyneleitä ja silkkaa tuskaa, kun Anna tarttuu puukkoon ja talttaan ja ryhtyy valmistamaan itselleen mitäpä muutakaan kuin täysikokoista selloa.
Esikuvana toimii italialaisen Antonio Stradivarin vuonna 1710 (1733) valmistama pienikokoinen de Munck -sello, tuo siro ja kevyt kaunotar mutta ah, niin syvä ja tumma ääneltään. En kuvittele, että minun tekeleeni voi koskaan vetää vertoja esikuvalleen, sillä minä en ole Stradivari, ja koska jousisoittimet ovat aina tekijänsä näköisiä ja minun kädentaitoni ovat hyvin vaatimattomat Stradivarin kädentaitoihin verrattuna, ei minun sellostani tule koskaan de Munckia. En tosin ymmärrä, miksi edes pyrkisin tekemään täydellisen Stradivarius-kopion, olkoonkin, että ne ovat jousisoitinten aatelia. Mielestäni jousisoittimia voisi mainiosti verrata ihmisiin: Toiset meistä ovat äiti Teresoita, toiset presidenttejä, toiset kotiäitejä ja -isiä - ja hyvä niin. Olemme erilaisia, mutta eikö maailma olisi aika kurja paikka jos olisimme kaikki toistemme kopioita? Samalla tavalla jousisoittimet ovat uniikkeja, ja juuri se niissä onkin niin kiehtovaa. Niiden ei kaikkien tarvitse olla Stradivariuksia tai Montagnanoja tai Gofrillereitä. (Tilasin muuten yhden Gofriller -sellonkin "kaavat", joten jos yhtäkkiä luovun ajatuksestani kopioida Stradivariusta, se johtuu siitä että Schneider Gofriller miellyttääkin enemmän silmää. Tosin olen kuullut, että kyseinen Gofriller on vaikea soitettava, mutta tuskin onnistuisin muutenkaan kaikkia sen ominaisuuksia omaan sellooni kopioimaan.)
Tässä Steven Isserlis, sellovirtuoosi joka ymmärtää paitsi soittimensa myös sävelten sielunelämää, ja tuo pieni, siro, syvä-ääninen de Munck Stradivarius. Kuuntele ja rakastu.
Ihan omin päin en työhön ryhdy. Lähden toteuttamaan tätä pitkäaikaista unelmaani Lapuan kansalaisopiston soitinrakentamisen kurssille, jota ohjaa pohjalainen viulunrakentajapiirin opettaja Jorma Nyrhinen. Sello tuskin valmistuu kevään aikana, vaan oletan tämän projektin kestävän ainakin pari vuotta, jopa pitempään. Wish me luck!
Olin kymmenen vanha ja asuin perheeni kanssa Bangkokissa, Thaimaassa, kun vanhempani päättivät, että minun oli aika opetella soittamaan jotain toista instrumenttia pianon lisäksi. Eräässä läheisessä ostoskeksuksessa oli pieni soitinliike, jonka näyteikkunalla oli kolme erikokoista viulua ja sello. Haaveilin omistavani jonkun noista jousisoittimista aina liikkeessä käydessäni isäni ja pikkuveljeni harhaillessa kitaraosastolla, mutta koska olin silloin vielä lapsi enkä näin ollen voinut tietää mistään mitään, minun haaveitani ei huomioitu ja käteeni lyötiin luultavasti jo jonkin aikaa soitetun viulun sijaan upouusi Yamahan poikkihuilu.
Puupuhaltimet eivät ole järin mutkikkaita soittimia; Otteet ovat melko yksinkertaiset ja nopeasti opittavissa. Pianonsoitonopetuksessani oli hyödynnetty Suzuki-metodia, joka omasta mielestäni kasvattaa lapsista kokonaisvaltaisesti musikaalisia, kun taas perinteiset musiikinopetusmetodit keskittyvät vain yhteen instrumenttiin kerrallaan. Suzuki-taustastani oli hyötyä huilunsoiton opettelemisessa: Pystyin välittömästi tekniikan ja otteet opittuani hyödyntämään pianon ääressä omaksumiani musikaalisia taitoja myös huilunsoittoon, mikä toisinsanoen tarkoittaa sitä, että tietyin teknisin rajoituksin pystyin soittamaan huilulla mitä vain. Valitettavasti silloinen huilunsoitonopettajani ei tiennyt Suzuki-metodista juuri mitään, eikä näin ollen osannut hyödyntää opetuksessaan metodin tarjoamia mahdollisuuksia. Hän tavasi minulle itsepintaisesti nuotteja sen sijaan että olisi selvittänyt, miltä jonkin tietyn osion tuli kuulostaa soitettuna. Se oli kovin turhauttavaa lapselle, jolle musiikki oli kuin äidinkieli ja soitin väline, jolla tuotettiin tämän kielen "sanoja" (eli säveliä).
(Soitan muuten edelleen mieluummin korvakuulolta kuin nuoteista lukien, joskin osaan lukea nuottejakin täysin sujuvasti tarvittaessa.)
Jälkikäteen minulle on valjennut, että vaikka huilunsoitonopettajani olikin teknisesti kohtalaisen hyvä huilisti, eivät hänen musikaaliset taitonsa riittäneet haastamaan minua. Oikean tekniikan lisäksi huippuhuilisti osaa puhaltaa soittamiinsa säveliin myös sielun, ja juuri tämä kyky erottaa todelliset virtuoosit meistä muista. Minua ei koskaan haastettu paneutumaan huilulla puhallettujen sävelten sielunelämään kovin syvällisesti, ja mielenkiintoni poikkihuilua kohtaan alkoi nopeasti hiipua haasteiden vähetessä. En usko että epäpätevä opettaja oli kuitenkaan ainoa syy siihen, miksi lopetin huilunsoiton käytännössä kokonaan Suomeen muutettuani: huilu ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut minua. En edes kuunnellut huilumusiikkia. Sen sijaan kokoelmistani löytyi - ja löytyy edelleen - upeita, syvälle sävelten sielunelämään uppoavia sello- ja viulukonserttoja, joita kuuntelin haltioissani kevyemmän, kaupallisemman musiikin ohella.
Olen edelleen katkera siitä ettei "kakkosinstrumentikseni" valikoitunut jousisoitinta, sillä mielenkiito jousisoittimia kohtaan on säilynyt tähän päivään asti, kun taas poikkihuiluun en ole koskaan kyennyt suhtautumaan sillä intohimolla, mitä loistavalta huilistilta vaaditaan. Tietenkin tilanne saattaisi olla päinvastainen, mikäli olisin aloittanut viulun- tai sellonsoiton kymmenen vanhana ja jäänyt sitten samalla tavalla vaille innostavaa, inspiroivaa opetusta, kuten kävi poikkihuilun kanssa. Huomionarvoista on kuitenkin se, että kun minulta noin 12 vuoden iässä kysyttiin, mitä soitinta haluaisin osata soittaa täydellisen hyvin, en suinkaan vastannu, että huilua tai pianoa, joita kumpaakin treenasin tuolloin hyvin ahkerasti ja näennäisen innokkaastikin. Ilmiselvän vastauksen sijaan järkytin kysyjää ilmoittamalla haluavani osata soittaa selloa. Vastaus on pysynyt muuttumattomana tähän päivään saakka, mikä sinänsä on hieman surullista: Mikäli vastaus olisi ollut huilu, olisin epäilemättä etsinyt itselleni tasokkaan huilunsoitonopettajan heti Suomeen muutettuani ja jatkanut musiikkiharrastustani poikkihuilun parissa. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja musiikkiharrastukseni unohtui moneksi vuodeksi lähes kokonaan satunnaista pianonsoittoa lukuunottamatta. Harkitsin sellon hankkimista useaan otteeseen, mutta opiskelijan tuloilla kalliin sellon ostaminen on käytännössä mahdotonta, enkä yksinkertaisesti voinut ryhtyä toteuttamaan haavettani.
Epäonnistuneen soitinvalinnan lisäksi on lapsuudestani jäänyt eräs toinenkin seikka kalvamaan mieltäni. Suomessa lapset saivat kolmannella luokalla valita, kumpaa ainetta, puutöitä vai käsitöitä, halusivat ala-asteen ajan opiskella. Minulle kolmannella luokalla ilmoitettiin tylysti että "koska olet tyttö, sinun pitää tehdä tyttöjen juttuja". (Ihan selvennyksen vuoksi, kävin kouluni pienessä suomalaisessa koulussa ulkomailla, jossa perinteiset, kristilliset arvot ohjasivat opetusta ja muutakin toimintaa.) Asia on harmittanut minua aivan valtavasti, eikä pelkästään siksi että se oli ensimmäinen kerta kun minua sakotettiin sukupuolestani, vaan myös koska ala-asteella opitut puutyötaidot olisivat hieman helpottaneet sitä urakkaa, johon ryhdyin yhdeksän vuotta sitten ostaessani vanhan rintamamiestalon peruskorjattavaksi. Nyt jouduin opettelemaan kaiken aivan alusta asti, nimittäin ompelutaidosta ei ole mitään hyötyä silloin kun asentaa liseituuletina tai paneloi eteisen seinää tai pinnoittaa vanhaa uunia antiikkilaastilla.
Tietysti kuka tahansa huomaa selatessaan tätä blogia hieman taaksepäin etteivät ala-asteen käsityötunnit ole kohdallani menneet täysin hukkaan. En voi kuitenkaan väittää, että olisin missään vaiheessa merkittävästi tarvinnut käsityötaitoja: ne ovat olleet hyödyksi vain harrastusmielessä. Ihminen näet pärjää vallan mainiosti ilman pehmonalleja tai -lintuja, kun taas ehjä katto pään päällä ja homevapaat seinät ja kestävä lattia ovat eräänlaisia välttämättömyyksiä, vai mitä?
Nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, haen kompensaatiota näille kahdelle epäkohdalle elämässäni. Jousisoitinvirtuoosia minusta ei tietenkään enää voi tulla, enkä usko että muuntaudun enää järin lahjakkaaksi puusepäksikään, mutta aion silti yrittää. Tiedossa on verta, hikeä, kyyneleitä ja silkkaa tuskaa, kun Anna tarttuu puukkoon ja talttaan ja ryhtyy valmistamaan itselleen mitäpä muutakaan kuin täysikokoista selloa.
Esikuvana toimii italialaisen Antonio Stradivarin vuonna 1710 (1733) valmistama pienikokoinen de Munck -sello, tuo siro ja kevyt kaunotar mutta ah, niin syvä ja tumma ääneltään. En kuvittele, että minun tekeleeni voi koskaan vetää vertoja esikuvalleen, sillä minä en ole Stradivari, ja koska jousisoittimet ovat aina tekijänsä näköisiä ja minun kädentaitoni ovat hyvin vaatimattomat Stradivarin kädentaitoihin verrattuna, ei minun sellostani tule koskaan de Munckia. En tosin ymmärrä, miksi edes pyrkisin tekemään täydellisen Stradivarius-kopion, olkoonkin, että ne ovat jousisoitinten aatelia. Mielestäni jousisoittimia voisi mainiosti verrata ihmisiin: Toiset meistä ovat äiti Teresoita, toiset presidenttejä, toiset kotiäitejä ja -isiä - ja hyvä niin. Olemme erilaisia, mutta eikö maailma olisi aika kurja paikka jos olisimme kaikki toistemme kopioita? Samalla tavalla jousisoittimet ovat uniikkeja, ja juuri se niissä onkin niin kiehtovaa. Niiden ei kaikkien tarvitse olla Stradivariuksia tai Montagnanoja tai Gofrillereitä. (Tilasin muuten yhden Gofriller -sellonkin "kaavat", joten jos yhtäkkiä luovun ajatuksestani kopioida Stradivariusta, se johtuu siitä että Schneider Gofriller miellyttääkin enemmän silmää. Tosin olen kuullut, että kyseinen Gofriller on vaikea soitettava, mutta tuskin onnistuisin muutenkaan kaikkia sen ominaisuuksia omaan sellooni kopioimaan.)
Tässä Steven Isserlis, sellovirtuoosi joka ymmärtää paitsi soittimensa myös sävelten sielunelämää, ja tuo pieni, siro, syvä-ääninen de Munck Stradivarius. Kuuntele ja rakastu.
Ihan omin päin en työhön ryhdy. Lähden toteuttamaan tätä pitkäaikaista unelmaani Lapuan kansalaisopiston soitinrakentamisen kurssille, jota ohjaa pohjalainen viulunrakentajapiirin opettaja Jorma Nyrhinen. Sello tuskin valmistuu kevään aikana, vaan oletan tämän projektin kestävän ainakin pari vuotta, jopa pitempään. Wish me luck!
tiistai 1. marraskuuta 2011
Tilda-nalle
Tämä kaveri syntyi jo viime maaliskuussa, mutta olen unohtanut esitellä hänet täällä blogissani...
Vuohenjuustotäytteiset kanarullat, pirullinen kastike ja bataattilohkot
Vuohenjuusto ja paholaisenhillo ovat likimain lyömätön yhdistelmä. Vuohenjuusto ja kana ovat likimain lyömätön yhdistelmä. Syntyykö siis vuohenjuustosta, kanasta ja paholaisenhillosta lyömätön trio?
Kyllä.
Lisätään makujen joukkoon vielä hieman pekonia ja paahdettuja bataattilohkoja, ja tuhti ja täyttävä ruoka on valmis. Helppoa - ja hyvää.
Minä tulin juuri ajatelleeksi, että tämä kastike toimisi varmasti pienin muutoksin mainiosti keittonakin, kun joukkoon sulattaisi paketillisen vuohenjuustoa... Omnom.
Kyllä.
Lisätään makujen joukkoon vielä hieman pekonia ja paahdettuja bataattilohkoja, ja tuhti ja täyttävä ruoka on valmis. Helppoa - ja hyvää.
Vuohenjuustotäytteiset broilerirullat - 2 annosta
Kaksi broilerin rintafileetä kevyesti suolattuna
100 g pehmeää vuohenjuustoa
Puolipakettia pekonia
Kaksi timjaminoksaa
Nuiji fileet ohuiksi. Silppua timjami. Murustele juusto fileiden toiseen päähän ja ripottele päälle timjami. Kääri fileet tiukasti rullalle ja kiedo rullien ympärille pekoniviipaleita niin että liha peittyy. Aseta rullat uunivuokaan ja paista noin 200 asteessa 20 minuuttia tai kunnes lihasneste on kirkasta ja liha kypsää.
Paahdetut bataattilohkot - 2 annosta
Puolikiloa bataattia kuorittuna ja lohkottuna
Hyvää oliiviöljyä
Suolaa
Puolikkaan sitruunan mehu
Kourallinen silputtua persiljaa
Levitä bataattilohkot uunipellille yhteen kerrokseen. Pirskottele päälle reilusti oliiviöljyä. Mausta kuutiot suolalla ja sitruunamehulla. Paahda kuutioita 200 asteisessa uunissa noin 20 minuuttia. Silppua lopuksi joukkoon persiljaa.
Pirullinen chili-tomaattikastike - 2 annosta
Puolipurkkia (200 g) tomaattimurskaa
Puolikas paprika
Neljä chilipalkoa
1 valkosipulinkynsi
1,5 rkl sokeria
1,5 rkl muscovadosokeria
1 rkl valkoviinietikkaa
1 tl pippuria
1 tl suolaa
(0,5 dl kermaa)
Laita tomaattimurska kattilaan ja raasta joukkoon valkosipulinkynsi. Kuutioi paprika. Halkaise chilit, poista siemenet ja silppua pieneksi. Lisää paprikakuutiot ja chili tomaattimurskan joukkoon. Lisää joukkoon myös muut ainekset kermaa lukuunottamatta. Keitä kannen alla miedolla lämmöllä puolisentuntia välillä sekoittaen. Soseuta kastike sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa ja sekoita halutessasi joukkoon kermaa. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa mausteita. Tarjoile vuohenjuustotäytteisten broilerirullien ja bataattilohkojen kanssa. Kastike sopii mainiosti myös lihapullille ja pihveille.
Minä tulin juuri ajatelleeksi, että tämä kastike toimisi varmasti pienin muutoksin mainiosti keittonakin, kun joukkoon sulattaisi paketillisen vuohenjuustoa... Omnom.
maanantai 31. lokakuuta 2011
Ihkui juttui
Ah, tänään on mukavaa olla nainen. Givenchyn "Enkelit ja Demonit" -tuoksusarjan ihana uutuus le secret elixir hurmasi minut kuukauden takaisella Tallinnan risteilyllä. Tai oikeastaan hurmaannuin siitä vasta risteilyn jälkeen nuuhkutellessani sunnuntaina laivalla päällä ollutta paitaani maanantai-iltana kotona pyykkikoneen ääressä. Kiitos ihanan äitini, nyt kyseinen uutuustuoksu täydentää minun jo ennestään laajaa tuoksukokoelmaani. Lisäksi testiin pääsee paljon kehuttu Lancomen Hypnôse Doll Eyes. Sitä täydellistä ripsiväriä etsiessä...
perjantai 28. lokakuuta 2011
Kahvitauko
En tunnustaudu kovaksi kahvinjuojaksi. Olen paremminkin satunnaiskäyttäjä, niin että osaan nauttia kupillisesta, mutta pärjään vallan mainiosti ilman aamukahviakin, enkä kärsi kahvittomina päivinä päänsärystä, vapinasta, väsymyksestä tai muista vieroitusoireista.
Joissakin tilanteissa kupillinen kavia on kuitenkin välttämättömyys. Yleensä näihin tilanteisiin liittyy olennaisesti myös kiireettömyys, paksu viltti, hyvä kirja tai jokin muu sellainen elementti joka viittaa siihen että minulla on hetki aikaa itselleni. En koskaan vaivaudu keittämään itselleni kahvia, mikäli minulla on kiire, koska en voisi edes kuvitella "hörppääväni kupillista" täydessä vauhdissa. Sehän olisi melkein sama asia kuin joisi vuosikertaviiniä tiskialtaan ääressä suoraan pullosta jonkun hoputtaessa selän takana. Minä pyhitän hetken kahville samalla tavalla kuin toiset pyhittävät hetken hienolle viinille - ja kahvi tekee hetkestä pyhän samalla tavalla kuin hieno viini tekee hetkestä pyhän. Minun maailmassani kahvi on siis tyylikäs, hienostunut juoma ja kahvinkeitin väline, jolla voin luoda juhlavan hetken keskelle tavallista arkea.
Huonolla viinillä voi kuitenkin pilata hyvänkin hetken. Huonoa viiniä voi juoda suoraan pullosta siinä sotkuisen tiskialtaan ääressä kovassakin kiireessä ilman suuria tunnontuskia, eikä jälkikäteen tule harmitelleeksi muuta kuin sitä että tuli ostettua niin huonoa viiniä. Sama pätee kahviin. Huonoa kahvia voi hörppiä ohimennen kiireen keskellä ja juomatta jääneen kahvin voi kaataa viemäriin, eikä jälkikäteen harmita mikään muu kuin se, että tuli nähtyä se kahvinkeittämisen vaiva - näin ainakin omalla kohdallani.
En koskaan osta tahallani huonoa viiniä, en edes silloin kun tarkoitukseni on käyttää sitä vain ruuanlaitossa. En liioin koskaan osta pahaksi toteamaani kahvia. Minun Huonot kahvit -listani on tolkuttoman pitkä ja siltä löytyvät nykyään myös suurin osa suomalaisten suosimista kahvimerkeistä, listä näet koki melko radikaalin muutoksen vuosi sitten saatuani Helsingissä asuvalta ystävältäni lahjaksi harvinaisen hienoa, vastajauhettua luomukahvia. Sen jälkeen tavalliset juhlamokat sukulaisineen ovat maistuneet lähinnä kuralta. Toki keskinkertainenkin kahvi ajaa asiansa ystävän kattaman kahvipöydän äärellä, mutta kotiin pyrin ostamaan hienostuneempia, erikoisempia kahveja, joita voin siemailla kaikessa rauhassa niinä kiireettöminä hetkinä, kun minulla on aikaa kahvikupilliselle tai kahdelle.
Täältä takapajuiselta Lapualta ei kuitenkaan saa vastapaahdettua ja -jauhettua luomukahvia, joten on tyydyttävä siihen mitä lähimarketista löytyy. Paulig on tuonut markkinoille liudan uusia, hieman eksoottisempia kahveja, joiden maistelu minulla on vielä täysin kesken. Omaa suosikkiani, Löfbergs Lilan Skånerostia, ei saa enää mistään, mutta sen sijaan jopa oman lähikauppani hyllyltä löytyy Löfbergs Lilan Mellanmörk -kahvia, joka on sekin varsin mainio kahvi pyhittämään hetken kuin hetken. Minulla on vain kovin paha tapa ostaa aina sitä samaa, jonka olen kerran hyväksi todennut... Mitäköhän muuta kahvia keskitumman paahdon ystävä uskaltaisi kokeilla?
Joissakin tilanteissa kupillinen kavia on kuitenkin välttämättömyys. Yleensä näihin tilanteisiin liittyy olennaisesti myös kiireettömyys, paksu viltti, hyvä kirja tai jokin muu sellainen elementti joka viittaa siihen että minulla on hetki aikaa itselleni. En koskaan vaivaudu keittämään itselleni kahvia, mikäli minulla on kiire, koska en voisi edes kuvitella "hörppääväni kupillista" täydessä vauhdissa. Sehän olisi melkein sama asia kuin joisi vuosikertaviiniä tiskialtaan ääressä suoraan pullosta jonkun hoputtaessa selän takana. Minä pyhitän hetken kahville samalla tavalla kuin toiset pyhittävät hetken hienolle viinille - ja kahvi tekee hetkestä pyhän samalla tavalla kuin hieno viini tekee hetkestä pyhän. Minun maailmassani kahvi on siis tyylikäs, hienostunut juoma ja kahvinkeitin väline, jolla voin luoda juhlavan hetken keskelle tavallista arkea.
Huonolla viinillä voi kuitenkin pilata hyvänkin hetken. Huonoa viiniä voi juoda suoraan pullosta siinä sotkuisen tiskialtaan ääressä kovassakin kiireessä ilman suuria tunnontuskia, eikä jälkikäteen tule harmitelleeksi muuta kuin sitä että tuli ostettua niin huonoa viiniä. Sama pätee kahviin. Huonoa kahvia voi hörppiä ohimennen kiireen keskellä ja juomatta jääneen kahvin voi kaataa viemäriin, eikä jälkikäteen harmita mikään muu kuin se, että tuli nähtyä se kahvinkeittämisen vaiva - näin ainakin omalla kohdallani.
En koskaan osta tahallani huonoa viiniä, en edes silloin kun tarkoitukseni on käyttää sitä vain ruuanlaitossa. En liioin koskaan osta pahaksi toteamaani kahvia. Minun Huonot kahvit -listani on tolkuttoman pitkä ja siltä löytyvät nykyään myös suurin osa suomalaisten suosimista kahvimerkeistä, listä näet koki melko radikaalin muutoksen vuosi sitten saatuani Helsingissä asuvalta ystävältäni lahjaksi harvinaisen hienoa, vastajauhettua luomukahvia. Sen jälkeen tavalliset juhlamokat sukulaisineen ovat maistuneet lähinnä kuralta. Toki keskinkertainenkin kahvi ajaa asiansa ystävän kattaman kahvipöydän äärellä, mutta kotiin pyrin ostamaan hienostuneempia, erikoisempia kahveja, joita voin siemailla kaikessa rauhassa niinä kiireettöminä hetkinä, kun minulla on aikaa kahvikupilliselle tai kahdelle.
Täältä takapajuiselta Lapualta ei kuitenkaan saa vastapaahdettua ja -jauhettua luomukahvia, joten on tyydyttävä siihen mitä lähimarketista löytyy. Paulig on tuonut markkinoille liudan uusia, hieman eksoottisempia kahveja, joiden maistelu minulla on vielä täysin kesken. Omaa suosikkiani, Löfbergs Lilan Skånerostia, ei saa enää mistään, mutta sen sijaan jopa oman lähikauppani hyllyltä löytyy Löfbergs Lilan Mellanmörk -kahvia, joka on sekin varsin mainio kahvi pyhittämään hetken kuin hetken. Minulla on vain kovin paha tapa ostaa aina sitä samaa, jonka olen kerran hyväksi todennut... Mitäköhän muuta kahvia keskitumman paahdon ystävä uskaltaisi kokeilla?
lauantai 15. lokakuuta 2011
Syksyn ihanimmat neuleet vol. 1
Syksy ja neuleet - mikä ihana yhdistelmä!
Onlyn vihreä suurikauluksinen neule saa seuraa riikinkukon pyrstösulista (väkersin korvikset ihan itse kun kaupasta ei löytynyt sopivia) ja kalevalakorusta:
Tänään ostamani kengät passaavat mainiosti käytettäväksi vähän viileämmälläkin säällä:
Onlyn vihreä suurikauluksinen neule saa seuraa riikinkukon pyrstösulista (väkersin korvikset ihan itse kun kaupasta ei löytynyt sopivia) ja kalevalakorusta:
Tänään ostamani kengät passaavat mainiosti käytettäväksi vähän viileämmälläkin säällä:
perjantai 14. lokakuuta 2011
Muualta bongattujen juustoisten reseptien kaksi parasta.
Järkyttävän huono otsikko, mutta olkoot, en keksi parempaakaan.
Muhun on iskenyt lievä inspiraation puute keittiön puolella, joten olen viimepäivinä turvautunut useampaan otteeseen eri ruokablogien valmiisiin ideoihin. Hyviä ruoka- ja leivontablogeja on netti pullollaan, mutta vain muutamaa niistä jaksan seurata aktiivisesti. Pastanjauhantaa vetää mun yhden hengen taloudessa aika usein sen pisimmän korren, mutta nyt kun hakusessa oli helppo, nopea ja vähän erilainen juustoinen resepti, jota viitsii testata yksinkin, jäi Pastanjauhantaa yllättäen vaille kultamitalia.
Pippurimyllyn paistettu Brie-juusto ansaitsee silti vähintäänkin kunniamaininnan tämän juustohullun blogissa.
Kultamitali menee kuitenkin tällä kertaa muualle, nimittäin syksyn ylivoimaisesti paras resepti löytyi Kaikki äitini reseptit -nimisestä blogista. Nopea visiitti Pastanjauhajien blogiin paljastaa, että myös siellä kyseinen resepti on testattu ja hyväksi todettu - so you don't have to take just my word for it... Tätä kannattaa ehdottomasti kokeilla!
Ohjeesta saa muuten aika helposti väännettyä vähähiilarisen version halutessaan. Sokerin sijasta jogurtin voi makeuttaa vaikkapa ripauksella hermesetasia.
Muhun on iskenyt lievä inspiraation puute keittiön puolella, joten olen viimepäivinä turvautunut useampaan otteeseen eri ruokablogien valmiisiin ideoihin. Hyviä ruoka- ja leivontablogeja on netti pullollaan, mutta vain muutamaa niistä jaksan seurata aktiivisesti. Pastanjauhantaa vetää mun yhden hengen taloudessa aika usein sen pisimmän korren, mutta nyt kun hakusessa oli helppo, nopea ja vähän erilainen juustoinen resepti, jota viitsii testata yksinkin, jäi Pastanjauhantaa yllättäen vaille kultamitalia.
Pippurimyllyn paistettu Brie-juusto ansaitsee silti vähintäänkin kunniamaininnan tämän juustohullun blogissa.
Kultamitali menee kuitenkin tällä kertaa muualle, nimittäin syksyn ylivoimaisesti paras resepti löytyi Kaikki äitini reseptit -nimisestä blogista. Nopea visiitti Pastanjauhajien blogiin paljastaa, että myös siellä kyseinen resepti on testattu ja hyväksi todettu - so you don't have to take just my word for it... Tätä kannattaa ehdottomasti kokeilla!
Mozzarellaa ja avokadoa jogurttikastikkeessa
(Ohje on peräisin Visa Nurmen ja Antti Vahteran keittokirjasta "Likivihreät")
2 pussia buffalomozzarellaa
2 avokadoa
2 dl ruokajugurttia
1 sitruuna
2 tl sokeria
1/2 punaista chilipalkoa
1 dl basilikaa
tuoretta rosmariinia
Maldon-suolaa
mustapippuria myllystä
Kuori ja paloittele avokadot. Pyörittele palat puolikkaan sitruunan mehussa etteivät ne tummu. Revi/leikkaa mozzarella paloiksi ja asettele palat laakealle lautaselle. Sekoita jogurttiin puolikkaan sitruunan mehu ja sokeri. Levitä seos juuston päälle. Heitä pinnalle avokadokuutiot ja silputut yrtit sekä chili. Viimeistele herkku mustapippurilla ja suolalla.
Ohjeesta saa muuten aika helposti väännettyä vähähiilarisen version halutessaan. Sokerin sijasta jogurtin voi makeuttaa vaikkapa ripauksella hermesetasia.
torstai 6. lokakuuta 2011
Parhaat asiat elämässä ovat... Aika yksinkertaisia.
Rrrrrakastan syksyä! Olen sekaisin keltaisista ja punaisista ja ruskeista lehdistä ja vesisateesta ja aurinkoisista hetkistä ja pimenevistä illoista ja paksuista neuleista. Olen luultavasti ainoa ihminen maan päällä jonka mielestä ajaminen pimeässä vesisateella on mielettömän kivaa ja jota ei haittaa pätkän vertaa se että kesähelteet siirtyvät historiaan. Toiset käpertyvät sohvannurkkaan kaakaomukin kanssa ilmojen kylmetessä, mutta minulle ensimmäiset pakkasyöt ovat merkki siitä että on vihdoin aika nousta ylös sohvalta - ja painua pihalle!
Olen syksyiseen tapaani eksynyt metsään useammankin kerran viimepäivinä ja löytänyt kotiin vasta iltahämärällä, kun kengät ovat jo kastuneet läpimäriksi ja hiukset takkuuntuneet männynneulasista. Tällä viikolla olen kolunnut Simpsiön rinteitä koirien kanssa ihan urakalla - ja satuin eräs ilta löytämään sieltä elämäni ensimmäiset kanttarellit! Säilöin niitä vuorokauden verran jääkaapissa ennen kuin sain päätetyksi mitä niistä loihtisin.
Ja niinhän se on, että näin hienon raaka-aineen kanssa on ihan turha ruveta kikkailemaan. Parhaat asiat elämässä ovat vallan yksinkertaisia.
PS. Luultavasti sienet tosiaan olivat kanttarelleja, koska olen vielä hengissä ja hyvissä voimin. Ja mihin muuten hävisivät annokseni kauniit persiljanlehdet tuosta kuvasta?
PPS. Eilen blogini täytti neljä vuotta. Okei, okei, myönnän että on ollut kausia jolloin en ole viitsinyt tänne juuri kirjoitella... Mutta silti.
Olen syksyiseen tapaani eksynyt metsään useammankin kerran viimepäivinä ja löytänyt kotiin vasta iltahämärällä, kun kengät ovat jo kastuneet läpimäriksi ja hiukset takkuuntuneet männynneulasista. Tällä viikolla olen kolunnut Simpsiön rinteitä koirien kanssa ihan urakalla - ja satuin eräs ilta löytämään sieltä elämäni ensimmäiset kanttarellit! Säilöin niitä vuorokauden verran jääkaapissa ennen kuin sain päätetyksi mitä niistä loihtisin.
Ja niinhän se on, että näin hienon raaka-aineen kanssa on ihan turha ruveta kikkailemaan. Parhaat asiat elämässä ovat vallan yksinkertaisia.
Harvinaisen konstailematon kanttarellipasta - 2 annosta
(Alkuperäinen ohje osoitteessa Maku.fi.)
500 g kantarelleja
1 sipuli hienonnettuna
1 rkl voita
1 kasvisliemikuutio
2 dl ruokakermaa
2 rkl silputtua persiljaa
Pinaattituorepastaa kaksi annosta
Pinnalle
2 rkl parmesaanijuustoa
Mustapippuria myllystä
Persiljaa
Paista puhdistetut, pilkotut sienet ja sipuli erikseen paistinpannulla voissa. Yhdistä ainekset, murustele pannulle liemikuutio ja lisää kerma. Sekoita, anna hautua hetki ja lisää persilja.
Keitä pasta al denteksi ja valuta.
Kokoa annokset lautasille. Ripottele päälle raastettua parmesania, vastarouhittua mustapippuria ja silputtua persiljaa - ja nauti syksystä!
PS. Luultavasti sienet tosiaan olivat kanttarelleja, koska olen vielä hengissä ja hyvissä voimin. Ja mihin muuten hävisivät annokseni kauniit persiljanlehdet tuosta kuvasta?
PPS. Eilen blogini täytti neljä vuotta. Okei, okei, myönnän että on ollut kausia jolloin en ole viitsinyt tänne juuri kirjoitella... Mutta silti.
lauantai 10. syyskuuta 2011
Mineraalipohja vs. "mineraalipohja"
Nyt kun olen päässyt tutustumaan mineraalimeikkeihin - tarkoitan nyt aitoja, kunnollisia sellaisia, enkä mitään Maybellinen tai L'orealin "hyviäyrityksiä" - on alkanut vähiinsä ihmetyttämään, miksi ihmeessä sitä on tullut vuosikausia tällättyä naamaansa tuotteilla, jotka sisältävät kaikenlaisia turhia ja joissain tapauksissa jopa hieman epäilyttäviäkin ainesosia? Tai, no, syy on tietysti siinä, että en ole ollut riittävän tietoinen mineraalimeikkien olemassaolosta. Harmittaa silti: En usko, että ihoni on ainakaan suoranaisesti iloinnut käyttämieni meikkivoiteiden ja -puutereiden kaikista ainesosista. Tuntuu että jo viikon meikkivoiteettomuuden jälkeen iho on paremmassa kunnossa. Sitäpaitsi olen maksanut paljon turhasta. Aikaisemmin käyttämäni tuotteet olivat suorastaan kyllästetty talkilla ja muilla turhilla "täyteaineilla".
Kumpikohan seuraavista nyt olikaan se NATURALE...?
Lily Lolo mineral foundation
Ingredients: Mica, Zinc Oxide, Titanium Dioxide, Iron Oxides, Ultramarine Blue
(Linkkien takana Incihaku.fi:n suomennokset ainesosille. Aika kätevä muuten tuo incihaku, jos yhtään kiinnostaa millä naamaansa pakkeloi.)
L'oreal Paris True Match Naturale Mineral Foundation
Ingredients: Active Ingredients: Titanium Dioxide (3.0%), Zinc Oxide (5.0%); Inactive Ingredients: Talc, Boron Nitrate, Dimethicone, Copernicia Cerifera (Carnauba) Wax, Cetyl Dimethicone, Trimethylsiloxysilicate, Triisocetyl Citrate, Aloe Vera (Aloe Barbadensis) Leaf Juice, Tocopherol (Natural Vitamin E), Panthenol, May Contain (+/-):, Bismuth Oxychloride (CI 77163), Iron Oxides
(En edes jaksa ruveta linkittämään jokaista ainesosaa erikseen incihaun sivuille.)
Otin tähän L'orealin esimerkiksi ihan vain siksi koska se oli ensimmäinen, jonka ainesosaluettelo löytyi suhteellisen helposti internetistä. Täytyy myöntää, että en ole ikinä edes kokeillut kyseistä tuotetta, mutta tuskin Maybellinen vastaava tuote kovin paljoa tuosta eroaa. Ollakseni täysin rehellinen itseäni kohtaan minun olisi pitänyt etsiä eräännimeltämainitsemattoman meikkivoiteen ja irtopuuterin ainesosaluettelot, mutta joskus on mukavaa olla autuaallisen tietämätön jositakin asioista, vai mitä?
Kumpikohan seuraavista nyt olikaan se NATURALE...?
Lily Lolo mineral foundation
Ingredients: Mica, Zinc Oxide, Titanium Dioxide, Iron Oxides, Ultramarine Blue
(Linkkien takana Incihaku.fi:n suomennokset ainesosille. Aika kätevä muuten tuo incihaku, jos yhtään kiinnostaa millä naamaansa pakkeloi.)
L'oreal Paris True Match Naturale Mineral Foundation
Ingredients: Active Ingredients: Titanium Dioxide (3.0%), Zinc Oxide (5.0%); Inactive Ingredients: Talc, Boron Nitrate, Dimethicone, Copernicia Cerifera (Carnauba) Wax, Cetyl Dimethicone, Trimethylsiloxysilicate, Triisocetyl Citrate, Aloe Vera (Aloe Barbadensis) Leaf Juice, Tocopherol (Natural Vitamin E), Panthenol, May Contain (+/-):, Bismuth Oxychloride (CI 77163), Iron Oxides
(En edes jaksa ruveta linkittämään jokaista ainesosaa erikseen incihaun sivuille.)
Otin tähän L'orealin esimerkiksi ihan vain siksi koska se oli ensimmäinen, jonka ainesosaluettelo löytyi suhteellisen helposti internetistä. Täytyy myöntää, että en ole ikinä edes kokeillut kyseistä tuotetta, mutta tuskin Maybellinen vastaava tuote kovin paljoa tuosta eroaa. Ollakseni täysin rehellinen itseäni kohtaan minun olisi pitänyt etsiä eräännimeltämainitsemattoman meikkivoiteen ja irtopuuterin ainesosaluettelot, mutta joskus on mukavaa olla autuaallisen tietämätön jositakin asioista, vai mitä?
tiistai 6. syyskuuta 2011
Meikkipussin kasvojenkohotus
Syksyisen suursiivouksen yhteydessä tuli valtava tarve tyhjätä meikkipussin sisältö kylpyhuoneen matolle ja tutkia, mitä kaikkea sinne on vuosien varrella tullut piilotettua - ja mitä kaikkea voisi heittää taas menemään. Kosmetiikkakoelmani vanhimmat tuotteet ovat yli kymmenen vuoden takaa, joten lienee ihan aiheellista käydä se läpi pölyhuiskun kanssa.
Jossain törmäsin "esittele meikkipussisi sisältö" -tyyliseen postaukseen. Vierastin ajatusta aluksi. Jotenkin muhun on aikoinaan iskostunut sellainen ajatusmalli, että meikkipussin sisältö on jokaisen yksityisasia. Eihän se kenellekään kuulu kuinka paljon rahaa, aikaa ja tuotteita kukin käyttää itsensä ehostamiseen. Sitten tajusin, että juuri sellaisista postauksista, missä kirjoittajat kertovat kokemuksiaan tietystä tuotteista, olen itsekin hyötynyt paljon. Muutama euro on tullut säästettyä kun en joka kerta olekaan langennut Joe Blascon tai Lancomen luomiväriin, vaan kokeillut vähän edullisemman merkin, esim. IsaDoran tai Goshin vastaavaa tuotetta. Eli miksipä ei...?
Joten tässä tulee, mun meikkipussin kolme elämää suurempaa asiaa, joissa kaikissa on hinta-laatusuhde kohdallaan.
1. Muistatteko MaxFactorin Lashfinity -mascaran? TÄMÄ EI OLE SE, mutta mulla on kova ikävä Lashfinitya! Sitä ei taida enää mistään saada, enkä ole sen ripsivärin voittanutta vielä löytänyt. Nyt melkeinjokapäiväisessä käytössä on saman valmistajan False Lash Effect Fusion, mutta se ei ole likimainkaan yhtä hyvä tuote kuin Lashfinity oli aikoinaan. Toki kyseinen ripsiväri hakkaa silti monet kalliimmat mennen tullen - meikkipussin pohjalle jäävät yhdeksän kertaa kymmenestä pyörimään mm. Kanebon 38c, Helena Rubinsteinin Lash Queen, Clarinsin Wonder Perfect (joka on kyllä täyttä kuraa kaikin puolin ilman vertailukohdettakin) ja Lancomen Hypnose muutaman halvemman ripsarin ohella.
2. Jokaisen naisen meikkipussista löytyy tuote, josta ei saattaisi ikipäivänä luopua. Mun rakkain tuote on The Body Shopin kulma- ja rajausväripaletti värissä dark brown/black. Pelkään kuollakseni että kyseisen tuotteen valmistus päätetään jonain päivänä lopettaa. Mistä sitten tilalle yhtä hyvä vastaava tuote yhtä kohtuulliseen hintaan?
3. Tuote, jolla saa halvemmistakin luomiväreistä jotain irti. En tiedä saako täältä Suomesta ostettua Too Faced Shadow Insurancea (pohjustusvoide luomivärille), mutta itse olen tilannut tätä "must have" -tuotetta eBayn kautta muistaakseni noin kymmenen euron euron hintaan.
Jotain uuttakin tuli meikkipussiin hankittua... Tässä ne tärkeimät.
1. Aurinkopuuterilla tehdyt varjostukset näyttävät lähes poikkeuksetta ja melkein kaikkien kasvoilla enemmän tai vähemmän joko oransseilta tai tunkkaisilta - tai sitten ne kimaltelevat typerästi. Mm. Karkkipäivän Sanni on käyttänyt varjostuksiin NYXin poskipunaa sävyssä Taupe, joten päätin kokeilla sitä itsekin. Tämä sävy on pikemminkin kylmä kuin lämmin, mitä taas aurinkopuuterit likimain poikkeuksetta ovat. Kerron kokemuksista myöhemmin.
2. Tein tilauksen Dermosilille (niiden kasvojenpuhdistusaineet ja silmänympärysgeeli ovat mulle ihan must!) ja tilasin samalla valokynän välttyäkseni ylimääräisten postikulujen maksamiselta. En ole koskaan käyttänyt valokynää, mutta ensituntumalla sanoisin että tämä on ihan pätevä tuote ja kesti yllättävän hyvin koko päivän jopa huonon pohjustuksen päällä.
3. Tämä on ehdottomasti koko vuoden jännittävin ja odotetuin kosmetiikkakokeiluni! Olen käynyt läpi valtavan valikoiman meikkivoiteita (ja puutereita), mutta lopputulos on ollut aina yhtä kurja: Vaikutelma on tunkkainen ja tunne kasvoilla epämiellyttävä. Ilman puuteria en voi meikkivoidetta käyttää koska ihoni alkaa kiiltelemään kovin helposti, mutta kun sipaisen puuteria meikkivoiteen päälle, on lopputulos epäluonnollinen: Kuulaudesta on aivan turha edes haaveilla tällaisen maskin alla! Lisäksi ihoni tuntuu menevän helposti tukkoon meikkivoidetta käyttäessäni. Ja kuinka paljon siihen meikkivoiteen ja puuterin levittämiseen meneekään aikaa...
Mineraalipohjakokeiluni alkoi vähän kurjasti kun haksahdin erään tuttavan kehoituksesta kokeilemaan Maybellinen mineraalipohjaa. Kyllähän se kesällä asiansa ajoi (paremman puutteessa) mutta vähän ikävä maku siitä silti suuhun jäi. Lily Lolon mineraalimeikeillä ei ole onneksi mitään tekemistä Maybellinen, L'orealin, MaxFactorin, Lumenen tai muiden vastaavien kanssa - liekö niistä voi edes puhua samassa lauseessa! Ehkäpä nyt saan vihdoin heittää meikkivoiteet ja -puuterit menemään ja tupsutella naamalleni niiden sijaan kevyttä Lily Loloa! Isoin ongelma tässä on tämä sävyn valinnan vaikeus...
Tarkempaa Lily Lolo -tietoa (englanniksi) täältä: https://www.lilylolo.co.uk/
Jossain törmäsin "esittele meikkipussisi sisältö" -tyyliseen postaukseen. Vierastin ajatusta aluksi. Jotenkin muhun on aikoinaan iskostunut sellainen ajatusmalli, että meikkipussin sisältö on jokaisen yksityisasia. Eihän se kenellekään kuulu kuinka paljon rahaa, aikaa ja tuotteita kukin käyttää itsensä ehostamiseen. Sitten tajusin, että juuri sellaisista postauksista, missä kirjoittajat kertovat kokemuksiaan tietystä tuotteista, olen itsekin hyötynyt paljon. Muutama euro on tullut säästettyä kun en joka kerta olekaan langennut Joe Blascon tai Lancomen luomiväriin, vaan kokeillut vähän edullisemman merkin, esim. IsaDoran tai Goshin vastaavaa tuotetta. Eli miksipä ei...?
Joten tässä tulee, mun meikkipussin kolme elämää suurempaa asiaa, joissa kaikissa on hinta-laatusuhde kohdallaan.
1. Muistatteko MaxFactorin Lashfinity -mascaran? TÄMÄ EI OLE SE, mutta mulla on kova ikävä Lashfinitya! Sitä ei taida enää mistään saada, enkä ole sen ripsivärin voittanutta vielä löytänyt. Nyt melkeinjokapäiväisessä käytössä on saman valmistajan False Lash Effect Fusion, mutta se ei ole likimainkaan yhtä hyvä tuote kuin Lashfinity oli aikoinaan. Toki kyseinen ripsiväri hakkaa silti monet kalliimmat mennen tullen - meikkipussin pohjalle jäävät yhdeksän kertaa kymmenestä pyörimään mm. Kanebon 38c, Helena Rubinsteinin Lash Queen, Clarinsin Wonder Perfect (joka on kyllä täyttä kuraa kaikin puolin ilman vertailukohdettakin) ja Lancomen Hypnose muutaman halvemman ripsarin ohella.
2. Jokaisen naisen meikkipussista löytyy tuote, josta ei saattaisi ikipäivänä luopua. Mun rakkain tuote on The Body Shopin kulma- ja rajausväripaletti värissä dark brown/black. Pelkään kuollakseni että kyseisen tuotteen valmistus päätetään jonain päivänä lopettaa. Mistä sitten tilalle yhtä hyvä vastaava tuote yhtä kohtuulliseen hintaan?
3. Tuote, jolla saa halvemmistakin luomiväreistä jotain irti. En tiedä saako täältä Suomesta ostettua Too Faced Shadow Insurancea (pohjustusvoide luomivärille), mutta itse olen tilannut tätä "must have" -tuotetta eBayn kautta muistaakseni noin kymmenen euron euron hintaan.
Jotain uuttakin tuli meikkipussiin hankittua... Tässä ne tärkeimät.
1. Aurinkopuuterilla tehdyt varjostukset näyttävät lähes poikkeuksetta ja melkein kaikkien kasvoilla enemmän tai vähemmän joko oransseilta tai tunkkaisilta - tai sitten ne kimaltelevat typerästi. Mm. Karkkipäivän Sanni on käyttänyt varjostuksiin NYXin poskipunaa sävyssä Taupe, joten päätin kokeilla sitä itsekin. Tämä sävy on pikemminkin kylmä kuin lämmin, mitä taas aurinkopuuterit likimain poikkeuksetta ovat. Kerron kokemuksista myöhemmin.
2. Tein tilauksen Dermosilille (niiden kasvojenpuhdistusaineet ja silmänympärysgeeli ovat mulle ihan must!) ja tilasin samalla valokynän välttyäkseni ylimääräisten postikulujen maksamiselta. En ole koskaan käyttänyt valokynää, mutta ensituntumalla sanoisin että tämä on ihan pätevä tuote ja kesti yllättävän hyvin koko päivän jopa huonon pohjustuksen päällä.
3. Tämä on ehdottomasti koko vuoden jännittävin ja odotetuin kosmetiikkakokeiluni! Olen käynyt läpi valtavan valikoiman meikkivoiteita (ja puutereita), mutta lopputulos on ollut aina yhtä kurja: Vaikutelma on tunkkainen ja tunne kasvoilla epämiellyttävä. Ilman puuteria en voi meikkivoidetta käyttää koska ihoni alkaa kiiltelemään kovin helposti, mutta kun sipaisen puuteria meikkivoiteen päälle, on lopputulos epäluonnollinen: Kuulaudesta on aivan turha edes haaveilla tällaisen maskin alla! Lisäksi ihoni tuntuu menevän helposti tukkoon meikkivoidetta käyttäessäni. Ja kuinka paljon siihen meikkivoiteen ja puuterin levittämiseen meneekään aikaa...
Mineraalipohjakokeiluni alkoi vähän kurjasti kun haksahdin erään tuttavan kehoituksesta kokeilemaan Maybellinen mineraalipohjaa. Kyllähän se kesällä asiansa ajoi (paremman puutteessa) mutta vähän ikävä maku siitä silti suuhun jäi. Lily Lolon mineraalimeikeillä ei ole onneksi mitään tekemistä Maybellinen, L'orealin, MaxFactorin, Lumenen tai muiden vastaavien kanssa - liekö niistä voi edes puhua samassa lauseessa! Ehkäpä nyt saan vihdoin heittää meikkivoiteet ja -puuterit menemään ja tupsutella naamalleni niiden sijaan kevyttä Lily Loloa! Isoin ongelma tässä on tämä sävyn valinnan vaikeus...
Tarkempaa Lily Lolo -tietoa (englanniksi) täältä: https://www.lilylolo.co.uk/
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Lauantai-ilta med Baileys, Koskenkorva och Malibu
Aloitetaanko sillä että Virkiän naisten pesäpallojoukkue voitti tänään finaalisarjan ekan pelin - aivan mahtavaa (vaikken paikalla ollutkaan)!
Jatketaan sitten onnellisen elämän salaisuudella. Mun omalääkärini (täällä Lapualla on omalääkärijärjestelmä, KVG jos mietit mitä se tarkoittaa) sanoi mulle, noin puolivuotta sitten kun kävin ensimmäistä kertaa elämässäni TK:ssa, että "kannattaa muistaa rakastaa itseään vähän enemmän kun muita". Ohje ei ole kovin raamatullinen, mutta piru vie, siinä se onnellisen elämän salaisuus on! Ajatelkaapa, mitä kaikkea te, rakkaat lukijani, olette valmiita tekemään rakkaimpienne eteen? Sitten seuraa se kinkkinen kysymys: Miksi ihminen ei olisi valmis tekemään sitä kaikkea myös itsensä eteen?
Jostain syystä tämä ohje jäi mun mieleen - ja mä olen kovasti yrittänyt sitä noudattaa. Lopputulos: Mulla on ollut elämäni parhain kesä! Olen nauttinut jokaisesta hetkestä täysillä, maistanut elämän kaikki vivahteet makeista ja herkullisista niihin kitkeriin ja happamiin... Mutta ennen kaikkea: Olen vihdoin tajunnut, että se ainoa ihminen jota mun on aivan pakko kestää elämäni loppuun asti olen MINÄ ITSE.
(Ei silti, ois kiva löytää joku jota oikeasti huvittais katsella yhtä kauan...)
Paras siis rakastaa itseään!
(Ja BTW, jottei kukaan kuvittelisi että mä olen aivan täynnä itseäni, kerron teille, että tässä maailmassa on edelleen kourallinen ihmisiä joita rakastan niin paljon että voisin koska vain vaihtaa elämäni parhaimmat muistot ja kokemukset pois heidän takiaan.)
Elämä maistuu kerrankin elämältä, eikä siltä tylsältä kaurapuurolta jota on tullut syötyä ihan liian pitkään joka aamu...
Ja tähän loppuun vielä vähän SIXX A.M:aa...
Jatketaan sitten onnellisen elämän salaisuudella. Mun omalääkärini (täällä Lapualla on omalääkärijärjestelmä, KVG jos mietit mitä se tarkoittaa) sanoi mulle, noin puolivuotta sitten kun kävin ensimmäistä kertaa elämässäni TK:ssa, että "kannattaa muistaa rakastaa itseään vähän enemmän kun muita". Ohje ei ole kovin raamatullinen, mutta piru vie, siinä se onnellisen elämän salaisuus on! Ajatelkaapa, mitä kaikkea te, rakkaat lukijani, olette valmiita tekemään rakkaimpienne eteen? Sitten seuraa se kinkkinen kysymys: Miksi ihminen ei olisi valmis tekemään sitä kaikkea myös itsensä eteen?
Jostain syystä tämä ohje jäi mun mieleen - ja mä olen kovasti yrittänyt sitä noudattaa. Lopputulos: Mulla on ollut elämäni parhain kesä! Olen nauttinut jokaisesta hetkestä täysillä, maistanut elämän kaikki vivahteet makeista ja herkullisista niihin kitkeriin ja happamiin... Mutta ennen kaikkea: Olen vihdoin tajunnut, että se ainoa ihminen jota mun on aivan pakko kestää elämäni loppuun asti olen MINÄ ITSE.
(Ei silti, ois kiva löytää joku jota oikeasti huvittais katsella yhtä kauan...)
Paras siis rakastaa itseään!
(Ja BTW, jottei kukaan kuvittelisi että mä olen aivan täynnä itseäni, kerron teille, että tässä maailmassa on edelleen kourallinen ihmisiä joita rakastan niin paljon että voisin koska vain vaihtaa elämäni parhaimmat muistot ja kokemukset pois heidän takiaan.)
Elämä maistuu kerrankin elämältä, eikä siltä tylsältä kaurapuurolta jota on tullut syötyä ihan liian pitkään joka aamu...
Ja tähän loppuun vielä vähän SIXX A.M:aa...
perjantai 5. elokuuta 2011
Elokuisia mietteitä
Pihalla sataa vettä. Tuijottelen pisaroita rivarikaksioni ikkunasta. Tien toisella puolella kenottaa vanha rintamamiestalo, josta tulee mieleen entinen kotini. Olen kai outo, mutta minulla ei ole sinne lainkaan ikävä. Minulla on kaikki hyvin juuri näin - paljon paremmin kuin ennen.
Kuinka syvällisesti voi ruotia omia tunteitaan julkisesti ilman että tekee itsestään naurunalaisen? Vaikka tuskin kenelläkään on syytä nauraa minulle. Tehkääpä perässä se, mitä minä tein. Jättäkää yhtä arvokkaasti ja ryhdikkäästi taaksenne kahdeksan vuoden avioliitto - haavoittumatta, huutamatta, itkemättä, ensimmäistäkään astiaa rikkomatta. Olen ylpeä itsestäni ja tavasta jolla kävelin pihalle siitä sotkusta, mutta jollain tasolla en ymmärrä itseäni. Minulla olisi ollut täysi oikeus heittäytyä hankalaksi, mutta en tehnyt sitä. Miksi en? Minähän heittäydyn hankalaksi vähemmästäkin. Olen suorastaan vaikea ihminen!
Johtuisiko se kenties siitä, että tiesin koko ajan, että ero on se oikea vaihtoehto?
Loppuaan kohti etenevä kesä on ollut paras moneen vuoteen. Olen ollut vapaa ja onnellinen. Olen sulkenut itseni häkkiin rakastumalla väärään ihmiseen, leijunut pää pilvissä ja tipahtanut tömähtäen takaisin maanpintaan. Olen tehnyt virheitä enemmän kuin laki sallii enkä kadu niistä yhtäkään. Olen täyttänyt päiväni elämällä, ja muuttanut arkeni värikkääksi ja valoisaksi ja päättänyt olla välittämättä siniselle taivaalle kertyvistä pilvistä.
Tänään sataa kuitenkin vettä. On kovin vaikeaa olla huomioimatta pilviä silloin, kun pisarat valuvat poskille.
Kuinka syvällisesti voi ruotia omia tunteitaan julkisesti ilman että tekee itsestään naurunalaisen? Vaikka tuskin kenelläkään on syytä nauraa minulle. Tehkääpä perässä se, mitä minä tein. Jättäkää yhtä arvokkaasti ja ryhdikkäästi taaksenne kahdeksan vuoden avioliitto - haavoittumatta, huutamatta, itkemättä, ensimmäistäkään astiaa rikkomatta. Olen ylpeä itsestäni ja tavasta jolla kävelin pihalle siitä sotkusta, mutta jollain tasolla en ymmärrä itseäni. Minulla olisi ollut täysi oikeus heittäytyä hankalaksi, mutta en tehnyt sitä. Miksi en? Minähän heittäydyn hankalaksi vähemmästäkin. Olen suorastaan vaikea ihminen!
Johtuisiko se kenties siitä, että tiesin koko ajan, että ero on se oikea vaihtoehto?
Loppuaan kohti etenevä kesä on ollut paras moneen vuoteen. Olen ollut vapaa ja onnellinen. Olen sulkenut itseni häkkiin rakastumalla väärään ihmiseen, leijunut pää pilvissä ja tipahtanut tömähtäen takaisin maanpintaan. Olen tehnyt virheitä enemmän kuin laki sallii enkä kadu niistä yhtäkään. Olen täyttänyt päiväni elämällä, ja muuttanut arkeni värikkääksi ja valoisaksi ja päättänyt olla välittämättä siniselle taivaalle kertyvistä pilvistä.
Tänään sataa kuitenkin vettä. On kovin vaikeaa olla huomioimatta pilviä silloin, kun pisarat valuvat poskille.
torstai 21. heinäkuuta 2011
Korvakoruja... Taas...
On kai ollut välillä tylsääkin kun on muutamat korvakorut tullut tässä viimeaikoina väännettyä...
perjantai 11. maaliskuuta 2011
Minttusuklaajäätelö
Tekaisin Pina Colada -jäätelöpuikkoja (ohje on Saran Passion for Food -kirjassa) jotka onnistuivat niin hyvin, että innostuin kokeilemaan jäätelön tekemistä kotioloissa ilman jäätelökonetta. En suoranaisesti tykkää suklaajäätelöstä, mutta koska kaapissa sattui olemaan levy maitosuklaata ja piparminttuaromia, päätin kokeilla, mitä saan aikaiseksi...
Näin se syntyy.
Minttusuklaajäätelö ilman jäätelökonetta
4+0,5 dl kuohukermaa
3 kanamunankeltuaista
1 tölkki kondensoitua maitoa
130 g suklaata
n. 2 tl piparminttuaromia
Kiehauta puoli desilitraa kermaa pienessä kattilassa. Paloittele suklaasta noin kaksikolmasosaa joukkoon ja sekoita, kunnes suklaa on sulanut ja kastike tasaista.
Vaahdota kuohukerma löysäksi vaahdoksi. Vaahdota keltuaiset. Sekoita keltuaiset yhdessä kondensoidun maidon ja piparminttuaromin kanssa kuohukerman joukkoon. Kääntele joukkoon suklaakastike. Rouhi loput suklaasta karkeaksi rouheeksi ja sekoita jäätelömassaan.
Pakasta. Sekoita massaa tunnin välein kunnes se on kauttaaltaan jähmettynyt.
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Aamiaisleipää
Passion for Food -kokeilut jatkuu. Tein aamupalaa kirjan mukaan. Täyttävää oli, mutta nyt on pakko todeta että sorry Sara, mun aamiaisleipäkombinaatio toimii ainakin omaan makuuni paremmin, tosin se on hyvin samantyyppinen.
Saran aamiaisleipään tuli mm. kanamuna, savukinkkua, salamia ja kahta erityyppistä juustoa. Oma aamiaisleipäversioni on tässä.
Saran aamiaisleipään tuli mm. kanamuna, savukinkkua, salamia ja kahta erityyppistä juustoa. Oma aamiaisleipäversioni on tässä.
Annan aamiaisleipä
2 maalaisleipäviipaletta rapeaksi paahdettuina (paahdan leivät yleensä pannulla munan ja pekonin paistamisen jälkeen)
4 viipaletta emmental sinileimaa tai vastaavaa
4 viipaletta kermajuustoa, esim. oltermanni tai vastaava
3 rapeaksi paistettua pekoniviipaletta
3 viipaletta salamia
Kananmuna, voissa paistettuna, "sunny side up" - eli ketuainen saa jäädä löysäksi ja valuvaksi.
Aromisuolaa
Kaksi tomaattiviipaletta
Majoneesia
Dijonsinappia
Mustapippuria
Lämmitä uuni noin 200 asteeseen. Aloita leivän kasaaminen sivelemällä leipäviipaleet dijonsinapilla ja majoneesilla. Laita kaksi emmental- ja kaksi kermajuustoviipaletta toisen leipäviipaleen päälle, lado päälle salamiviipaleet, pekoni ja sitten kananmuna. Ripottele kananmunalle hyppysellinen aromisuolaa. Nosta varovaisesti päälle toinen leipäviipale, mutta älä paina ettet riko keltuaista. Lisää päällimmäiseksi loput juustoviipaleet ja lopuksi tomaattiviipaleet. Lämmitä leipää uunissa kunnes juusto on sopivasti sulanut. Leikkaa leipä lopuksi kahtia keltuaisen kohdalta ja mausta mustapippurilla.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Chili con carne a la Sara
Ja näin postaus heti edellisen perään. Tänään siis kokkailin tuon Passion for Food -kirjan tahtiin Chili con carnea.
En ole Chili con carnen fanaattinen fani - ehkä siksi etten ole ikinä maistanut alusta asti itse tehtyä Chili con carnea, ainakaan tietääkseni. Tämä versio ruuasta saa minulta tyydyttävät, melkein kiitettävät pisteet, joskaan ei ihan täysiä. Tarkasti ohjeen mukaan tehty pata oli aavistuksen liian makea makuuni, ja juustokuminaa olisi voinut olla pikkuisen vähemmän, vaikka sen mausta yleensä pidänkin. Chipotle-Tabasco oli mainio lisä ja antoi kevyttä savunmakua ruokaan, ja mielestäni kannattaa kattaa se pöytään tarjoiluvaiheessakin.
Kokeilemisen arvoinen resepti joka tapauksessa, ainakin jos tykkää texmex-tyylisistä pataruuista. Arkiruokien paremmasta päästä!
Ja ehei, älkää edes kuvitelko että julkaisen reseptin blogissani. Käykää ostamassa kirja! Se on kuitenkin must have -teos kaikille ruuanlaitosta kiinnostuneille.
PS. Ja minähän inhoan sika-nauta-jauhelihaa! Mutta en todellakaan tässä ruuassa.
En ole Chili con carnen fanaattinen fani - ehkä siksi etten ole ikinä maistanut alusta asti itse tehtyä Chili con carnea, ainakaan tietääkseni. Tämä versio ruuasta saa minulta tyydyttävät, melkein kiitettävät pisteet, joskaan ei ihan täysiä. Tarkasti ohjeen mukaan tehty pata oli aavistuksen liian makea makuuni, ja juustokuminaa olisi voinut olla pikkuisen vähemmän, vaikka sen mausta yleensä pidänkin. Chipotle-Tabasco oli mainio lisä ja antoi kevyttä savunmakua ruokaan, ja mielestäni kannattaa kattaa se pöytään tarjoiluvaiheessakin.
Kokeilemisen arvoinen resepti joka tapauksessa, ainakin jos tykkää texmex-tyylisistä pataruuista. Arkiruokien paremmasta päästä!
Ja ehei, älkää edes kuvitelko että julkaisen reseptin blogissani. Käykää ostamassa kirja! Se on kuitenkin must have -teos kaikille ruuanlaitosta kiinnostuneille.
PS. Ja minähän inhoan sika-nauta-jauhelihaa! Mutta en todellakaan tässä ruuassa.
Syötävän hyvä keittokirja!
Ystäväni oli sanaut joululahjaksi Sara La Fountainin Passion for Food -kirjan. Selasin sen nopeasti kannesta kanteen hänen luona käydessäni ja kävin vielä samana päivänä ostamassa kirjan omaan keittiöönkin. Resepteissä on vahva amerikkalainen leima, mikä ei tietenkään ole yllätys - onhan kirjoittajan juuret puoleksi Atlantin toisella puolella. Ruuissa käytetään reilusti mausteita: tabascoa, limeä, kuminaa, inkivääriä, korianteria, chiliä... Ja se tietysti sopii minulle, tulisen ja luonteikkaan ruuan ystävälle. Makeiden herkkujen reseptit ovat rentoja, huolettomia ja helppoja.
Mutta aivan parasta kirjassa ovat kuvat! Upea väriläiskä joka keittiöön.
Lienee turha kertoa, mitä tässä taloudessa kokkaillaan seuraavien kuukausien ajan... Kana-chipotlequesadillat (toiseksi ylimmässä kuvassa) ovat jo päässeet kokeiluun, ja hyviä olivat, tosin itse olisin ehkä vaihtanut yksittäispakatut cheddarviipaleet joko ehtaan cheddariin tai sitten tyystin muuhun vahvan makuiseen juustoon. Sulatejuustotyyppinen cheddar ei ole oma suosikkini.
Erityismaininta täytyy antaa tomaattisalsan ohjeelle - se kruunasi aterian ja oli niin hyvää että ehkäpä ansaitsee tulla julkaistuksi myös blogissani.
Mutta aivan parasta kirjassa ovat kuvat! Upea väriläiskä joka keittiöön.
Lienee turha kertoa, mitä tässä taloudessa kokkaillaan seuraavien kuukausien ajan... Kana-chipotlequesadillat (toiseksi ylimmässä kuvassa) ovat jo päässeet kokeiluun, ja hyviä olivat, tosin itse olisin ehkä vaihtanut yksittäispakatut cheddarviipaleet joko ehtaan cheddariin tai sitten tyystin muuhun vahvan makuiseen juustoon. Sulatejuustotyyppinen cheddar ei ole oma suosikkini.
Erityismaininta täytyy antaa tomaattisalsan ohjeelle - se kruunasi aterian ja oli niin hyvää että ehkäpä ansaitsee tulla julkaistuksi myös blogissani.
Saran superhyvä salsa
1 rasia kirsikkatomaatteja pieniksi paloiksi leikattuna
Puolikas punasipuli silputtuna
Yhden limen mehu
Puoli nippua korianteria silputtuna
1 tl Garlic Tabascoa
4 rkl öljyä
2-3 rkl sokeria
Suolaa
Ohje lyhyesti: Sekoita kaikki ainekset keskenään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
